Kaitafilmausta

Nykyisenä digitaaliaikakautena suhtautuminen kuvaan on kovin arkista. 1950-luvulla ei sensijaan ollut täysin tavallista, että perheillä oli oma valokuvauskameransa. Meille sellainen oli kuitenkin hommattu jo 50-luvun puolivälissä. Koska harrastus oli harvinaista ja kallista, mietittiin jokaisen kuvan ottamista varmaankin tarkasti (etenkin koska yhteen filmirullaan mahtui 12 tai 24 valokuvaa), mutta kyllä meiltä löytyy siis todistusaineistoa omasta arjesta. Näin vuosikymmenten kuluttua juuri nämä arkinäppäykset ovat kuvista arvokkaimmat.

Kurjenkaivonkentän puisto vuonna 1956

Jos valokuvaus oli harvojen herkkua, niin vielä harvinaisempaa oli tuolloin kotielokuvien tekeminen. Tämän oli sinänsä mahdollistanut kaitafilmikameroiden tulo markkinoille, mutta laitteen hankkiminen oli kallis investointi ja vaati lisäksi tietysti harrastuneisuutta asiaan. Tilanne oli tässä(kin) suhteessa siis jotakin aivan muuta kuin 2000-luvun Suomessa, kun lähes jokaisen vekottimen mukana tulee mahdollisuus ottaa videokuvaa.

Isäni oli käynyt sota-aikana teatterikoulun kuunteluoppilaana, ja avustanut sittemmin statistina elokuvissa ja ohjannut kotikaupungissaan Helsingissä Ylioppilasteatterissa. Turkuun muutettuaan hän jatkoi ohjaushommissa mm. Turun Ylioppilasteatterissa ja oli mukana porukassa, joka perusti uuden Turun Pienen Teatterin. Siellä hän käsikirjoitti ja ohjasi. Isällä oli siis kiinnostusta esittäviin taiteisiin, ja ehkä siksi tämä oma kaitafilmikamerakin tuli talouteemme vuonna 1957.

Käytössä tuollon oli niinsanottu tuplakasi eli  2x8 -systeemi. Kyse oli itse asiassa 16 mm leveästä filmimateriaalista, joka ladattiin kameran sisään pimeässä (Kurjenkaivonkentän ikkunaton kylpyhuone sopi tähän tarkoitukseen mainiosti!). Filmi oli yhdellä kelalla, josta se käsikopelolla laitettiin tekemään oikeanlainen lenkki kuvaportin kohdalle, tehtiin uusi lenkki ja pujotettiin lopuksi tyhjän vastaanottokelan koloon. Sitten takakansi kiinni.

Tämä käsin pujottaminen oli tietysti hankalaa, mutta se mahdollisti pienen kaksoisvalotuskikkailun. Isä teki moniin kotielokuviinsa alkutekstit tällä tekniikalla. Hän kuvasi valkealla liidulla mustaan tauluun käsinkirjoitetut alkutekstit, meni kylppäriin ja siirsi filminauhan alkuun ja kuvasi taas tekstien päälle vaikkapa maisemakuvaa. Lopputuloksessa näkyi kyseinen maisema ja sen päällä tekstit.

Kun filmi sitten oli kuvattu yhden kerran alusta loppuun, oli siitä itse asiassa valotettu vasta toinen reuna. Filmi käännettiin pimeässä, ja sitten kuvattiin jälleen alusta loppuun filmin toiselle reunalle. Kuvaamisen jälkeen filmi rullattiin tiukasti alumiinipussiinsa, vietiin lähimpään valokuvausliikkeeseen, josta se lähetettiin kehittämöön (ulkomaille?). Siellä se kehitettiin, halkaistiin keskeltä kahtia ja liimattiin päät yhteen yhdeksi elokuvaksi. Näin tästä alunperin 16-millisestä filminauhasta tuli kaksi kertaa pitempi 8-millinen kaitafilmi.

Yhdestä filmirullasta sai noin neljä ja puoli minuuttia valmista, mykkää elokuvaa. Filmirulla oli kallis, joten kuvaaja joutui miettimään todella tarkkaan, milloin hän sitä kuvasi. Turhiin kuviin ja uusintaotoksiin ei juuri ollut mahdollisuuksia, ja siltikin tuloksena oli siis alta viisiminuuttinen tuotos.

Eikä vähä mitään; jos kuvaaminen oli muutenkin kallista, niin värikuvaus oli vielä sitäkin kallimpaa. Usein kaitafilmeiksi siis valikoitui puodissa mustavalkoinen filmimateriaali. Syystä tahi toisesta isä kuitenkin päätyi 50-luvulla usein värimateriaaliin, joten näin meille taltioitui pieni mutta merkittävä pala elävää kuvaa sekä kodistamme, Kupittaan lintupuistosta, Aurajoen rannalta ja ylipäätään Turun kaupungistakin. Kirkkaissa väreissä.

Kesällä 1958 oli jokiranta täynnä moottoriveneitä (kuvakaappaus kaitafilmistä).

Äiti kesäleningissä Kauppatorilla lapsineen vuonna 1958 (kuvakaappaus kaitafilmistä).

Carl Zeissin linssit olivat arvostettuja jo 1800-luvulla, ja vuonna 1926 Saksassa neljä kameranvalmistajaa lyöttäytyi yhteen tämän linssifirman kanssa. Syntyi Zeiss Ikon. Laatukameroiden merkki.

Meidän kaitafilmikameramme oli juuri mainitun Zeiss Ikonin valmistama Movikon 8 -kamera. Moniin muihin kameroihin verrattuna Movikon oli muodoltaan poikkeava ja hieman kömpelönoloinenkin, koska siinä oli leveyttä kosolti enemmän kuin korkeutta. Tämä johtui filmin lataamistekniikasta: Movikonissa molemmat rullat olivat rinnakkain, ja filmi tekee täyskäännöksen sekä ennen että jälkeen kuvaportin.

Movikon 8 tuli Saksassa kauppoihin vuonna 1952 ja päätyi meidän talouteemme siis viittä vuotta myöhemmin. Kameran kuori oli harmaaksi sävytettyä metallia. Kädessä se oli aika raskas ja järeä. Mukana tuli ruskea, kovitettu nahkakotelo, johon kamera istui kuin taidokkaaseen hansikkaaseen.

Kamera oli täysin mekaaninen eikä sisältänyt minkäänlaista automatiikkaa. Sen käyttövoimana oli jousi, joka vedettiin edessä olevasta kääntövivusta täyteen ennen kuvausta. Sekä valotus että kuvausetäisyys piti asettaa itse käsin. Aukko valittiin linssiä ympäröivästä ulommasta renkaasta, ja sitä varten isä oli hommannut itselleen myös erillisen valotusmittarin. Toki tätä valotusmittaria käytettiin myös tavallisessa valokuvauksessa ennen jokaisen kuvan ottamista. Muuten riski kuvan pilalle menemisestä oli suuri. Liian pienellä aukolla kuvattaessa tuli kuvista hämäriä tai jopa kokonaan pimeitä, ja liian suurella aukolla kuvaamisessa kuvat saattoivat ylivalottua sietämättömiksi. Näitä virheitä otoksiin tietysti tuli toisinaan. (Kaitafilmikameran aukot olivat 1.9 - 16.)

Tarkennuksessa oli paljon pelivaraa aina kahdenkymmenen sentin lähikuvista äärettömyyteen saakka (kameran linssin ympärillä oli näitä valintoja osoittamssa lukuja 0.2:sta aina äärettömän merkkiin ("kyljellään oleva 8"). Punainen piste oli tavallisen yleiskuvan valinta.

Lähikuvien ottamiseen sisältyi pieni lisähankaluus. Kamerassa ei ollut peiliheijastusetsintä, joten kuvaajan silmä näki etsimestä hieman erilaisen näkymän kuin kameran silmä. Isoissa kuvissa tämä ei haitannut, mutta mitä tiukempaa lähikuvaa otti, sen suurempi parallaksivirhe oli. Tätä varten oli kameran etsimen reunoihin laitettu pari kolmiomaista väkästä, joiden avulla oikean suuntauksen pystyi arvioimaan. Samat väkäset oli kuvattu säätöarvojen viereen. Ei se ihan helppoa aina ollut näinkään.

Kameralla kuvattiin 16 kuvaa sekunnissa eli hieman hitaammin kuin 'oikeaa elokuvaa' (24 kuvaa/sek). Liikkeen laatu ei ollut näin aivan teatteritasoa mutta riittävän hyvää silti. Samalla toki säästyi myös kallista filmimateriaalia.

Kerttulinkatu vuodelta 1957 (kuvakaappaus kaitafilmistä)

Movikonissa oli myös mahdollisuus yksittäiskuvien ottamiseen, ja isä teki kokeiluja jonkin verran animaatioelokuvienkin puolella tämän ominaisuuden ansiosta. Hänen spektaakkelinsa tässä genressä oli elokuva 'Lelut elävät', jossa nimen mukaisesti siskoni ja minun leikkikalut liikkuivat perinteisen stop-motion -animaation keinoin. Näitä kuvauksia varten isä hommasi myös statiivin sekä lankalaukaisimen, jolle oli oma pistokkeensa kameran päällä. (Lankalaukaisinta käyttäessä ei kameraan tarvinnut kuvattaessa koskea, ja se pysyi näin vakaammin paikoillaan.)

Toinenkin leikittelyominaisuus Movikonin meillä olleessa mallissa oli: nopeudensäätö. Perusmateriaali kuvattiin 16 kuvaa sekunnissa, mutta kameran oikeassa etureunassa oli säätövipu, jonka avulla nopeutta saattoi nostaa aina 48:ään kuvaan sekunnissa. Kun näin kuvattu materiaali sitten esitettiin normaalinopeudella, saatiin hidastuskuvia. Näitä tehtiin tietenkin säästeliäästi, koska lyhyt filmi mennä hurahti muutoin nopeasti loppuun saakka. Pari hidastuskuvaa isä sentään malttoi kuvata esimerkiksi lastenhuoneen katosta roikkuvasta keinu/rekkitangolla temppuilemisesta. Urheilullisesti ei tainnut kuitenkaan syntyä ikimuistoista materiaalia?

Filmimateriaali ei ollut erityisen herkkää. Sillä ei pystynyt ottamaan sisätiloissa minkäänlaista katsomiskelpoista kuvaa, ellei kuvannut ikkunasta tulevan kirkkaan auringonpaisteen kaistaleessa. Pulmaa poistamaan meille hankittiin melko nopeasti myös irtovalaisin, joka muodostui jättimäistä pyykkipoikaa muistuttavasta kahvasta, millä telineen saattoi kiinnittää tuoliin tms. sekä valtavasta, voimakkaasta ja kuumottavasta hehkulampusta. Parissa otoksessa mainittu lamppu vilahtaa kuvassakin. Tekninen henkilökunta ei ollut aina tilanteen tasalla.

Kameran päällä oli itse asiassa oma paikkansa pikkuvalaisimelle, mutta meillä ei koskaan ollut siihen suoraan istuvaa lisävalaisinta. Pääliosassa oli myös mekaaninen mittari, jolla saattoi seurata filmimäärän kulumista.

Kamera oli kallis ostos, joten sitä ei saanut käyttää omin päin. Sen säilytyspaikka oli kaapin hyllyllä. Vuonna 1968 tapahtui jotakin odottamatonta. Isä antoi kameran käyttööni! Olihan sillä ikää jo reilut kymmenen vuotta mutta silti. Ei näitä vielä silloinkaan joka huushollissa ollut...

Olin itse täyttänyt kunnioitettavat 12 vuotta, kun kevättalvella aloimme samassa talossa asuvan kaverini kanssa suunnitella, mihin ihanaan tätä mahdollisuutta käyttäisimme. Meillä oli jo tv:n Batmanista kehitetty Tossumies ja Kustaa -parivaljakko, jotka olivat seikkailleet sekä Tandbergilla äänittämissämme kuunnelmissa että tekemissämme sarjakuvissa. Vielä emme kuitenkaan katsoneet ajan olevan kypsä Tossumies-elokuville.

Ryhdyimme käsikirjoittamaan 'Aikakone'-nimistä elokuvaa. Sen sankarina oli lännen sheriffi Texan-Törppö, joka seikkaili vahingossa villin lännen ja nykyajan (siis vuoden 1968) välillä rikosta ratkoessaan. Tyylilaji oli jonkinlainen komedia.

Promootiokuva joka lavastettiin parvekkeellemme

Kuvauksiin ryhdyimme huhtikuussa 1968 Luonnonmaalla, johon pystytimme lavastepajamme loihtiman aikakoneen. Kuvasimme ensimmäisen rullan samana päivänä kokonaan, mutta tarina jäi hieman kesken, ja jatkoimme kuvauksia kuukauden päästä toisella rullalla filmiä. Veimme lavastuksen samalle paikalle, mutta tänä aikana puihin oli tullut lehdet. Vähäpätöinen klaffivirhe tässä vaiheessa!

