Juomia 2

Kuten tunnettua tuli Coca Cola Suomeen Helsingin olympialaisten myötä vuonna 1952. Coca Colalla oli oma tunnusomainen pullonmuotonsa. Cokista myytiin Suomessa alkujaan lasisissa pikkupulloissa (0,19 l) ja vuodesta 1961 lähtien myös king size -pulloissa (0,35 l). Siinäpä pohdittavaa nykykuluttajalle! Turussa tiemmä tuota isompaa pulloa oli kokeiltu jo edellisenä vuonna.

Sama yhtiö kehitteli uuden sitruuna-limettijuoman vuonna 1960, ja jo viisi vuotta myöhemmin tämä maukas juoma rantautui Suomeen. Ensimmäisenä maana Yhdysvaltain ulkopuolella!  Koska juomaherkun nimi oli jälleen varsin konstikas suomalaiseen suuhun, painettiin vihreitten juomapullojen kylkiin myös sen lausumisohje ''Sprite - lausutaan "Sprait"'. Itselleni se ainakin tuli avuksi; sellaisessa tynnyrinpohjukassa sitä elettiin.

Sprite kampanjoi tuotettaan myös keräilykorkein, joiden avulla saattoi saada lahjaksi peltisiä lasinalusia. Näissä mustissa alusissa oli paraatipuolella eri maiden lippuja ja kääntöpuolella kyseisen maan kielellä erilaisia käyttökelpoisia fraaseja, kuten 'Anteeksi, jalkani on kipissä' tahi 'Mitä teet pöydän alla?'. Meille kertyi näitä hyödyllisiä kapineita koko sarja ja muutama vaihturikin.

Mutta olihan meillä myynnissä muitakin porejuomia. Kun Coca Cola -komppania käytti omia kruunukorkkejaan, oli peruspulloissa puolestaan sivultavedettävä ja toisinaan sormiatelova alumiininen repäisykorkki, jossa itse asiassa olikin alunperin ohut korkkiläpäre alla. Näitä repäisykorkkeja oli monenvärisiä ja yhteen aikaan oli muodikkaan viileää taitella niitä polkupyörän pinnoihin. Tämä fillarihassutus ei kyllä kestänyt kovin kauan. Vuonna 1973 siirryttiin limonadipulloissa päältä repäistäviin takuukorkkeihin ja seuraavalla vuosikymmenellä sitten rengaskorkkeihin.

Limpsat olivat kolmasosa litran lasipulloissa. Jonkin verran omat paikalliset valmistajat vaikuttivat paikkakunnan kauppojen valikoimiin. Peruslimonadi oli Sitruuna-Sooda, väritön juoma. Koska Coca Colalla on hyvä maine, oli sillä kotimaisia vastineitakin Yksi niistä oli Siff Cola, josta tehtiin oikein mainoselokuvakin. Siinä esiintyi aikanaan suosittu Bosse & Robert -lauluduo, joka esitti vetävän Juha "Watt" Vainion sanoittaman mainoslaulun Eino Vatasen yhtyeen säestämänä. 'Nellin palmikko' oli Bossen & Robertin isohko hitti 60-luvulla.

Sama parivaljakko lauloi myös oman suosikkini, hailakanvärisen Car-limsan, mainoksen. Car-pulloissa oli hienoja, erilaisten autojen kuvia, ja tämä virvoitusjuoma oli maistuvinaan erityisen hyvältä. Ei sillä, ei meillä juotu limonadeja arkisin tai edes viikottain, vaan enemmänkin ne olivat erityisten juhlien juomia, ja myös kesäisin isä osti kokonaisen korillisen (24 pulloa) virvoitusjuomia mökille Luonnonmaalle. Sitä säilytettiin vanhassa maakellarissa, ja sieltä sitten haettiin juomia.

Vuoden 1968 synttäreillä nautittiin Sitruuna-Soodaa, Car'ia, Pongo'a, Siff-Colaa ja Pommac'ia. Huomaa myös Sprite-lasinaluset oikeassa käytössä... Pöydässä oli näköjään myös avattu Verraton-suklaarasia.

Muita meillä päin myytäviä juomia olivat esimerkiksi Pongo (passionhedelmälimpsa?) ja tv-sarjan myötä lanseerattu Batman-juoma. Hämeen suunnalla käydessä Palmat ja muut lahtelaiset juomat tulivat tutuiksi.

