Urheilusankareita, vol. 1

Maailma muuttuu kovaa kyytiä, ja on aika vaikea edes kuvitella kansakunnan mentaalista tilaa viisikymmentä vuotta tästä eteenpäin. Henkinen ilmasto, tekniset laitteet, ja hapertuva yhtenäiskulttuuri vievät meitä parviälyn johtamina yhä haaraisimpiin sfääreihin.

Tosin oli ennen (niinhän aina sanotaan ja tullaan sanomaankin). Viisikymmentä vuotta sitten kansakunnan kokemuspiiri ja siitä syntyvä muisti oli vielä kovinkin yhtenäinen, ja jaoimme luontevasti näitä yhteisiä muistoja. Maailmaa oli tuolloin helpompi hahmottaa, kun katsottavia kanavia oli vähän, ja lajitarjonta, esimerkiksi urheilun osa-alueella, oli oleellisesti kapeampi.

Yhdistäviä sankaritarinoita syntyi, ja ne sykähdyttivät munaskuita myöten.

Vuosi 1964 oli Veikko "Viki" Kankkosen grand slam -vuosi. Hänen reipas, vahva ja hyväntuulinen olemuksensa pohjusti komeaa kertomusta. Vuosi 1964 oli olympiavuosi, ja olympiakisat lienevät yhä vieläkin yksi arvostetuimmista kilpailuista johtuen niiden itseisarvoisesta statuksesta, joka taas pohjaa näiden kisojen olympiadin mittaiseen auringonkiertoon.

Veikko Kankkosen aikaan miehet hyppäsivät mäestä sukset siveästi yhdessä ja ilman hyppyhaalaria tahi suojakypärää. Pipo riitti pakkasella. Eteenpäin ojennetuista Recknagel-käsistä oltiin sentään päästy koko lailla eroon. Kisoissa järjestettiin kolme hyppykierrosta, joista huonoimman tulos mitätöitiin pistelaskussa.

Vuoden 1964 talvikisat järjestettiin Itävallan Innsbruckissa, ja siellä Kankkonen nappasi olympiakultaa normaalimäessä ja hopeaa suurmäessä. Samana vuonna tilille napsahti vielä toinen uran mäkiviikkovoitoista, yksi monista Salpausselän mestaruuksista sekä vielä Holmenkolleninkin voitto.

Kaksoismestaruuskin olisi voinut olympialaisista hyvinkin tulla, mutta suomalainen hyppytuomari katsoi Kankkosen kaatuneen kolmannen hyppynsä, kun hänen kätensä osui maahan. Muut tuomarit eivät tätä virhettä nähneet. Norjan Toralf Engan vei voiton, mutta normaalimäessä järjestys oli päinvastainen. Molemmat maat saivat juhlitun mestarin. Kotiinpalannutta hyppytuomari Koskivuorta sen sijaan Suomessa ei juuri kiitelty suoraryhtisestä toiminnasta.

Turun Sanomissa oli komeita hyppykuvia ja televisiossakin Kankkosta haastateltiin. Vain taivas oli rajana.

Vuonna 1966 Kankkonen voitti mäkiviikon toistamiseen, ja hän oli MM-kisojen suosikki. Huonoksi onnekseen ja suomalaisten pettymykseksi Kankkonen loukkaantui pikkumäen harjoituksissa solisluunsa murtaen.

Olympiaurakkansa Kankkonen aloitti vuonna 1960 Squaw Valleyn kisoissa. Tuomisina oli pikkumäen sija 40. Kolmas kerta isoissa kisoissa koitti vuonna 1968 Grenoblessa, jossa Kankkonen sai jopa kantaa Suomen uljasta lippua avajaisissa. Hyppy ei kuitenkaan kulkenut hartaasti toivotulla tavalla: pikkumäessä sijoitus oli 17 ja isossa mäessä 24.

Niin tai näin, paikka suomalaisten sydämissä oli jo ansaittu.

Kasarminmäkeenkin viriteltiin 60-luvulla lumihyppyreitä, joista ponnistaa.

Suuret sankaritarinat kirjoitettiin nimenomaan olympialaisissa, ja samoihin aikoihin Veikko Kankkosen kanssa pohjoismaisissa hiihtolajeissa oli muitakin suomalaisia tapetilla. Yksi heistä oli hiihtoikoni Eero Mäntyranta.

