Maija Poppanen

Toisinaan ihmisiltä gallupoidaan ensimmäistä elokuvakokemusta. Itselläni se oli käynti Puutarhakatu 8:ssa elokuvatetateri Ritzissä (tai vaihtoehtoisesti Eerikinkatu 7:n Kino-Palatsissa, jotka molemmat olivat Suomi-Filmi Oy:n hallitsemia teattereita Turussa; Suomi-Filmi puolestaan toi maahan tuohon maailmanaikaan Disney-elokuvat. Pieni katsaus Turun elokuvateattereihin tässä blogissa.). Kyseessä oli Walt Disneyn Lupsakkaat luppakorvat (joka nykyään tietenkin tunnetaan nimellä 101 dalmatialaista/One Hundred and One Dalmatians, 1961) ja seuraavana elokuvana saman firman klassikkoanimaatio Lumikki/Snow White (1937).

Mielikuva on varsin alaikäisestä itsestäni, siskostani ja isästäni elokuvateatterin pimeässä. Todennäköisesti järjestys oli juuri tuo, koska Lupsakkaat luppakorvat sai Suomen ensi-iltansa dubbaamattomana 15.12.1961 ja suomeksi dubattu Lumikki puolestaan uusintaensi-iltansa seuraavana vuonna 21.12.1962. Lumikkina äänteli Eeva-Kaarina Volanen ja kuningattaren katalaa roolia teki Rauni Luoma. Kääpiöinäkin oli ykkösketjun tekijöitä: Pentti Irjala, Risto Mäkelä, Heikki Savolainen, Martti Tschokkinen, Pentti Riuttu jne. Disney-elokuvien dubbaus suomeksi alkoi juuri tuona vuonna, aiemmin ne esitettiin "vain" tekstitettyinä, mikä tietenkin rajoitti pienempien katsojien elokuvakokemusta. Opinpahan kuitenkin alle kouluikäisenä Luppakorvista tällä metodilla sanan "hangri".

Televisio oli Suomessa 1960-luvun alussa nuori, mutta tulihan elokuvia harvakseltaan sieltäkin, ja monta hyvää leffakokemusta itsekin sain pikkuruudun kautta. Disney piti kuitenkin tiukasti hyppysissään omien elokuviensa levitystä, eikä Disney-elokuvia Suomen televisiossa esitetty. Puhumattakaan, että niitä olisi voinut olla omassa hyllyssä milloin tahansa katsottavana!

Disney hallitsi lastenelokuvamarkkinoita varsin vahvalla otteella elokuvateattereissa. 3.9.1965 levitettiin Suomen elokuvateatterien kankaalle peräti kahdella kopiolla Disney-uutuutta, joka ei ollutkaan animaatio, vaan oikeiden näyttelijöiden näyttelemä tarina. Disneyllä toki oli jo pitkä perinne myös tämäntyyppisissä elokuvissa. Nyt kyseessä oli Robert Stevensonin ohjaama mielikuvituksellinen Maija Poppanen/Mary Poppins (1964).

Kyseinen elokuva osui ja upposi kymmenvuotiaaseen poikaan täysillä. Disney-versiossa tarina tiukasta lastenhoitajasta oli saanut oman lämpökäsittelynsä, mutta juuri tätä laatuviihteen piti ollakin: tarttuvia melodioita, komiikkaa, vauhtia, taikuutta ja ripaus haikeutta. Maija Poppanen oli Stevensonin pitkän päivätyön kruununjalokivi par excellence. Elokuvassa yhdisteltiin näyttelijöitä animoituihin jaksoihin upeasti, ja tarina rullasi. Leffaan oli oikein panostettu erikoisefektipajassa.