Rullat vietiin kehitettäväksi Hämeenkadun Kuva-Paijulaan, josta tuli meidän hovihankkijamme. Lopulta satiin molemmat rullat kehitettyinä takaisin, ja pääsimme leikkaushommiin. Isällä oli varastoissaan myös tuplakasin leikkauslaite, jolla otokset leikattiin täsmälleen kuvan puolivälistä leikkurinterillä, alemmasta hiottiin kuvamateriaali puhtaaksi ja lopulta laitettiin liimaa sipaisu ja kiristettiin samalla laitteella liitos kuivumaan. Puolen minuutin odottelun jälkeen syntyi liitos, joka pitää yhä vuonna 2013! Montaa leikkausta emme ensimmäiseen elokuvaamme raskineet tehdä, vaikka mm. lähikuvien parallaksivirhe teki tepposiaan...

Syntyi mustavalkoinen, puolitoistakelainen filmi 'Aikakone', jota katselimmekin ahkerasti sekä iloiten että oppia ottaen.

Kustaa ja Tossumies pohtimassa uusinta tapausta.

Oppirahojen tuijottelu johti jo samana kesänä ensimmäiseen Tossumies-elokuvaan ('Tossumies ja Kustaa'), jossa voimakaksikko joutui ottamaan mittaa Hassusta Kalsarintekijästä. Tämän toteutimme vielä mustavalkoisena, mutta jo loppukesästä teimme ensimmäisen värituotantomme 'Tossumies ja Kustaa sekä omenat'. Ja loppu on tulevaisuuden historiaa.

Ryhdyimme pitämään As. oy Kurkiauran lapsille elokuvanäytöksiä, joissa esitettiin sekä näitä omia elokuviamme että perheen vanhoja kotielokuvia soveltuvin osin (!). Palanpainikkeeksi möimme esitysten yhteydessä myös mm. popcornia ja itse tehtyä kinuskia (sokeria + maitoa paistinpannulla kuumennettuna). Joskus ostimme vaikkapa Brahenkadun Anttilan erikoistarjouksesta ison laatikon Hobo-toffeita ja möimme niitä yksittäin isolla katteella. Teimme Hoboista jopa oman mainosfilmin alkukuvaksi näytöksiimme.

Kaitafilmiharrastukseen tarvitsee filmikameran lisäksi tietenkin filmiprojektorin. Perheemme projektori oli sekin Zeiss Ikonin tuote: Movilux 8. Projektori oli varsin pienikokoinen, mutta sen kuori ja runko oli metallipohjaista materiaalia, joten sekin oli varsin järeä vekotin. Kansi oli omalla ruuvilla kiinni muussa laitteessa. Se ruuvattiin auki ja kiinnitettiin filmikelaa varten laitteen etuosaan pidike. Projektoria pystyi myös kallistamaan yläviistoon etureunassa olevan säätöjalan avulla.

Valmis, kehitetty filmi tuli pikkurullalla, mutta usein näitä pikkufilmejä leikattiin peräkkäin neljän filmin kokonaisuuksiksi ja tällainen isompikin kela sopi mukavasti Moviluxiin. Projektorin kuvaportti avattiin ja filmi pujotettiin saksalaisen täsmällisten mallien mukaisille lenkeille, jotta filmin juoksu olisi tasaista.

Projektori käynnistettiin erillisestä kytkimestä. Lopuksi filmi kelautui vastaanottokelalle, josta se sitten kelattiin käsikammella takaisin lähtökelaan.

Projektorin sisällä oli moottorin pyörittämä kumihihna, joka kuljetti filmiä. Tässä mallissa oli mahdollisuus valita kaksi eri nopeutta hihnaa käsin siirtämällä. Toisin sanoen, jos halusi laadukkaampaa jälkeä, piti kuvaus tehdä suuremmalla kuvamäärällä/sekunti ja sitten esittää se myös samalla nopeudella.

Tähän aikaan tuloaan oli tehnyt kaksikin uutta, kilpailevaa kaitafilmijärjestelmää: Super-8 ja Single-8. Molemmat olivat valmiiksi omissa kaseteissaan. Niitä ei tarvinnut siis enää kääntää eikä liimailla yhteen. Formaatit oli tehty erilaisiksi, joten innokkaan kuvaajan piti harkita valintansa jo kameraa ostaessa. Me rupesimme tuottamaan uusia elokuvia myös Single-8 -formaatissa, mikä osoittautui pitkässä juoksussa sikäli virheeksi, että Super-8 voitti tämän kaitafilmiskaban.

Jatkoimme elokuvatoimintaamme pitkälle 70-luvulle saakka osallistuen myös kilpailuihin, kunnes muut riennot vaativat veronsa. Itselleni tästä jäi mukava kipinä ja harrastus myöhempiin videokuvauksiin, mutta oli tällä merkittävämpääkin vaikutusta. Kaveristani tuli Suomeen eturivin dokkariohjaaja ja hänen muinaisissa leffoissamme Kustaata ja lukemattomia muita mainoita rooleja näytellyt pikkuveljensä on tehnyt sittemmin uraa mm. Turun Kaupunginteatterin lavalla sekä toisen turkulaisen teatterin johtajana.

Asa, Reima ja Tandberg-magnetofoni

Japanin nousua hävityn maailmansodan ja miehitysjakson jälkeen jaloilleen on yleensä nimetty talousihmeeksi. Sen seurauksena alkoi Japanissa voimakas kaupungistuminen ja kuluttaminen, jonka pohjana oli tehokas teollistuminen. Aika monen laitteen pohjassa luki Made in Japan.

Ehkäpä juuri noihin aikoihin vimpainvaltikka siirtyi Aasiaan?

Oman lapsuuteni kulkuvälineet, elektroniikka ja kamerat olivat tukevasti eurooppalaisperäisiä muutamia poikkeuksia lukuunottamatta tietenkin. Löytyipä tehdas Turustakin. Nuori Arvo Andrea Sakrelius perusti ensimmäisen radioliikkeensä vuonna 1927, ja tästä homma laajeni vähitellen kokonaiseksi ASA radio Oy:ksi. Kidekoneista alkunsa saanut rakentelu laajeni putki- ja matkaradioihin jo 1930-luvulla.

Sota otti veronsa, mutta 1950-luvulla työntekijöitä oli taas jo sadoittain, kun rakennettiin ULA-radioita, Suomi kun oli siirtynyt ULA-aikaan toisena maana Euroopassa. Televisiotkin tulivat valmistusohjelmaan jo vuonna 1956. Salossa Salora Oy aloitteli vastaavia omia tv-kehittelyjään.

