perjantai 10. tammikuuta 2014

Optimistijolla

Koska kesämökkimme sijaitsi Luonnonmaalla meren rannalla, oli kai jossakin vaiheessa luonnollista haluta myös itse merelle. Tai, oli tai ei, meille hankittiin varsin varhain kaksi alusta: soutuvene sekä optimistijolla. Siskoni sai soutuveneen päällikkyyden ja minut määrättiin jollan peräsimeen.

Optimistijollahan on perinteisesti se ensimmäinen, aloittelevan purjehtijan menopeli. Tuohon aikaan niitä oli myös tapana rakentaa itse vanerista, mikäli rahkeet ja työtilat vain riittivät. No, meillä ei riittänyt, mutta jollan maalaaminen sentään jäi meidän perheemme kontolle. Oma optarini sai sisältä valkoisen ja ulkoa sinisen väripinnan; varsin isänmaallinen alus siis.

Optimistijolla koostuu itse veneestä, irrotettavasta kölistä ja peräsimestä, yhdestä purjeesta mastoineen ja siinä olevine tunnuksineen (omani oli OL 328) sekä pikkuruisesta puumelasta. Purjeen sisälle tuikattiin ennen purjehdusta pari puuliuskaa sitä jämäköittämään (?). Pakettiin kuuluu lisäksi hieman köyttä ja pylpyröitä.

Jolla on yhdenmiehen (tahi naisen) alus, mutta koska minulla ei erityisempiä purjehdusperinteitä ollut lukuunottamatta yhtä reissua enon purjeveneellä, niin minut istutettiin vuonna 1906 perustetun, perinteikkään Turun Pursiseuran tuhdolle oppia saamaan.

Se, että kuivalla maalla käydään perusteet läpi, on hieman eri asia kuin istua tositoimissa jollassa pienessä puhurissa suuntaa etsien. Tämä kävi nopeasti ilmi, kun vihdoin tein neitsytpurjehdukseni kesällä laiturinnokalta syvemmille vesille. Vene ei kertakaikkiaan suostunut palaamaan rannan suuntaan. Luovimistaitoni eivät aivan riittäneet, mutta onneksi uljasta menoani oli jääty rannalle seuraamaan, ja pääsin hinauksessa takaisin kotirantaan. Muuten olisivat saanet parroittuneen pojan vasta vuosien päästä takaisin.

Kuten sanottu: jolla on yhdenmiehen peli, joten seuraava siirto olikin se, että isäni, entinen partiolainen, asettui jollaan yhdessä minun kanssani purjehdusretkelle. Jollan kantavuus huokaili ja reelinki valitti, eikä meno luonnollisesti ollut kovin sulavaa muutoinkaan, mutta toki tämä reissu oli puutteineenkin enemmän purjehduksennäköistä kuin ensimmäinen. Pääsimme purjehtimalla takaisinkin.

Sen sijaan että intoni olisi tuosta vahvistunut, se lopahti lopullisesti. Pari reissua tehtiin samalla miehistöllä, mutta sitten kolmen kuukauden kesä onneksi loppui.


Sinänsä - mikään ei ole upeampaa kuin olla osaavan kipparin kyydisssä merellä. Siellä silmä ja sielu tapaa kappaleen kauneinta Suomea... Oma optimismini henkilökohtaisen styyräyksen suhteen on kuitenkin mennyttä.

Kesällä 1966 olin valinnut oman vesilläliikkumisvälineeni. Vihdoin!

Ei kommentteja: