Julkiset pisuaarit

Tavat ovat monessakin mielessä muuttuneet viidessäkymmenessä vuodessa. Usein ajattelemme mielellämme, että tekniset innovaatiot ovat ottaneet aimo harppauksia eteenpäin, mutta ihmisten käytöstavat ja korrekti toiminta ylipäätään ovat joiltakin osin taantuneet?

Tänä päivänä toimitaan impulsiivisemmin ja omaa etua ensin ajatellen, ennen häveliäisyys ja koulittu toisten läsnäolon huomaaminen vaikuttivat kaikkeen toimintaan. Kaikkeen toimintaan.

Jos hätä siis yllätti herrasmiehen, mitä hän teki 1960-luvulla?

Oman muistikuvani mukaan lähellä kotikulmiani, Hämeenkadulla, oli yksi julkinen pisuaari Turussa, ja luullakseni omansa niin Brahen puistossa kuin Kauppatorin luonakin. Voipi olla, että olen taas kerran väärässä? Varmasti näitä julkisia mukavuuslaitoksia oli myös muualla kaupungissa, mutta oma reviirini ja talutushihnan päässä liikkumiseni rajoittivat tietenkin tietoisuuttani ympäröivästä todellisuudesta.

Kyse oli luultavasti käytännön tarpeiden perusteella muotoilluista mutta omalla laillaan viehättävän eleganteista metälliseinähäkeistä, jotka oli väännetty ylhäältä katsottuna eräänlaisiksi simpukoiksi. Sisään saattoi livahtaa lyhyttä käytävää myöten, ja samalla tämä ovela muotoilu antoi tarpeellisen näkösuojan muita kaupunkilaisia kohtaan.

Itse en muista koskaan varsinaisesti asioineeni kyseisessä laitoksessa, mutta jossakin hajumuistissa on silti se voimakas tuoksu, joka niiden läheisyydessä oli.

Hajumuisti on sinänsä varsin hyvä ja todellinen osa identiteettimuistiamme. Aivoihimme on säilötty monelaisia muistokapseleita, jotka  aika ajoin aktivoituvat. Joitakin vuosia sitten kävelin tämän entisen kotikaupunkini katuja, kun erään liikkeen oviaukosta tulvahti ohikulkijan sieraimiin voimakas haju. Kemikalikauppa!

Pelkkä nimityskin on nykyään pelottava, mutta lapsuudessani sellainen oli esimerkiksi Hämeenkadun varrella ja asioin siellä toisinaan äitini seurassa. Myymälän kemikaleilla ei ollut tarkoitus tehdä vallankumousta, vaan korostaa naisellista suloisuutta tuoksuin, puuterein ja muiden senkaltaisten ainesosien avulla. Yhdessä nämä kaikki tuoksut loivat kuitenkin jotakin jäljittelemätöntä ja ehdottoman tunnistettavaa. En tosiaan tiennyt tietäväni tätä enää tahi että moisia liikkeitä olisi tänä hypermyymälöiden luvattuna aikana edes olemassa. Vai onko niitä? Tekikö aivoni mattijatepposet?

Takaisin pisuaareihin. Minkäänlaista havaintoa minulla ei ole, milloin nämä mukavuuslaitokset hävisivät Turun kaupunkikuvasta. Eihän noita kukaan juuri kaipaa, mutta silti ne olivat yksi näkyvä osa kaupunkimaisemaa ja -kulttuuria. Yksi osa sitä käsitystä, mitä pidettiin 50/60-luvuilla toimivana kaupunkistruktuurina.

Missä kummassa muuten naiset sitten asioivat, vai oletettiinko juuri heillä olevan se seurapiirirakko, joka venyy ja kestää? Vai löytyikö arvostetuista kahviloista helpotusta?

Vaikka meiltä nämä perinnepömpelit ovatkin kadonneet katukuvasta, niin Keski-Euroopasta vastaavia löytyy yhä.