Vuonna 1954 Turussa perustettiin myös Olavi Ahosen toimesta aluksi alihankintatöitä tehnyt sähköteknillinen tehdas Teleste. Yhtiö aloitti antennirasioista. Aluksi tuotteet menivät Turun ja lähialueen sähköliikkeille asennustöihin. 1950-luvun loppupuolella Teleste ryhtyi tekemään keskusradiojärjestelmiä kouluille ja hotelleihin. 1960-luvulla Teleste teki mm. äänentoistojärjestelmiä, erityisesti pientaajusvahvistimia. Äänivahvistinkeskusten ja kaiuttimien suunnittelu tehtiin ulkonäköä myöten omalla tehtaalla. Asiakkaina on mm. kirjastoja, sairaaloita, vanhainkoteja mutta myös niin Haikon Kartano, Keravan nuorisovankila, Dipoli kuin Kalevan kirkkokin.

Kotimaan elektroniikkateollisuudella meni toisin sanoen varsin mukavasti.

Musiikkia pystyi kuuntelemaan harvakseltaan kotimme isosta, puukoppaisesta radiovastaanottimesta. Isällä oli kyllä pieni levysoitin, mutta hänen levyhyllykköönsä kuului vain muutama oopperalevy, eikä niitäkään saanut omin päin laittaa pyörimään. 60-luvun puolivälissä saimme kerran sekä luvan että määrärahan ostaa siskoni kanssa yhden yhteisen single-levyn, jonka kävimmekin yksissä tuumin ostamassa Hämeenkadulla tuolloin sijainneesta pienestä levykaupasta.

Valinnassa oli tuoreet Dannyn ja the Monkeesen levytykset, ja pähkäilyn jälkeen minä hävisin. Danny voitti. Jos kohta tätäkin levyä soitettiin lähes puhki. Mitäpä muutakaan? (Meille oli myös ajautunut outo nelikulmainen ja pahvinen Reiman mainoslevy, jonka paraatipuolella oli mustavalkoinen valokuva ja ääniurat: "Reima tämä perhe on ja Reima on myös päällä/ Se lämmintä ja upeaa on aivan joka säällä/ Nuorimmasta vanhimpaan kun Reima meidät pukee/ Niin kotimaista tämä perhe tukee, juu!" Ja päälle Eemelin suutrumpetin töräys.)

Tilanne musiikinkuuntelurintamalla muuttui kohdallani kertaheitolla vuonna 1966, kun sain upouuden Tandberg-kelamagnetofonin. Tandberg'kin edusti eurooppalaista tuotantoa, jopa pohjoismaista. Oman laitteeni valmistekyltissä luki Made in Norway.

Magnetofonini oli järeä metalli- ja puukuorinen esine, jolla oli fyysistä painoa useita kiloja. Siinä käytettiin isoja avokeloja, joille mahtui useita tunteja äänitteitä. Nauhan pyörimisnopeutta pystyi vaihtamaan. Jos käytti nopeampaa nopeutta, sai laadukkaampaa jälkeä, ja jos hidasti kierroksia, mahtui tällöin enemmän äänitettä samalle nauhalle.

Magnetofonin  mukana tuli mikrofoni, jolle löytyikin kovaa käyttöä, koska sen kautta saatoin nyt äänittää itselleni erilaisia äänijuttuja. Teinkin monenlaisia kokeiluja äänittäen omia ääniäni, ja ympäristön ääniä (julkisesti ja salaa). Eniten iloa oli tietysti siitä, että nyt saattoi väijyä radion äärellä ja taltioida suosikkilauluja itselleen ja kuunnella niitä, milloin itse halusi. Myös sanojen selvittäminen muuttui helpommaksi, koska nauhaa saattoi kelata edestakaisin niin monta kertaa, että riimit sai selville. Väärinkuultujen sanoitusten kannalta tilanne ei luultavasti siltikään muuttunut oleellisesti.

Innostuin myös nauhoittamaan television-ohjelmien tunnareita mikrofonin kautta, joskus jopa kokonaisia ohjelmiakin. Riski näissä oli se, että mikrofoni taltioi myös kaikki ympäristön äänet samaan syssyyn.

Omaa Tandbergiani pystyi käyttämään myös äänen vahvistimena, kun sen kytki oikeaan asentoon ja puhui mikrofoniin. Ääni lähti myös herkästi tuolloin kiertämään aiheuttaen infernaalisia vingahduksia ympäristöön.

Jonkin verran teimme kaverini kanssa myös kuunnelmia tällä magnetofonilla, ja tällöin saattoi äänennopeudella hieman leikitelläkin, kun muun puheen äänitti toisella nopeudella ja tehosteena jonkin repliikin joko nopeammalla nopeudella tai hitaammalla. Nämä sitten kuultiin joko venyttelevän matalina ääninä tai sitten pikkuoravamaisen kimeinä. Saukki ja pikkuoravat olivat itse asiassa yksi huumorisuosikkini, ja niissä äänitteissähän tätä äänenopeudella leikkimistä oli käytetty taitavasti. Toki näin kierrosnopeudella leikkimällä sai kaikkiin itse äänittämiinsä biiseihin aivan uusia ulottuvuuksia.

Vaikka jonkin tietyn biisin etsiminen kestikin ja nauhan kelaaminen alkuun vei helposti kymmenenkin minuuttia, tuntui tämä keksintö taivaalliselta edistysaskeleelta. Ja sitähän se juuri olikin. Varustekilpailu oli alkanut.

Huumorimusiikkia, vol. 1

Suomenkielisen musiikin historiassa humoristiset kappaleet muodostavat oman vakavastiotettavan genrensä. Erilaisissa iltamatilaisuuksissa kappaleet levisivät ja niiden esittäjätkin tulivat tutuiksi. Kupletteja esittivät muiden muassa J. Alfred Tanner ja Pasi Jääskeläinen. Huumoripohjalla jatkoivat Matti Jurva, Esa Pakarinen ja Reino Helismaa kumppaneineen. Sanoja nikkaroivat muun muassa Tatu Pekkarinen ja Palle (Reino Hirviseppä). Näillä kuplettilaulelmilla on ansiokas historiansa yleisön viihdyttäjänä sekä raskaina että keveämpinäkin vuosina.

Omakohtainen ensikosketukseni tähän hulluttelevaan musiikinlajiin tapahtui luultavasti vasta 60-luvulla Ismo Kallion myötä. Ismo Kallio oli tuolloin käytetty, salskea nuori näyttelijä Suomen Turusta (Kerttulin koulun kasvatti!), joka oli siirtynyt pääkaupungin parrasvaloihin. Kallion hupiosastoa edusti vuonna 1962 käännösbiisi nimeltään Arabi Ahab (Ahab the Arab), joka tänä päivänä saattaisi olla poliittisesti epäkorrektikin, mutta toisaalta juuri näin kaikkinensa oivallinen kuva omasta maailmastaan. Sanat teki Kari Tuomisaari.