Eero Mäntyrannan olemus oli totisen miehinen ja vakavasti asialleen vihkiytyneen ammattilaisen iki-ilme. Eikä syyttä; Mäntyrannan cv:ssä komeilee seitsemän olympiamitalia. Kolme kultaa, kaksi hopeaa ja kaksi pronssia. Mitalit tulivat Squaw Valleysta (1960/1 kulta), Innsbruckista (1964/2 kultaa ja 1 hopea) sekä Grenoblesta (1968/1 hopea ja 2 pronssia). Näiden väliin mahtui vielä viisi MM-mitalia (2 kultaa, 2 hopeaa ja 1 pronssi), joten siinäpä kattausta ihmisten ihmeteltäväksi. SM-hiihdoista mitaleja kertyi luonnollisesti vielä repullinen.

1960-luvulla ei dopingista puhuttu eikä asia varmaankaan ollut samalla lailla taloudellis-teollisesti organisoituakaan kuin nykyään. Mäntyrannalla on kuitenkin harmillinen tilastomerkintä olla ensimmäinen kärähtänyt suomalaisurheilija (aineena amfetamiini). Tämän vuoden 1972 tapauksen Mäntyranta polemisoi myöhemmin, mutta myönsi kuitenkin käyttäneensä aktiivikautenaan hormoneja. Ne vain eivät olleet silloin kiellettyjä, eivät Mäntyrannalta eivätkä hänen kilpakumppaneiltaankaan.

Eivätkä tuollaiset asiat juniorikatsojan mieltä tuohon maailmanaikaan vaivanneet.

Diana-ilmakivääri

Diana vaihtaa asetta.

Lapsi pitää saada harrastamaan? Jos hän ei itse älyä etsiä ja löytää mahdollisuuksiaan, pitää aikuisen joskus pikkuisen tyrkätä...

Kuulantyöntäjänurani tyssäsi ylipainoiseen kuulaan (ellei sitten lisäksi lajin kiinnostavuustekijöihin ylimalkaan?), ja optimistijollailu päättyi jokseenkin epäonnistuneeseen neitsytpurjehdukseen eikä kalastuskaan napannut sen enempää kuin kalat viskelemääni uistimennokkaan. Hieman paremmin kävi, kun paketista paljastui Diana-merkkinen ilmakivääri.

Jo tussarin nimi oli hyvin valittu; taustalla oli ilmiselvästi kreikkalaisten metsästyksen jumalan Artemiin sievempi roomalainen kolleega Diana. Diana oli tämän päätoimensa ohella lisäksi myös kuun jumalatar sekä siveyden vertauskuva, ja mikäs sen sopivampaa minulle. (Kun sitten aikanaan armeijassa kerrottiin oman aseen olevan sotamiehen morsian, ymmärsin oitis täydesti ajatuksen merkityksen.)

Ilmakiväärimerkkinä Diana on oman alansa Rolls Royce. Se edustaa vanhaa saksalaista alan osaamista. Diana-aseita on valmistettu jo vuodesta 1890 yli kymmenen miljoonaa kappaletta.

Nimensä mukaisesti ilmakivääri on ilmanpaineella toimiva. Ruutia ei käytetä, vaan ilmapatsas sinkauttaa kudin matkaansa. Oma Dianani oli taittuvapiippuista mallia. Kun piipun vipusi täysin linkkuun, se samalla virittyi. Aseen jousimäntä oli valmis ponnistamaan lyijypalan matkaan.

Viritys piipusta vääntämällä

Sopivasti tuohon aikaan televisiosta tuli Matti Kassilan tositapahtumiin pohjautunut tv-elokuva Luoti sydämessä (1964). Kyseisessä leffassa aseena on tosin pienoiskivääri, jonka luoti osuu aidanraosta 9-vuotiaan Markun rintaan. Mutta viesti meni perille. Olin hyvin varovainen aseenkäsittelijä. Etenkin jos Markkuja oli lähistöllä.

Minulle viriteltiin kesämökille ampumarata eli vaneerilevyyn laitettiin ruuvi ja siihen maalitaulu telineeseensä roikkumaan. Ja eikun ampumaan.

