Urheilusankareita, vol. 1

Maailma muuttuu kovaa kyytiä, ja on aika vaikea edes kuvitella kansakunnan mentaalista tilaa viisikymmentä vuotta tästä eteenpäin. Henkinen ilmasto, tekniset laitteet, ja hapertuva yhtenäiskulttuuri vievät meitä parviälyn johtamina yhä haaraisimpiin sfääreihin.

Tosin oli ennen (niinhän aina sanotaan ja tullaan sanomaankin). Viisikymmentä vuotta sitten kansakunnan kokemuspiiri ja siitä syntyvä muisti oli vielä kovinkin yhtenäinen, ja jaoimme luontevasti näitä yhteisiä muistoja. Maailmaa oli tuolloin helpompi hahmottaa, kun katsottavia kanavia oli vähän, ja lajitarjonta, esimerkiksi urheilun osa-alueella, oli oleellisesti kapeampi.

Yhdistäviä sankaritarinoita syntyi, ja ne sykähdyttivät munaskuita myöten.

Vuosi 1964 oli Veikko "Viki" Kankkosen grand slam -vuosi. Hänen reipas, vahva ja hyväntuulinen olemuksensa pohjusti komeaa kertomusta. Vuosi 1964 oli olympiavuosi, ja olympiakisat lienevät yhä vieläkin yksi arvostetuimmista kilpailuista johtuen niiden itseisarvoisesta statuksesta, joka taas pohjaa näiden kisojen olympiadin mittaiseen auringonkiertoon.

Veikko Kankkosen aikaan miehet hyppäsivät mäestä sukset siveästi yhdessä ja ilman hyppyhaalaria tahi suojakypärää. Pipo riitti pakkasella. Eteenpäin ojennetuista Recknagel-käsistä oltiin sentään päästy koko lailla eroon. Kisoissa järjestettiin kolme hyppykierrosta, joista huonoimman tulos mitätöitiin pistelaskussa.

Vuoden 1964 talvikisat järjestettiin Itävallan Innsbruckissa, ja siellä Kankkonen nappasi olympiakultaa normaalimäessä ja hopeaa suurmäessä. Samana vuonna tilille napsahti vielä toinen uran mäkiviikkovoitoista, yksi monista Salpausselän mestaruuksista sekä vielä Holmenkolleninkin voitto.

Kaksoismestaruuskin olisi voinut olympialaisista hyvinkin tulla, mutta suomalainen hyppytuomari katsoi Kankkosen kaatuneen kolmannen hyppynsä, kun hänen kätensä osui maahan. Muut tuomarit eivät tätä virhettä nähneet. Norjan Toralf Engan vei voiton, mutta normaalimäessä järjestys oli päinvastainen. Molemmat maat saivat juhlitun mestarin. Kotiinpalannutta hyppytuomari Koskivuorta sen sijaan Suomessa ei juuri kiitelty suoraryhtisestä toiminnasta.

Turun Sanomissa oli komeita hyppykuvia ja televisiossakin Kankkosta haastateltiin. Vain taivas oli rajana.

Vuonna 1966 Kankkonen voitti mäkiviikon toistamiseen, ja hän oli MM-kisojen suosikki. Huonoksi onnekseen ja suomalaisten pettymykseksi Kankkonen loukkaantui pikkumäen harjoituksissa solisluunsa murtaen.

Olympiaurakkansa Kankkonen aloitti vuonna 1960 Squaw Valleyn kisoissa. Tuomisina oli pikkumäen sija 40. Kolmas kerta isoissa kisoissa koitti vuonna 1968 Grenoblessa, jossa Kankkonen sai jopa kantaa Suomen uljasta lippua avajaisissa. Hyppy ei kuitenkaan kulkenut hartaasti toivotulla tavalla: pikkumäessä sijoitus oli 17 ja isossa mäessä 24.

Niin tai näin, paikka suomalaisten sydämissä oli jo ansaittu.

Kasarminmäkeenkin viriteltiin 60-luvulla lumihyppyreitä, joista ponnistaa.

Suuret sankaritarinat kirjoitettiin nimenomaan olympialaisissa, ja samoihin aikoihin Veikko Kankkosen kanssa pohjoismaisissa hiihtolajeissa oli muitakin suomalaisia tapetilla. Yksi heistä oli hiihtoikoni Eero Mäntyranta.

Eero Mäntyrannan olemus oli totisen miehinen ja vakavasti asialleen vihkiytyneen ammattilaisen iki-ilme. Eikä syyttä; Mäntyrannan cv:ssä komeilee seitsemän olympiamitalia. Kolme kultaa, kaksi hopeaa ja kaksi pronssia. Mitalit tulivat Squaw Valleysta (1960/1 kulta), Innsbruckista (1964/2 kultaa ja 1 hopea) sekä Grenoblesta (1968/1 hopea ja 2 pronssia). Näiden väliin mahtui vielä viisi MM-mitalia (2 kultaa, 2 hopeaa ja 1 pronssi), joten siinäpä kattausta ihmisten ihmeteltäväksi. SM-hiihdoista mitaleja kertyi luonnollisesti vielä repullinen.

1960-luvulla ei dopingista puhuttu eikä asia varmaankaan ollut samalla lailla taloudellis-teollisesti organisoituakaan kuin nykyään. Mäntyrannalla on kuitenkin harmillinen tilastomerkintä olla ensimmäinen kärähtänyt suomalaisurheilija (aineena amfetamiini). Tämän vuoden 1972 tapauksen Mäntyranta polemisoi myöhemmin, mutta myönsi kuitenkin käyttäneensä aktiivikautenaan hormoneja. Ne vain eivät olleet silloin kiellettyjä, eivät Mäntyrannalta eivätkä hänen kilpakumppaneiltaankaan.

Eivätkä tuollaiset asiat juniorikatsojan mieltä tuohon maailmanaikaan vaivanneet.