Sirkus Papukaija

Vuonna 1961 Suomen Televisio aloitti uuden, mukavan lastenohjelman: Sirkus Papukaijan, jota tuotettiin vuoteen 1967 saakka.

Ohjelman vetäjänä toimi sirkustirehtööri Orvo Kontio, joka teki monenlaisia lastenohjelmia televisioon ylipäätään. (Myöhemmin Kontio käväisi kuvaamassa lasten seikkailusarjaa myös Turussa Kaivokadun mäen tienoilla. Huoneeni ikkunasta oli mainio näkymä sinne.)

Kontiota hassutti lasten suosikki Onni-klovni, joka esiintyi jättimäisissä, hulavanteella avarretuissa ruutuhousuissaan. Onni-klovni oli siviilissä venäläissyntyinen muusikko, Onni Gideon Tervonen, joka tunnettiin erityisesti havaijinkitaran soittajana. Gideonilla oli oma bändi, joka esiintyi ja säesti myös muita artisteja kuten Annikki Tähteä ja Olavi Virtaa.

Oma suosikkini oli kuitenkin Fakiiri Kronblom, joka esitti varsinaisten fakiiritemppujen sijaan taikuutta. Hieman hassahtavalla tavalla, ja nykymitalla ehkäpä katalogin yksinkertaisimpien temppujen joukosta ohjelmistonsa poimien mutta kuitenkin. Kaipa hänen numeronsa olivat oikeammin huumoria murteellisine suomenkielineen, mutta kyllä joukossa toisaalta oli oikeitakin temppuja. Temppujen onnistumiseen Kronblom tarvitsi suolaa, ja hänellä olikin oma taikahokemansa, joka eli pitkään: "Suolaa, suolaa, enemmän suolaa." Jaakko Kolmosella ja Veijo Vanamolla olikin sitten vuosikymmen myöhemmin kova homma saada suomalaiset irrottautumaan liiallisesta suolankäytöstä.

Fakiiri Kronblomin värikkään asun (mustavalkotelevisiot!) alle kätkeytyi Nils Hedengren, joka myöhemmin jopa levytti Junnu Vainion kanssa Suolaa-biisin.

Vakiokasvona ensemblessa oli vielä Professori Hajamieli, jota esitti Martti Varpanen, mutta itse en juuri tähän hahmoon innostunut.

Papukaija-universumi laajeni aikojen saatossa Papukaijakerhoihin, ja ohjelmassa jaettiin Papukaija-merkkejä. Niitä myös ilmeisesti pudotettiin lentokoneesta löydettäviksi ainakin Helsingin seudulla.

Mutta rantautui ohjelma Turkuunkin. Konserttisalissa kuvattiin (ainakin) kerran yksi Sirkus Papukaijan jakso, ja meitä Kerttulin kansakoululaisiakin katsomossa oli. Koululaiset lie värvätty yleisöksi? Itse ohjelman lisäksi kiinnostavaa (vai kiinnostavampaa?) oli nähdä tv-kameroita, mikrofoneja ynnä muita tuotantojuttuja livenä. Itse asiassa, itse ohjelmasta ei muistu mitään mieleen.

Silti, "Kymmenen pistettä ja Papukaija-merkki"!

Tietokilpailuja ja Esko Kivikoski

Nykypäivänä on vallalla illuusio tiedon valtatiestä, joka on kaikkien ihmisten ulottuvilla. Moni uskoo vilpittömästi tietävänsä rajattomasti asioita, kun meillä on tämä internet.

Toinen mokoma uskoo myös oikeasti tietävänsä asioita, kun läpäisee iltapäivälehden kymmenen kysymystä tai pubivisan alkukierrokset.

60-luvulla tieto piti hankkia todella pänttäämällä ja pitämällä. Ei ollut älypuhelinta, mistä tarkistaa, ei Wikipediaa, mistä tiivistää. Piti tietää tai olla tietämättä. Tieto piti hahmottaa, hallita ja säilöä omaan päähän.

Tietoa arvostettiin ja tietäjiä arvostettiin.

Jos uskomme nykytiedon kahdentuvan yhä kiivaamassa syklissä, niin aika iso osa siitä on yhdentekevää tauhkaa myös. Tai sitten se on kovin spesifiä kapean sektorin tietoa, jota ei pysty hyödyntämään mihinkään oman alan ulkopuolella.

Yleissivistys sensijaan on yhä kaikkien tavoitettavissa, ja tietyin reunaehdoin käsitettävissäkin.

