Diana-ilmakivääri

Diana vaihtaa asetta.

Lapsi pitää saada harrastamaan? Jos hän ei itse älyä etsiä ja löytää mahdollisuuksiaan, pitää aikuisen joskus pikkuisen tyrkätä...

Kuulantyöntäjänurani tyssäsi ylipainoiseen kuulaan (ellei sitten lisäksi lajin kiinnostavuustekijöihin ylimalkaan?), ja optimistijollailu päättyi jokseenkin epäonnistuneeseen neitsytpurjehdukseen eikä kalastuskaan napannut sen enempää kuin kalat viskelemääni uistimennokkaan. Hieman paremmin kävi, kun paketista paljastui Diana-merkkinen ilmakivääri.

Jo tussarin nimi oli hyvin valittu; taustalla oli ilmiselvästi kreikkalaisten metsästyksen jumalan Artemiin sievempi roomalainen kolleega Diana. Diana oli tämän päätoimensa ohella lisäksi myös kuun jumalatar sekä siveyden vertauskuva, ja mikäs sen sopivampaa minulle. (Kun sitten aikanaan armeijassa kerrottiin oman aseen olevan sotamiehen morsian, ymmärsin oitis täydesti ajatuksen merkityksen.)

Ilmakiväärimerkkinä Diana on oman alansa Rolls Royce. Se edustaa vanhaa saksalaista alan osaamista. Diana-aseita on valmistettu jo vuodesta 1890 yli kymmenen miljoonaa kappaletta.

Nimensä mukaisesti ilmakivääri on ilmanpaineella toimiva. Ruutia ei käytetä, vaan ilmapatsas sinkauttaa kudin matkaansa. Oma Dianani oli taittuvapiippuista mallia. Kun piipun vipusi täysin linkkuun, se samalla virittyi. Aseen jousimäntä oli valmis ponnistamaan lyijypalan matkaan.

Viritys piipusta vääntämällä

Sopivasti tuohon aikaan televisiosta tuli Matti Kassilan tositapahtumiin pohjautunut tv-elokuva Luoti sydämessä (1964). Kyseisessä leffassa aseena on tosin pienoiskivääri, jonka luoti osuu aidanraosta 9-vuotiaan Markun rintaan. Mutta viesti meni perille. Olin hyvin varovainen aseenkäsittelijä. Etenkin jos Markkuja oli lähistöllä.

Minulle viriteltiin kesämökille ampumarata eli vaneerilevyyn laitettiin ruuvi ja siihen maalitaulu telineeseensä roikkumaan. Ja eikun ampumaan.

Lukemattomien ampumakertojen kolhima maalitaulun kehys. Taulussa sensijaan ei osumia näy...

Ilmakiväärinkin piippu on rihlattu, jotta kuti saadaan pyörimään pituusakselinsa ympäri tarkkuuden lisäämiseksi.

Ampuminen olikin varsin hauskaa hommaa, ja se pysyi hyvin kurissa. Yhtään lintua tahi pienjyrsijää en ampunut, mutta toki käpyjä ja vastaavia piti päästä kokeilemaan oksalta taikka lännenmalliin laittaa kalliolle erilaisia tarkkuusmaaleja riviin.

Enimmäkseen ammuin kuitenkin pahvitauluihin. Vaikka osumat hieman harjoittelun myötä alkoivat kasaantua, niin ei näillä taidoilla sentään olympialaisiin asti menty. Ei edes piirikunnallisiin lutkukisoihin.

Jossakin vaiheessa isä keksi ripustaa Pinotex-purkin oksanhaarukkaan, ja pääsin kokeilemaan pitkän matkan ampumista. Hahloa piti virittää toisenkin kerran jyvää varten, että nopeasti hupeneva liike-energia tuli oikein arvioiduksi, mutta olihan se hulppeaa, kun kuti sitten hauskasti kilahtaen osui pilkkaan. Pinotex-purkki oli järkevästi tyhjennetty ennen maalitauluksi laittamista.

Bulldog ei ollut oma suosikkini, mutta näitäkin löytyi alan liikkeistä 60-luvulla.

 Jostain käsiin joutui myös ns. tupsuluoteja eli metallisia piikkikärkiä, joiden perässä oli värikkäitä tupsujouhia. Jotkut huimat ottivat niitä kuulemma farkkutakkinsa selkämykseenkin, mutta minä tyydyin tähtäilemään männyn kylkiin. Peruskudeista poiketen, näitä tupsuluoteja saattoi käyttää yhä uudelleen ja uudelleen.

Niin taikka näin; nuoruus haihtui ja harrastus samantein. Muutaman kesän kesti, mutta ei tullut ampumisestakaan elinikäistä harrastusta.

Kesän 1966 hottia muotia. Kesämökin urheilukeskuksessamme saattoi myös lätkiä sulkista.