Lukemattomien ampumakertojen kolhima maalitaulun kehys. Taulussa sensijaan ei osumia näy...

Ilmakiväärinkin piippu on rihlattu, jotta kuti saadaan pyörimään pituusakselinsa ympäri tarkkuuden lisäämiseksi.

Ampuminen olikin varsin hauskaa hommaa, ja se pysyi hyvin kurissa. Yhtään lintua tahi pienjyrsijää en ampunut, mutta toki käpyjä ja vastaavia piti päästä kokeilemaan oksalta taikka lännenmalliin laittaa kalliolle erilaisia tarkkuusmaaleja riviin.

Enimmäkseen ammuin kuitenkin pahvitauluihin. Vaikka osumat hieman harjoittelun myötä alkoivat kasaantua, niin ei näillä taidoilla sentään olympialaisiin asti menty. Ei edes piirikunnallisiin lutkukisoihin.

Jossakin vaiheessa isä keksi ripustaa Pinotex-purkin oksanhaarukkaan, ja pääsin kokeilemaan pitkän matkan ampumista. Hahloa piti virittää toisenkin kerran jyvää varten, että nopeasti hupeneva liike-energia tuli oikein arvioiduksi, mutta olihan se hulppeaa, kun kuti sitten hauskasti kilahtaen osui pilkkaan. Pinotex-purkki oli järkevästi tyhjennetty ennen maalitauluksi laittamista.

Bulldog ei ollut oma suosikkini, mutta näitäkin löytyi alan liikkeistä 60-luvulla.

 Jostain käsiin joutui myös ns. tupsuluoteja eli metallisia piikkikärkiä, joiden perässä oli värikkäitä tupsujouhia. Jotkut huimat ottivat niitä kuulemma farkkutakkinsa selkämykseenkin, mutta minä tyydyin tähtäilemään männyn kylkiin. Peruskudeista poiketen, näitä tupsuluoteja saattoi käyttää yhä uudelleen ja uudelleen.

Niin taikka näin; nuoruus haihtui ja harrastus samantein. Muutaman kesän kesti, mutta ei tullut ampumisestakaan elinikäistä harrastusta.

Kesän 1966 hottia muotia. Kesämökin urheilukeskuksessamme saattoi myös lätkiä sulkista.

Wiklundin jouluikkuna

Koska vanhempani olivat helsinkiläisiä, ja lähisukumme asui käytännössä siellä, niin usein joulun pyhinä teimme reissun Helsinkiin. Ja melko usein pääsin katsomaan Stockmannin legendaarista ja aina upeaa jouluikkunaa. Näky oli täyttymys, etenkin silloin, kun somistajat olivat keksineet laittaa jotakin liikkuvaa asetelmaan mukaan.

Stockan jouluikkunan voittajaa ei tuolloin löytynyt.


Olihan meilläkin Turussa yksi tavaratalo ylitse muiden - Wiklund, mutta ei siellä ollut mitään mainittavan kuohuttavia joulukuvaelmia. Jotakin pientä lelua ja tavaraa pumpulilla höystettynä, mutta siinä se sitten vuosittain olikin. Jos oli nähnyt Helsingin Stockmannin ikkunan, sitä vastaan oli paha kilpailla.

Yksi joulu muodosti lapsuudessani ison poikkeuksen. Eräänä jouluna ikkunassa pyöri nonsoppina elokuva. Kyse oli Aku Ankka lyhäristä nimeltään Timber (1941). Katsoin leffan läpi useampaankin kertaan.

Elokuvan alussa Aku (Donald Duck) oli vaelteleva kulkuri asianmukaisine keppeineen ja nyytteineen päivineen. Hän tallustelee ratakiskojen välissä ja rupeaa nuuhkimaan ilmaa. Pierren metsänhakkuu Oy:n (Pierre's Logging Co.) avoimesta ikkunasta tulvii ruan tuoksua.

Nälkäinen Aku yrittää siepata syötävää Jopi Jalkapuolen (Peg-Leg Pete) lautaselta. Jopi ojentaa palavan dynamiitin, joka räjähtää kuvan ulkopuolella. Musta Aku kömpii kuopasta. Jopi tarjoaa töitä ruokapalkalla. Aku yrittää laistaa töistä, mutta joutuu kuitenkin touhuamaan sekä kirveen että valtavan sahan kanssa. Akun tunaroinnit osuvat aina Jopiin.