60-luvulla oli silloisissa medioissa pienimuotoinen tietokilpailubuumi, jolla lopulta yhdistettiin kansaa ja luotiin kansallista identiteettiäkin.

Radiossa kokoontui 'Viisasten kerho' ja televisiossa seurattiin useampaakin visailua. Aika synnytti jopa tietoviisasjulkkiksenkin. Esko 'Kyllä' Kivikoski muuttui kansallisomaisuudeksi ja järkiukon synonyymiksi. (Repliikki "Kyllä" oli Kivikosken ytimekäs lausahdus kisatiimellyksessä kysyttyyn vastausvalmiuteen. Siitä muodostui hänelle omanlaisensa brändi.)

Vuonna 1964 käytiin jännittävä 'Arpa on heitetty' -yhteispohjoismainen tietokilpailu, jossa Poppe Berg ja Esko Kivikoski pitivät Suomen lippua korkealla. Suomen, Ruotsin, Tanskan ja Norjan joukkueet mittelivät kukin omalla kielellään luurit korvilla tietämyksestä. Kysymysten aihealue arvottiin noppaa heittämällä, ja hyvästä vastauksesta sai umpipömpelin lasi-ikkunaan pöllömerkin.

Kivikoski voitti myös parhaan miespuoleisen tv-esiintyjän Telviksen kahdesti 60-luvun puolivälissä. Vuonna 1966 Kivikosken maine lyömättömänä tietoihmeenä oli niinkin kova, että hänelle kehitettiin ohjelma nimeltään 'Kaikki yhtä vastaan', jossa kolmimiehiset joukkueet kisasivat yksinäistä Esko Kivikoskea vastaan. Huonolla menestyksellä...  Sarjaa juonsi Timo T. Kaukonen, joka tunnettiin jo 'Ota tai jätä' -visailun juontajana.

Samana vuonna '66 alkoi ehkä legendaarisin älymittelö: 'Naapurivisa'. Siinä Suomen joukkue kamppaili tietämyksessä Viron vastaavaa muistihirmujoukkuetta vastaan. Myös Virosta nousi tässä yhteydessä tv-julkkis: Hardi Tiidus, josta tuli suomalaisten hyvin tuntema tv-hahmo. Suomen joukkueessa tietämystään väläytteli Kivikosken rinnalla mm. Keijo Virtamo.

Esko Kivikoski vieraili myös Suomen pitkäikäisimmässä visailuohjelmassa, 'Tupla tai kuitissa'. 'Tupla tai kuitti' -tietokilpailu alkoi jo vuonna 1958 Tesvisiossa ja siirtyi myöhemmin Mainos-Television ohjelmistoon. Ohjelmaa emännöi Kirsti Rautiainen, joka tenttasi aina yhtä kilpailijaa kerrallaan tämän itse valitsemasta aiheesta. Jos vastasi oikein, sai päättää jatkaako kisaa isompaa palkkiota vastaan ('tupla') vai ottaako rahat ja lopettaa ('kuitti'). 60-luvulla myöhemmin Aku Ankka -lehden päätoimittajanakin vaikuttanut Markku Kivekäs voitti peräti kahdesti 'Tuplan tai kuitin' pääpalkinnon. Myös nuori Erkki Tuomioja kuului 60-luvun pääpotin voittajatietäjiin.

Juomia 1

Ihmisen elämä koostuu arjesta, ei juhlista. Siksi arjen pienetkin jutut ovat se voimavara, jolla täällä pusketaan vastatuuleen, ja joita sitten jälkikäteen muistellaan onnellisina asioina. Arki on läsnä, joten arjen nostalgia on ilmiselvä juttu.

Perheemme särkymättömiä juomalaseja 60-luvulta. Vain yksi särkyi, kun äitini päätti demonstroida näiden särkymättömyyden pudottamalla yhden lattialle.

Meidän perheemme ei ollut mikään maidon suurkuluttaja, mutta kyllähän maito lapsiperheeseen kuului. Talomme lyhyt sivu osui Kaarinankadulle, ja siellä viereisessä kivitalossa olikin Valion kauppapuoti. Kauppahuoneen perällä oli seinustalla isot laarit täynnä maitoa, ja sitä maitoa sieltä annosteltiin jättikauhalla omiin astioihin muuttaessamme uuteen kerrostaloon Kurjenkaivonkenttä viitoseen. Ruokapöydässä maito tarjottiin erillisestä maitokannusta.

Myöhemmin maito siirtyi ruskeisiin, yhden litran lasipulloihin, joissa oli ohutmetallinen korkki päällä. Kermaa myytiin samanlaisissa mutta pienemmissä kahden desin pulloissa. Kun pullo oli avattu käyttöön, suljettiin se uudelleen muovisella painokorkilla. Nämä lasipullot olivat Suomessa käytössä vuodesta 1956 vuoteen 1967.

Silloin siirryttiin lyhyeksi aikaa maitopusseihin. Nämä olivat ehkä hygienisempiä kuin maitopullot, mutta auttamattoman epäkäytännöllisiä. Lötkö maitopussi ei ollut kovin toimiva innovaatio ruokapöydässä, vaikka siihen oli kehitelty muovinen kaatokannukin. Aika pian tämä hullutus katosi.

Vesi oli janojuoma ja joskus harvemmin sitten herkuteltiin oikein mehulla. Oikea juhlahetki oli, kun sai 'juomakolmion' eli Marlin Trip-nimisen tetraedrin muotoisen mehujuoman. Tämä 'pyramidi' oli mukava juoda (jos vain onnistui tuikkaamaan paperipäällysteellä suojatun pillin yhdessä kärjessä sijaitsevaan reikään... Käyttöohje neuvoi: ”Puhkaise ’silmä’ imupillillä ja juo.”). Pakkauksen sai myös pamahtamaan komeasti paukahtaen, kun äkäisesti kengällä tamppasi juuri tuon juoma-aukon päälle. Tästä nelitahokkaan muodosta luovuttiin myöhemmin koventuneista hygieniasyistä ja varmaan myös sekä pakkaus- että myymälätilojen vuoksi. Tuo muoto ei ollut kaikkein taloudellisin. Tämän Tripin syntyvuosi on 1962.

Kesämökille mentiin 60-luvun loppupuolella mainoksen orjina. Mainoslause kyseenalaisti sen, miksi turhaan kantaa vettä mukana, kun sen voi perillä vain lisätä juomajauheeseen. Kyse oli tietenkin ikimuistoisesta Rymd'istä, jota myytiin kahden pussukan alumiinipakkauksissa. Litra vettä ja Rymd-jauhe mukaan, ja jo tuli maukas juoma. Ei muuten tullut, mutta juotiinhan sitä kuitenkin janoon ja makeannälkään. Meillä suosittiin appelsiini-Rymdiä sen aikaa, kun tätä ylipäätään ostettiin. Pelkkää jauhettakin oli kiva laittaa suuhun ja imeskellä sellaisenaan.

Karkkia 1

Hajumuistojen lisäksi taltioituu mielemme sopukoihin muistumia mauista. Ne eivät ole ehkä niin teräviä ja selviä ja täynnä täyteen ladattuja muistoja kuin tuoksut, mutta joskus myös niiden välityksellä välähtää häivähdys menneisyyttä. Omalle ikäpolvelleni nostalgia on tietenkin väistämätön juttu. Niinkuin kai kaikille vuorollaan.

60-luvun alussa olin sokerinkulutusurani alussa ja tavallinen pastilliaskikin oli iso juttu. Valikoima koostui tuolloin lähinnä kahdesta klassikkomerkistä. Toinen oli kotikaupungin Hellas-tehtaan keltainen Hedelmäpastilliaski, joka sisälsi kolmen värisiä ja makuisia pastilleja. Toinen karkkihyllyn pakko-ostos oli helsinkiläisen Fazer-tehtaan Salmiakkipastilliaski. Nämä salmiakit olivat 'salmiakinmuotoisia' toisin sanoen vinoneliöitä, joiden muotoa askin kansikuvituskin toisti.

Aidot salmiakki salmiakit myytiin apteekissa valkoisissa paperipusseissa, ja ne olivat litteämpiä ja ärhäkämpiä kuin Fazerin serkkunsa. Apteekista saattoi myös ostaa samanlaisiin pusseihin pakattua salmiakkijauhoa, joka oli olevinaan tavattoman hyvää. Ja kai se olikin. Siihen upotettiin kasteltu sormi tai hulautettiin tuima kerta-annos suoraan suuhun.

Vähitellen karkkivalikoima (ja oma ostosreviirini) kasvoi ja ryhdyin suorastaan keräämään (tyhjentyneitä) pastilliaskeja. Kokoelmani oli noin viidenkymmenen askin luokkaa 60-luvun lopussa. Harmi kyllä, jossakin elämänvaiheessa myös tämä kokoelma omituisesti katosi...