Elokuva perustuu löyhästi australialaisen P.L. Traversin (oik.  Helen Lyndon Goff) samannimiseen vuonna 1934 julkaistuun kirjaan, joka osoittautui sellaiseksi menestykseksi, että Travers kynäili siihen jatko-osiakin. Työskennellessään Amerikassa toisen maailmansodan aikoihin sai kirjailija ensimmäisen tarjouksen Disneyltä tarinan oikeuksien myymisestä. Travers kieltäytyi. 1960-luvulla palikat kaikitenkin loksahtivat paremmin kohdilleen, koska filmihanke nytkähti eteenpäin, ja lopulta toteutuikin. Travers itse ei ollut kuitenkaan lopputulokseen tyytyväinen, ja hän kielsikin Poppas-aiheen työstöt tästä eteenpäin. Disney kyllä yritti, koska käsissähän oli kultakimpale.

Tarina sijoittuu vuoden 1910 Lontooseen Pankin (Banks) perheeseen, joka koostuu vanhemmista, palvelijoista sekä kahdesta lapsesta nimeltään Anna ja Mikko (Jane ja Michael). Perhe asuu osoitteessa Kirsikkatie 17. Filmiversiossa Disney-konkari David Tomlinson ja Glynis Johns esittivät vanhempia ja Karen Dotrice sekä Matthew Garber perheen lapsia. Ongelmana ovatkin juuri lapset, joita vanhemmilla ei ole aikaa hoitaa, ja siksi heille palkataan lapsenhoitajia tuhkatiheään, koska edellinen aina eroaa lasten "villeyden" takia.

Tähän hätään Maija Poppanen (Mary Poppins) lehahtaa paikalle, ja ottaa paikan vastaan. Poppanen tutustuttaa lapset myös joka paikan höylään Perttuun (Bertie), joka elokuvassa esiintyy muun muassa yhden miehen orkesterina, katutaiteilijana sekä nokikolarina. Maija ja lapset kiertelevät Lontoota ja Mikko aiheuttaa herra Pankin työpaikassa kaaoksen, kun kaikki asiakkaat haluavat väärinkäsityksen vuoksi ottaa rahansa laitoksesta pois. Herra Pankki saa tämän seurauksena kenkää, ja hän löytää vihdoin elämäänsä tärkeitä arvoja, kuten leijanlennätyksen lastensa kanssa. Loppukuvassa nyyhkivät kaikki, ainakin Maija Poppanen itse sekä katsoja, kun Poppis avaa koukkunokkaisen sateenvarjonsa ja lähtee kääntyneen tuulen matkaan pois Kirsikkatieltä.

Kumpikin pääosanesittäjä oli tehtävänsä tasalla. Nimiosassa oli kolmekymppinen britti Julie Andrews, joka oli tehnyt mittavan uran lavoilla jo lapsuudestaan lähtien hämmästyttäen laulutaidollaan sekä äänialallaan. Maija Poppasessa hän sitten saikin käyttää sekä laulu- että esiintyjäntaitoaan täydesti. Elokuvan lisäksi tuloksena oli takan reunalle sekä Oscar- että Golden Globe- että Grammy- että BAFTA-pystit. Maija Poppasen ansiosta tuottajat varmaan uskalsivat palkata Julie Andrewsin seuraavana vuonna kaikkien aikojen musikaalifilmatisoinnin, The Sound of Musicin (1965) päärooliin. Andrews esittää siinä -kuinkas sattuukin - lastenhoitajaa.

Meidänkin tv-ruutuihimme olivat monet Amerikan suosikkisarjat rantautuneet, ja yksi niistä oli sitcomien kategoriaan kuuluva suosittu Dick van Dyke Show (1961-66). Sarjan nimiosaa veti - Dick van Dyke. Maija Poppasen aikoihin Dick van Dyke oli nelikymppinen, energinen ja elastinen. Maija Poppanen sijoittuu Englantiin, mutta tässä van Dyken amerikkalaisuus ei ollut este hänen esittäessään Perttua. Itse asiassa; tehokkaasti naamioituna van Dyke esitti Poppasessa myös pankin vanhaa johtajaa Mr. Dawes Senioria. Maija Poppasesta hänelle ei tullut Grammy-pystiä kummempaa, mutta omasta nimikkosarjastaan Dick van Dyke sai useammankin Emmyn. Maija Poppanen ei ollut hänelle erityinen ponnahduslauta elokuvatähteyteen, vaan tuloksena oli vain pari muuta Disney-leffaa sekä sen jälkeinen paluu tv-ruutuun.