Seuraavana vuonna Ismo Kallio teki Tuomisaaren sanoin suomeksi toisen huumoripätkän Jäkäti Jäk (Yakety Yak), joka tallensi pätkän avioliiton realismia. Kappaletta oli mukana tekemässä aikakautensa iso vokaalibändi Four Cats, jolla on itsellään muitakin hyväntuulisia jos kohta ei ehkä suorastaan huumorikappaleita.

Vuonna 1966 nousi listoille uusi levylaulaja, kun Simo Salminen levytti Rotestilaulun. Kappale oli Salmisen itsensä sekä Spede Pasanen käsialaa. Laulun kerrotaan syntyneen eräänlaisena humoristisena protestina aikakauden vakaville protestilauluille, ja Simon tyyli vetää se kovaa ja vakavissaan hieman epävireisesti alleviivasi tätä taustaa komeasti. Vitsi myös upposi kuulijoihin, ja kappale pysyi hetken myyntilistojen kärjessä.

Salminen jatkoi levyuraansa vielä samana vuonna tarttuen nyt, ei enempää eikä vähempää, kuin Beatlesin tuoreeseen tuotantoon, kun Yellow Submarine sai versionsa nimellä Keltainen jäänsärkijä. Jälleen hitti oli syntynyt. Nyt Juha Watt Vainion sanoin. Itse kappaleen tuottamiseenkin panostettiin nyt enemmän, ja mukana äänessäkin oli Pasanen itse myös.

Simo teki toki samaan aikaan monenlaista muutakin Speden kanssa, mutta vuonna 1968 hän jysäytti suurimman hittinsä, Pornolaulun. Se singahti levymyyntilistan ykköseksi, mikä on huumorilaululta varsin hyvä suoritus. Tällä kertaa sanat oli tehty Pasas-ringistä tuttu Jukka Virtanen. Simon mainetta kasvattivat vielä vuonna 1968 julkaistut Tenkka-tenkka-poo ja Minä olen paakari sekä Politiikkalaulu. Näihinkin sanat rustasi Virtanen.

"Karskisti vaan, kun kirosanat kaikaa
Härskisti hei, kun pornolaulu raikaa
Ronskisti vaan tätä ruokotonta aikaa
Kun ruma sanotaan niinku se on."

(Jukka Virtanen: Pornolaulu, 1968)

Jukka Virtanen oli tuttu sekä Spede-tuotannoista että VEK-kolmikosta (Jukka Virtanen, Aarre Elo, Matti Kuusla). Trion suurin sulka yhteiseen hattuunsa oli vuonna 1965 napattu Montreuxin Kultainen ruusu Lumilinna-ohjelmasta. Simo Salminen esiintyi muiden mukana mainitussa klassikossa. Virtanen teki muun kirjoittamisen lomassa sekä omia sanoituksiaan että suomennoksia, ja vuonna 1969 hän levytti itsekin kärisevällä äänellään nokkelana käännösbiisinä lyhenteistä rikkaan  Hanna ja Niilo -kappaleen (joka oli alunperin vanhasta Hava Nagilasta tehty hassuttelu Harvey And Sheila).

Spedellä oli ohjelmissaan pitkän aikaa house bändinä Pertti Metsärinteen orkesteri. Kyseisellä pumpulla oli osuva huumorikappale radiosoitossa vuonna 1967. Biisi oli Seuramatkat. Laulun tarinan taustalla oli tuolloin Suomessa kohauttanut Kalevi Keihäsen matkatoimisto Keihäsmatkat, joka tarjosi meille metsäsuomalaisille mahdollisuuden matkustaa eksoottiseen etelän aurinkoon. Seuramatkat-kappaleen sanat teki näppärä sanaseppo Juha Vainio. Bändin rumpalina ja laulusolistina toimi Reijo Tani.

Sama bändi teki uuden hitin vuonna 1970, kun Junnu rustasi sanat Hirvenmetsästäjät-biisiin. Pohjana oli tuttu Aaveratsastajat-laulu (Riders in the Sky), joka varioitiin hauskasti Tanin tehdessä vielä päälle ääniefektejään traktorista lähtien.

Speden siipien suojaan päätyi myös nuori ja notkea näyttelijä Jatkoajasta: Vesa-Matti Loiri. Loirin ura oli nousujohteinen Mikko Niskasen Pojat (1962) -leffan nuorisotähteydestä alkaen ja hän oli sittemmin osoittanut musikaalisuutensa Lapualaisoopperassa ja televisiossa, joten luonteva jatko oli äänilevyjen puolella. Vesa-Matti Loiri ehti levyttää tässä blogissa fokuksessa olevalla vuosikymmenellä puhelaulun Saiskos pluvan (1968), johon sanoituksen teki Pertti Reponen kappaleesta Foggy Mountain Breakdown. Vuonna 1969 syntyi Jukka Virtasen sanoilla koristeltu Konstan parempi valssi, jossa kyllä kunnioitettiin Konsta Jylhän alkuperäisvalssia, mutta hulluteltiin hieman sanoilla.

Jos Speden piirissä syntyi paljon musiikkia, niin olihan isäntä itsekin levyttänyt vuonna 1966 itselleen ja Esko Linnavallille kreditoidun pätkän nimeltä Pronomini-rock. Hiukan yksinkertainen kappale, mutta huumoria se toki oli. Speden tapaan.

Lauluja kuuli lähinnä satunnaisesti radiosta, koska rahaa ei juuri ollut näiden single-levyjen ostamiseen. Tarjolla oli kaksi suomenkielistä radiokanaa, yleisohjelma ja rinnakkaisohjelma, eikä kevyt musiikki soinut niissä totisesti vuorokaudet läpeensä. Rinnakkaisohjelma tarjosi välillä tätä kevyempää osastoa kuitenkin.

Yksi hyvä ohjelma kuulla aikakauden suosikkeja oli Matti Paalosmaan vetämä Kahdeksan kärjessä. Ohjelman nimeksi vaihtui vuonna 1968 Lista, jonka kiusankappaleeksi muodostui ikämieskuoro Aikamiehet biisillään Iltatuulen viesti. Tämä kappale ei totisesti ollut huumorikappale, mutta vitsiä asiasta kylläkin veistettiin, koska kipale pysyi ja pysyi listalla. Peräti 90 viikkoa! Pilapiirtäjä Kari muun muassa teki piirroksen vanhasta emännästä, joka totesi: "Minulla on kaksi suosikkikappaletta, toinen on Iltatuulen viesti ja toinen -sama uudelleen."