Omassa talossamme, Kaivokadun puolella, oli ruokakauppa nimeltään Kurjenherkku (Kurjen-Herkku?). Se ei ollut mikään valintamyymälä vaan palvelumyymälä, jossa ostokset käärittiin vaaleaan puotipaperiin. Sieltä joskus harvoin näitä herkkuja ostettiin, mutta ehkä tavallisempi ostospaikka olivat kioskit.

Meidän lähellämme oli kaksikin kioskia. Toinen oli Kaarinankadun ja Kerttulinkadun risteyksessä kallionpuoleisessa kulmassa ja toinen oli Kasarminmäen Lääninsairaalan puoleisessa päässä. Niistä tuli ostettua irtokarkkeina penninkarkkeja eli aiemminkin mainitsemiani Nalle-karkkeja. Muoto on jotakuinkin sama kuin nykyäänkin, mutta tuotteen kovuus ja makukirjo olivat silloin toisenlaiset. (Tietysti!)

Kioskista tuli ostettua joskus myös Hellaksen valmistamia Kola-karkkeja, joita tehtiin muutamaa eri makua (minttu, kerma, kaakao ja pähkinä-kola). Kolapalat oli pakattu yksittäin viiden karkin pötkylöihin.

Lisäksi lähikipsalla myytiin myös herkullisia mustia lakupäitä.

Klassikkopastillejja tuli syötyä tuolloin muitakin. Esimerkiksi vaaleanpunaisia ja pyöreitä Pectus-pastilleja, joita myytiin hauskassa pitkänomaisessa askissa. Itse asiassa Pectukset eivät olleet valtavan hyvänmaukuisia, mutta jos karkkia sai, se kyllä syötiin nurisematta.

Paxeja oli kahtakin sorttia myynnissä, ja mieleen on jäänyt myös tuote nimeltä Tanskan kuninkaan rintapastilleja. Ne olivat litteänpyöreitä punaisella väriaineella pinnalta värjättyjä pastilleja. Väri irtosi kastuessaan todella helposti, ja tytöt maalasivatkin joskus näillä pastilleilla huulensa.

Lappeenrantalainen Chymos-tehdas teki Pantteri-pastilleja, jotka olivat pienen kartion muotoisia.

Hauska laite oli sitten myös Pez-annostelija. Nykyään niitä on jos jonkinmoisia (itsellänikin on näitä uusia joitakin kymmeniä hommattuna), mutta tuohon aikaan muotoilu oli varsin pelkistetty: vain säiliöosa sekä yksinkertainen annostelumekanismi, joka työnsi yhden karkin kerrallaan odottavien etuhampaiden napattavaksi. Myöskään makuja ei ollut kuin kaksi: appelsiini ja piparminttu. Hyviä kumpainenkin.

Julkiset pisuaarit

Tavat ovat monessakin mielessä muuttuneet viidessäkymmenessä vuodessa. Usein ajattelemme mielellämme, että tekniset innovaatiot ovat ottaneet aimo harppauksia eteenpäin, mutta ihmisten käytöstavat ja korrekti toiminta ylipäätään ovat joiltakin osin taantuneet?

Tänä päivänä toimitaan impulsiivisemmin ja omaa etua ensin ajatellen, ennen häveliäisyys ja koulittu toisten läsnäolon huomaaminen vaikuttivat kaikkeen toimintaan. Kaikkeen toimintaan.

Jos hätä siis yllätti herrasmiehen, mitä hän teki 1960-luvulla?

Oman muistikuvani mukaan lähellä kotikulmiani, Hämeenkadulla, oli yksi julkinen pisuaari Turussa, ja luullakseni omansa niin Brahen puistossa kuin Kauppatorin luonakin. Voipi olla, että olen taas kerran väärässä? Varmasti näitä julkisia mukavuuslaitoksia oli myös muualla kaupungissa, mutta oma reviirini ja talutushihnan päässä liikkumiseni rajoittivat tietenkin tietoisuuttani ympäröivästä todellisuudesta.

Kyse oli luultavasti käytännön tarpeiden perusteella muotoilluista mutta omalla laillaan viehättävän eleganteista metälliseinähäkeistä, jotka oli väännetty ylhäältä katsottuna eräänlaisiksi simpukoiksi. Sisään saattoi livahtaa lyhyttä käytävää myöten, ja samalla tämä ovela muotoilu antoi tarpeellisen näkösuojan muita kaupunkilaisia kohtaan.