Maija Poppanen osoittautui melkoiseksi menestykseksi ja se pärjäsi erinomaisesti Oscar-ehdokkuuksissa, joita tuli Disney-ennätys: 13 kappaletta (ehdokkuus tuli jopa parhaan elokuvan sekä parhaan ohjaajan -sarjoissa). Itse pystejäkin tuli mukavasti: kaikkiaan viisi kappaletta (naispääosa, leikkaus, efektit, musiikki sekä laulu). Muitakin vuoden palkintoja tuli 15 kappaletta.

Maija Poppanen oli siis elokuvana täysosuma, ja sen lauluista teki The Hootenanny Trio suomeksikin Pertti Reposen sanoin Oscar-voittoisan Chim chim Cher-ee - laulun nuohoojasta, joka katolle käy. Sama bändi teki elokuvasta suomeksi myös Pennillä linnunsiemeniä -laulun (Feed the Birds, Tuppence a Bag).

Reino Bäckman teki myös Maija Poppasen pohjalta Walt Disneyn Pieni Long Play -levy -sarjan aloittaneen levyn vuonna 1966, jossa kertojana oli Ritva Lehtelä.

Suomessa Gulf-huoltamo möi hieman myöhemmin (1968?) Walt Disney's Happiest Songs -lp:tä, joka meillekin kotiin hankittiin. Levyltä löytyi lauluja useastakin mainiosta Disney-leffasta. Esimerkiksi Lumikista, Kaunottaresta ja Kulkurista, Nalle Puhista, Pinokkiosta, Peter Panista, Viidakkokirjasta sekä Liisa Ihmemaasta oli lauluraita levyllä. Maija Poppasesta oli valittu mukaan hauska
Supercalifragilisticexpialidocious, jonka pääpari esitti.

Maija Poppanen taipui myös sarjakuvaformaattiin, ja elokuvan erikoisnumero saatiin lehtikioskeihin vuonna 1965 suomen kielellä. Meille se ostettiin vasta vuonna 1966 Savonlinnan kesäreissulla, mutta kiva lehteä oli lukea silloinkin yhä uudelleen ja uudelleen.

Lehti maksoi 80 penniä; hieman ovat vuodet syöneet kulmia...

Teekutsut katonrajassa oli elokuvassa hauska kohtaus.

Tammen Kultaiset kirjat -sarja oli varsin kirjava pienten lasten kuvakirjasarja, jossa sekä kuvittajat että kirjoittajat vaihtelivat tyylistä toiseen. Myös Disneyn tarinoita ilmestyi 1960-luvulla tässä sarjassa. Nyt 2000-luvun uusintakierroksilla eivät Disney-kirjat ole enää olleet mukana, ja ne on poistettu myös takakannen luettelosta. (Pari sanaa Tammen Kultaisista kirjoista aiemmin tässä blogissa.)

Joka tapauksessa, myös Maija Poppasesta ilmestyi yksi Kultainen kirja, sarjan numero 120: Maija Poppanen - Hauska lomapäivä (1965).

Myöhemmin Poppas-kokoelmani lisääntyi vielä View Master -kuvakiekkosarjalla, jossa oli kolme kiekkoa (kussakin seitsemän stereokuvaparia) elokuvakuvia. (Muutama sana myös View Master'eista tässä blogissa.)

Maija Poppanen -elokuva oli musiikin, laulujen, näyttelijäntyön, käsikirjoituksen, animaation sekä trikkien juhlaa esitysvuonnaan, ja sitä se on yhä. Myös 2000-luvulla syntyneet lapset saavat siitä iloa ja viihdykettä. Testasin tämän omien lasteni kanssa dvd:tä katsomalla, ja kävimme samaan syssyyn katsomassa pari vuotta sitten elokuvan pohjalta tehdyn kelvollisen sovituksen Helsingin Kapunginteatterissa.