Myöskään laulujen sanoja ei saattanut googlata ja jakaa eteenpäin yhdellä klikkauksella. Niitä joko kuunneltiin kerta toisensa jälkeen ja kirjoitettiin samalla käsin äkkiä muistiin tai sitten ostettiin tuorein Toivelauluja-vihkonen, johon oli sen hetken suurimmat hitit kirjattu ylös. Itsekin muistan hoilottaneeni kovaan ääneen bussin takapenkillä kesälomalla serkun kanssa Seuramatkat-biisiä eräästä sarjan vihkosta matkalla Hämeenlinnasta Vuohiniemeen isosisän kesäpaikkaan. Kuljettaja ei -kumma kyllä- poistanut meitä kyydistä.

Vakavampaa hoilotusosastoa näillä bussimatkoilla edustikin sitten Jormas-yhtyeen Rööperiin.

Rekisterikilvet

Lapsuudessani autokanta ja sen myötä liikenne oli paljon vähäisempää kuin nykyään. Yksi harrastus pojilla (?) oli autojen rekisterikilpien muistiinmerkitseminen vihkoon. Itse en oikein ymmärtänyt tällaista harrastusta, jos kohta kokeillahan piti sitäkin. Kehittyneempiä rekkaribongareita lienee nykyään jopa aikuisten joukossa? Ainakin peräkkäisten numeroiden metsästys on yksi alalaji tästä.

Vaikka silmitön autojen muistiinmerkitseminen ei minua sytyttänytkään, olin sinänsä hyvin tietoinen siitä, että rekisterikilven perusteella näki heti, kuka oli Turussa turisti, ja kuka ei. (Nykyiset sähköiset utelupalvelut osoittavat, että idea ei ollut ihan huono aikanaan...)

Systeemi oli nimittäin sellainen, että kussakin läänissä oli oma kirjaimensa, jolla siellä kotipaikkaansa pitävien autojen rekkari alkoi. Ensimmäiset autot lienee tuotu Suomeen 1800-luvun lopulla, eikä niitä silloin liikkunut maanteillämme ruuhkaksi asti eikä niiden erottaminen omalla rekisterikilvellä myöskään ollut välttämättömyys. Asetus autojen rekisteröinnistä Suomessa annettiin vasta vuodenvaihteessa 1921-22. Systeemiä uudistettiin useammankin kerran autokannan hiljalleen lisääntyessä, ja minun lapsuudessani oli voimassa vuoden 1949 järjestyksessään viides versio.

Perheemme ensimmäinen auto oli Skoda. Se rekisteröitiin 50-luvun puolella, joten rekkari on ilman valkeita kehyksiä. SF-lätkä tarvittiin, jos kävi vaikka vain Ruotsissa. Tästä Sovjet-Finland -tunnuksesta veisteltiinkin vitsejä.

Uusiin kilpiin maalattiin nyt kaksi kirjainta, väliviiva ja enintään kolme numeroa. Vuosilukua ja katsastusleimaa ei enää ollut kuten aiemmissa versioissa eikä kilpiä enää myöskään vaihdettu vuosittain. Kilpi oli mustapohjainen valkoisilla merkeillä, kun värit olivat olleet ennen päinvastoin. Ensimmäinen kirjain oli läänintunnus ja toinen aakkosittain juokseva. (Q, W, Å, Ä ja Ö eivät olleet alunperin käytössä toisena kirjaimena ja X varattiin ensin takseille.)

Kilvet oli tarkoitus vaihtaa myös jo aiemmin rekisteröityihin autoihin, mutta käytännössä uusia kilpiä riitti ensin vain uusiin autoihin, ja vasta vuonna 1953 oli kaikki vanhat saatu uudistettua loppuun saakka. Tämän ruljanssin seuraus oli puolestaan se, että tunnukset loppuivat vähitellen kesken. Piti ottaa toinenkin läänin tunnuskirjain käyttöön. Helsinki oli erotettu heti muusta Uudestamaasta tässä rekisterisysteemissä, ja siitä huolimatta siellä tunnukset loppuivat ensimmäisenä vuonna 1952. Helsingissä oli käytössä ensin A-kirjain, mutta kun oli päästy tunnukseen AZ-999, otettiin käyttöön uusi alkukirjain B, ja kilpi BA-1 avasi tämän sarjan.

Toisena alkuperäinen sarja tulikin sitten täyteen meillä Turun ja Porin läänissä (vuonna 1954), jonne ensin oli annettu T-kirjain ja nyt uudeksi alkukirjaimeksi tuli E. Hämeen läänissä H-sarja täyttyi vuonna 1955, Vaasan läänissä V-alkuiset rekkarit loppuivat 1956 ja Uudenmaan läänissä U-kirjain 1958.

50-luvun loppupuolella oli tämäkin tie kuljettu loppuun, ja käyttöön otettiin myös kirjaimet Ä ja Ö toisena kirjaimena, ja näin saatiin taas muutama tuhat uutta kilpeä tehtyä.
 
Vuonna 1960 läänien määrä lisääntyi ja kilpeen lisättiin valkoinen kehysnauha. Takseilla kehys oli oranssi.

1960-luvun alkuvuosina oli lopulta pakko ottaa avuksi jo kolmas alkukirjain kilpeen. Helsinki sai C:n, Turun ja Porin lääni F ja Hämeen lääni H:n ja I:n seuraksi N:n.

Läänintunnukset vuonna 1961:

Helsinki A, B, C

Uudenmaan lääni U, Z

Turun ja Porin lääni T, E, F

Kymen lääni R, G

Hämeen lääni H, I, N

Vaasan lääni V, Y

Keski-Suomen lääni X

Pohjois-Karjalan lääni S

Kuopion lääni K

Oulun lääni O

Lapin lääni L

Perheen toinen auto 60-luvun puolivälin paikkeilla oli Vauxhall Victor. Oltiin siirrytty kolmen kirjaimen -systeemiin.

Vuodesta 1962 alkaen systeemiä piti taas muuttaa, ja kilpiin tuli kolme kirjainta + enintään kaksi numeroa. Tällä pohjalla pärjättiin aina vuoteen 1972 saakka, jolloin tehtiin seuraava suuri kilpiuudistus, joka näkyi vaaleana pohjana ja mustina merkkeinä.

Tässä uudistuksessa luovuttiin myös siitä, että jos muutti toisen läänin alueelle, piti auto rekisteröidä uudelleen kyseisen läänin tunnuksella. Pikkuhiljaa loppui siis tämä kyräily, kun näki Aurakadulla A-alkuisen rekkarin, ja tiesi hesalaisen huimapään siinä sompailevan Turussa omalla tyylillään. Tai vastaavasti, jos T-alkuinen rekkari nokassa paineli pitkin Mannerheimintietä, tiedettiin maalaisserkun tulleen landelta stadiin.

60-luvun loppupuolella autoksi vaihtui Volvo Amazon. Liekö kyse jostakin kierrätyksessä olleesta tunnuksesta, koska kirjaimia oli vain kaksi?

 

Kuulento

60-luku oli kiihtyvän varustelukilvan aikaa. Rautaesirippu jakoi kansakuntia eri leireihin ideologian mukaan, ja propagandakoneisto jauhoi. Rahoja ei säästelty myöskään avaruuden valloituksen tantereella. Tahi tyhjiössä.

Ikäiseni poika ei toisaalta näistä poliittisista taistoista juuri huolta kantanut. Noottikriisi meni ohi huomaamatta, ja elo Neuvostoliiton lämpöä uhkuvan kainalon kuopassa ei ollut kovin relevantti kysymys alle kymmenvuotiaan kokemuskentässä.

Juri Gagarin toki tiedettiin. Kosmonautti Gagarin lensi Vostokillaan ensimmäisenä ihmisenä (ainakin elävänä?) avaruudessa, ja iski samalla ison sulan Neuvostoliiton tuuheaan karvahattuun. Itse lento kesti vain 108 minuuttia, mutta se oli armoton isku vasten Yhdysvaltojen kasvoja. Valtikka oli Neuvostoliitolla.

Neuvostoliitto oli saanut voiton jo vuonna 1957, kun raportoitiin ensimmäisen elävän olennon kiertäneen Maapallon avaruudessa. Kyse oli tuolloin Laika-koirasta, joka kiersi Sputnik-aluksella Maan ympäri. Laikalta asiasta ei kysytty, eikä se palannut elävänä lennostaan kertomaankaan.

Tällaiset menestykset varmasti kirvelsivät yhdysvaltalaista itsetuntoa, jossa toisaalta ei ole vuosien varrella uskonpuutetta juuri nähty.

Juri Gagarin käväisi lentonsa jälkeen Suomessakin kesällä 1961, ja hän tapasi tällä reissullaan muiden muassa presidentti Urho Kekkosen ja kävi laskemassa seppeleen edellisen presidentin J.K. Paasikiven haudalle. Yleisötilaisuuksissa tuhannet suomalaiset tungeksivat häntä katsomaan, joten meininki oli varmasti verrattavissa nykypäivän mediailmiöihin. Ehkäpä jopa suhteellisesti vaikuttavammassa mittakaavassa, kun tätä kaikkea mediaähkysälää ei tyrsunnut joka tuutista yötä päivää.

Erä tai pari oli hävitty, mutta Yhdysvallat aikoi vastata omalla avaruusohjelmallaan, ja tähtäimeksi otettiin - ei enempää eikä vähempää kuin - ainoa kiertolaisemme Kuu. NASAssa polkaistiin käyntiin vuonna 1961 avaruusohjelma, jonka lopullisena tähtäimenä oli miehitetty kuulento. Ja nimenomaan ennen Neuvostoliittoa, jolla saattaisi olla samainen toive hakusessa. (Paljon myöhemmin asia lopulta tunnustettiin julkisesti olleen juuri näin, mutta itse toteutus tyssähti Neuvostoliitossa epäonnistuneisiin rakettikokeiluihin.)

Apollo-ohjelma eteni askelittain kohti päämääräänsä. Se aloitettiin miehittämättömillä aluksilla, ja vähitellen siirryttiin miehitettyihin lentoihin, joilla päästiin lopulta Kuun kiertoradalle vuonna 1968. Ohjelma koki myös Yhdysvalloissa takaiskuja. Vuonna 1967 syttyi laukaisuharjoituksissa tulipalo, joka vei koko miehistön. Se oli samalla sekä murhenäytelmä ja katastrofi että johti toisaalta ratkaiseviin kehittelyihin lentojen turvallisuuden kannalta.

Lopulta, kesällä 1969 koitti se jännittävä päivä, kun ainakin puolet maapallosta pidätti hengitystään: Apollo 11 -lento.

Perheemme hankki 60-luvun puolivälissä Luonnonmaan saarelta Mäkilän torpan kesämökikseen, ja tapana oli viettää siellä koko kesä, joka tuohon aikaan tarkoitti täyttä kolmea kesälomakuukautta. Naantalissa toki käytiin torilla ja kaupoissa, mutta muuten liikkeet mökiltä poispäin olivat satunnaisia. Äiti kävi mökiltä käsin Turussa töissä ja isä veti satunnaisia seminaareja ja kesäkursseja eri puolilla Suomea kesän mittaan, mutta mökkielämä hallitsi.

Mökillä ei ollut juoksevaa vettä, sähköä tai antenniyhteyksiä; matkaradio toki toimi, ja siitä kuunneltiin pimenevässä illassa vaikkapa Jopi Rinteen lausuvan kohtalokkaasti: "Hyvää iltaa, nimeni on Cox." mutta nyt oli sen verran suuri tapaus kyseessä, että Turun reissu ajoitettiin tähän saumaan. Asetuin itsekin teeveen ääreen Kurjenkaivonkentällä.

Yleisradio oli laittanut ykkösremmin pykälään: studiossa juttua kehivät toimittajat Yrjö Länsipuro, Jan Torvalds ja Erkki Toivanen, ja Amerikan päässä äänessä oli Houstonissa Pasi Rutanen. Pasilan studion asiantuntijoina oli kovia nimiä: Pertti Jotuni, Birger Wiik, Martti Tiuri, Gustav Järnefelt, Börje Hjelm, Bo Fagerström, Tenho Autere, Mikael Lehtonen ja Teppo Suonperä. Paneelia veti Ralf Friberg Läsipuron pitäessä kokonaisohjelmaa hyppysissään.

Ohjelma aloitettiin hieman kliseisesti tai näppärästi Richard Straussin Also sprach Zarathustra (1895-96) -biisin pätkällä (kappaletta oli Stanley Kubrick käyttänyt mestarillisesti huimassa 2001: Avaruusseikkailu/2001: A Space Odyssey -leffassa juuri edellisena vuonna).

Apollo-sapluunahan oli sellainen, että kolme miestä lähetetään matkaan Kuuta kiertämään. Kaksi heistä ahtautuu kuumoduliin ja yksi jää komentoalukseen. Tässä nimenomaisessa miehistössä komentomoduuli Columbiaan jäi Michael Collins ja kuumoduuli Eaglen kyytiin nousivat Neil Armstrong sekä Edwin 'Buzz' Aldrin.

Ylen ohjelman alussa asiantuntijat vastailivat katsojien kysymyksiin ja siinä esitettiin myös editoitu versio H-hetkeä edeltäneistä manöövereistä. Huimaa sinänsä, että vaikka Ylen osuus oli mustavalkoista tv-tuotantoa, niin nämä kansainväliset pätkät olivat värimateriaalia. Meillä ei tietenkään ollut väritelevisiota. Presidentti Kekkosen uudenvuodenpuhe saman vuoden alussa oli vasta ylipäätään aloittanut Ylen väri-tv-koelähetykset.

Suomen lähetys alkoi tilanteessa, jossa kuumoduuli miehineen oli jo laskeutunut Mare Tranquilitatis'iin eli Rauhallisuuden mereen ("Houston, Tranquility Base here. The Eagle has landed."). Ohjelmassa seurasi odottelua ja luppoaikaa käytettiin asiantuntevaan keskusteluun, jossa esiteltiin kantorakettien pienoismalleja ja vastailtiin monenlaisiin kysymyksiin sekä vakaviin että leikillisiin. Välillä studiossa pistettiin odotellessa tupakaksikin. Pöydällä ei sentään ollut virvoitusjuomapulloja kummalisempia aineita.

Yrjö Länsipuro luotsasi lähetystä

Kello kävi ja etukäteisaikataulu mätti, joten sisältöä improvisoitiin koko ajan. Kuvassa jökötti terhakka lankapuhelin, ja itse lähetys olikin modernisti interaktiivinen, kun näitä katselijoiden kysymyksiä voitiin käsitellä lähes reaaliajassa. Jos tupakoinnin ja piiputtelun suhteen oltiinkin vapaamielisiä, niin muuten keskustelijat puhuttelivat toisiaan joko tittelein ('professori', 'tohtori' ja näin) tahi sukunimin.

Erkki Toivanen oli kytkenyt itsensä kansainväliseen äänivirtaan.

Valistuksen 60-luvun versio

Vaikka alus oli jo tukevasti Kuun kamaralla, itse kuukävelystä ei ollut tarkkaa tietoa, ja jännitys oikeastaan oikein kihelmöi varmaan sekä studiossa mutta ainakin kotikatsomoissa.

Ihmisen käynti Kuussa oli ollut aikamoista utopiaa ja scifiä ennen tätä yötä. 1960-luvulla oli otettu jälleen yksi uusintapainos ranskalaisen Jules Vernen verrattomasta Maasta kuuhun/Matka kuuhun (De la Terre à la Lune, 1865) -kirjasta sekä sen jatko-osasta Kuun ympäri (Autour de la lune, 1870). Itsekin olin lukenut kirjan pariinkin otteeseen.

Myös loistokas piirtäjä Hergé oli fantasioinut vastaavaa reissua paljon tätä kesää aikaisemmin omassa tarinassaan Tintti kuun kamaralla (On a marché sur la Lune, 1952-53). Tämä sarja oli nähty Suomessakin Uudessa Kuvalehdessä 60-luvun alkupuolella, mutta itse tutustuin siihen kuitenkin vasta kaksi vuotta kuulennon jälkeen ostaessani kielikurssilla Helsingborgissa albumit ruotsinkielisinä.

 Lopulta koitti se uskomaton hetki, kun Kuusta saatiin elävää videokuvaa. Mustavalkoista ja aika sävytöntä ja suttuista se oli, mutta kuvaa kuitenkin. Oli aivan ällistyttävä tunne ajatella, että sen samaisen yötaivaalla möllöttävän kuun pinnalla, jota katselin kesämökin lepakonhajuisen yläkerran ikkunastani, sen kamaralla asteli nyt ihminen! Järjellä ajatellen teko oli mitätön ja aika älytönkin, se ei antanut juuri mitään ratkaisevaa tieteellistä tulosta tai ollut lähtölaukaus jatkuvalle trafiikille avaruuteen tai mitään muutakaan tuollaista, ja silti se oli pysäyttävä temppu. Se oli hetki, kun ihmiskunta pidätti hengistystään ja tunsi saavuttaneensa jotakin. Kollektiivisesti.

Lähetyksessä kuultiin lennonvalvomon ja Armstrongin sanailua, joka sekin oli uskomaton tekninen taidonnäyte: istua kotisohvalla ja kuunnella keskustelua, jonka toinen osapuoli seisoskeli juuri sillä hetkellä toisella taivaankappaleella!

Ylen kuupaneeli vaikeni näiksi hetkiksi, mutta Pasi Rutanen sai välillä puheenvuoron tilanteen jatkuessa. Jälkikäteen on luonnollisesti siteerattu ihmisen 'ensimmäisiä sanoja' Kuussa, ja pitkään ihmettelin, miksen muistanut niitä ikinä lausutun, vaikka oli näin tavattomasta jutusta kyse. Syy selvisi paljon myöhemmin, kun näin lähetyksen uudelleen. Juuri kun kuvayhteys Kuuhun oli saatu ja Armstrong asteli alas tikkaita, alkoi kuustudiosta Yrjö Länsipuro intoilla ja penäsi mieheltämme Houstonista historiallisia ensimmäisiä sanoja Kuun pinnalta. Todennäköisesti juuri samalla hetkellä, kun Armstrong ne sanoi, puhui Pasi Rutanen kuvan päälle: "Neil Armstrong ei sanonut mitään historiallisia sanoja. Hän sanoi, että Lemin jalka on painunut noin kaksi tuumaa hiekkaan..." Huppista!

Mutta jännää oli. Seuraavana päivänä palattiin sitten takaisin kesämökille kesää jatkamaan.

Pari päivää myöhemmin miehet molskahtivat mereen turvallisesti, ja saivat sankarin vastaanoton. Aina jäi mietityttämään, että mitä sisällään mietti loppujen lopuksi retken välttämätön kolmas lenkki Michael Collins, mies joka ei kävellyt Kuun kamaralla?
 
Suomeen tämä reissu saatiin lopulta kytkettyä myös siten, että Ylen tv-paneelissakin esiintynyt Birger Wiik sai käydä ainoana pohjoismaisena tutkijana Amerikassa noutamassa oman satsinsa astronauttien tuomista kuukivistä tutkittavaksi. Nämä kivet olivat parina päivänä myös yleisön katsottavina Helsingin Pörssitalossa.

Eräänlainen dekkarisivujuoni kuulentoon vielä liittyi. Neuvostoliitto lähetti kolme päivää ennen amerikkalaisia matkaan miehittämättömän Luna 15 -kuuluotaimen, joka kiersi sitten Kuuta samaan aikaan, kun amerikkalaiset häärivät siellä. Tarkoitus oli mahdollisesti ehtiä tuoda Kuusta näytteitä ennen amerikkalaisia, mutta luotain törmäsi lopulta Kuuhun kierrettyään sen ensin yli viisikymmentä kertaa. Kuustudiossa spekuloitiin myös mahdollisuutta, että se tarkkailisi amerikkalaisten touhuja.


Pienoismallivalmistaja Revell valmisti myös Apollosta oman mallinsa. Yksi sellainen koottiin meidänkin talossamme.