Itse en muista koskaan varsinaisesti asioineeni kyseisessä laitoksessa, mutta jossakin hajumuistissa on silti se voimakas tuoksu, joka niiden läheisyydessä oli.

Hajumuisti on sinänsä varsin hyvä ja todellinen osa identiteettimuistiamme. Aivoihimme on säilötty monelaisia muistokapseleita, jotka  aika ajoin aktivoituvat. Joitakin vuosia sitten kävelin tämän entisen kotikaupunkini katuja, kun erään liikkeen oviaukosta tulvahti ohikulkijan sieraimiin voimakas haju. Kemikalikauppa!

Pelkkä nimityskin on nykyään pelottava, mutta lapsuudessani sellainen oli esimerkiksi Hämeenkadun varrella ja asioin siellä toisinaan äitini seurassa. Myymälän kemikaleilla ei ollut tarkoitus tehdä vallankumousta, vaan korostaa naisellista suloisuutta tuoksuin, puuterein ja muiden senkaltaisten ainesosien avulla. Yhdessä nämä kaikki tuoksut loivat kuitenkin jotakin jäljittelemätöntä ja ehdottoman tunnistettavaa. En tosiaan tiennyt tietäväni tätä enää tahi että moisia liikkeitä olisi tänä hypermyymälöiden luvattuna aikana edes olemassa. Vai onko niitä? Tekikö aivoni mattijatepposet?

Takaisin pisuaareihin. Minkäänlaista havaintoa minulla ei ole, milloin nämä mukavuuslaitokset hävisivät Turun kaupunkikuvasta. Eihän noita kukaan juuri kaipaa, mutta silti ne olivat yksi näkyvä osa kaupunkimaisemaa ja -kulttuuria. Yksi osa sitä käsitystä, mitä pidettiin 50/60-luvuilla toimivana kaupunkistruktuurina.

Missä kummassa muuten naiset sitten asioivat, vai oletettiinko juuri heillä olevan se seurapiirirakko, joka venyy ja kestää? Vai löytyikö arvostetuista kahviloista helpotusta?

Vaikka meiltä nämä perinnepömpelit ovatkin kadonneet katukuvasta, niin Keski-Euroopasta vastaavia löytyy yhä.

Rahaa rahaa

60-luvulla käytössä oli Suomen markka, joka jakautui 100 penniin. Nykyrahassa pennin arvo on aika joutava, mutta tuolloin pikkupoika saattoi mennä kioskille ostamaan penninkarkkeja eli kovia nallenmuotoisia hedelmäkarkkeja. Pastilliaskin sai kahdellakymmenellä pennillä. Ostos kohdistui tällöin joko helsinkiläisen Fazerin Salmiakkipastilli-askiin tahi sitten kotikaupungin Hellas-tehtaan Hedelmäpastilli-askiin.

Markka oli Suomessa käytössä 1860-2002. Sitä edelsivät Venäjän rupla ja Ruotsin riikintaalari eli riksi.

Markka koki historiansa aikana jonkinmoisiakin muutoksia, mutta minun lapsuudessani yksi käännekohta osui vuoteen 1963. Silloin markan nimellisarvoa muutettiin. Vanha 100 markkaa muutettiin yhdeksi markaksi, ja sekaannusten välttämiseksi pitkään puhuttiinkin nykymarkoista. (Hieman sama ilmiö kuin se, että ihmiset miettivät viimeisimmän rahauudistuksen jälkeen, että 'mitäs tämä on markoissa'.)

Käytössä olivat yhden markan, viiden markan, kymmenen markan, viidenkymmenen markan ja sadan markan setelit. Meidän koulupoikien keskuudessa oli tunnettu urbaanilegenda, että kun kympin setelissä olevan Paasikiven kuvan taittaa pystysuuntaan korvan kohdalta pois, näkyy kuvassa hiiri. Toimii!

Kolikkopuolella taskunpohjalla oli kuparisia yhden ja viiden pennin rahoja sekä alumiinipronssisia kymmenen, kahdenkymmenen ja viidenkymmenen pennin rahoja. Vuonna 1964 liikkeelle laitettiin uudet hopeamarkat.

Pennin rahoja litistelimme Hämeenkadulla ohiajavien raitiovaunujen alla. Eivät tämän käsittelyn jälkeen enää kelvanneet kioskille tai kauppaan.