Seuraa hurja resiinatakaa-ajo, jossa resiinat hajoavat. Jopi päätyy ajamaan vain yhdellä pyörällä kuin Ponu-karhu. Aku kääntää vaihteen, ja Jopi törmää pitkään tavarajunaan, jonka kaikkien vaunujen läpi hän porhaltaa. Leffan lopussa kulkuri-Aku lampsii iloisena kiskoilla. Hieno elokuva!

Jouluunhan tämä ei mitenkään liittynyt.

Mitä kummaa - kaupunkilehti Turkulaisen mukaan Wiklund voitti viime vuoden jouluikkunaäänestyksen Turussa...

Maija Poppanen

Toisinaan ihmisiltä gallupoidaan ensimmäistä elokuvakokemusta. Itselläni se oli käynti Puutarhakatu 8:ssa elokuvatetateri Ritzissä (tai vaihtoehtoisesti Eerikinkatu 7:n Kino-Palatsissa, jotka molemmat olivat Suomi-Filmi Oy:n hallitsemia teattereita Turussa; Suomi-Filmi puolestaan toi maahan tuohon maailmanaikaan Disney-elokuvat. Pieni katsaus Turun elokuvateattereihin tässä blogissa.). Kyseessä oli Walt Disneyn Lupsakkaat luppakorvat (joka nykyään tietenkin tunnetaan nimellä 101 dalmatialaista/One Hundred and One Dalmatians, 1961) ja seuraavana elokuvana saman firman klassikkoanimaatio Lumikki/Snow White (1937).

Mielikuva on varsin alaikäisestä itsestäni, siskostani ja isästäni elokuvateatterin pimeässä. Todennäköisesti järjestys oli juuri tuo, koska Lupsakkaat luppakorvat sai Suomen ensi-iltansa dubbaamattomana 15.12.1961 ja suomeksi dubattu Lumikki puolestaan uusintaensi-iltansa seuraavana vuonna 21.12.1962. Lumikkina äänteli Eeva-Kaarina Volanen ja kuningattaren katalaa roolia teki Rauni Luoma. Kääpiöinäkin oli ykkösketjun tekijöitä: Pentti Irjala, Risto Mäkelä, Heikki Savolainen, Martti Tschokkinen, Pentti Riuttu jne. Disney-elokuvien dubbaus suomeksi alkoi juuri tuona vuonna, aiemmin ne esitettiin "vain" tekstitettyinä, mikä tietenkin rajoitti pienempien katsojien elokuvakokemusta. Opinpahan kuitenkin alle kouluikäisenä Luppakorvista tällä metodilla sanan "hangri".

Televisio oli Suomessa 1960-luvun alussa nuori, mutta tulihan elokuvia harvakseltaan sieltäkin, ja monta hyvää leffakokemusta itsekin sain pikkuruudun kautta. Disney piti kuitenkin tiukasti hyppysissään omien elokuviensa levitystä, eikä Disney-elokuvia Suomen televisiossa esitetty. Puhumattakaan, että niitä olisi voinut olla omassa hyllyssä milloin tahansa katsottavana!

Disney hallitsi lastenelokuvamarkkinoita varsin vahvalla otteella elokuvateattereissa. 3.9.1965 levitettiin Suomen elokuvateatterien kankaalle peräti kahdella kopiolla Disney-uutuutta, joka ei ollutkaan animaatio, vaan oikeiden näyttelijöiden näyttelemä tarina. Disneyllä toki oli jo pitkä perinne myös tämäntyyppisissä elokuvissa. Nyt kyseessä oli Robert Stevensonin ohjaama mielikuvituksellinen Maija Poppanen/Mary Poppins (1964).

Kyseinen elokuva osui ja upposi kymmenvuotiaaseen poikaan täysillä. Disney-versiossa tarina tiukasta lastenhoitajasta oli saanut oman lämpökäsittelynsä, mutta juuri tätä laatuviihteen piti ollakin: tarttuvia melodioita, komiikkaa, vauhtia, taikuutta ja ripaus haikeutta. Maija Poppanen oli Stevensonin pitkän päivätyön kruununjalokivi par excellence. Elokuvassa yhdisteltiin näyttelijöitä animoituihin jaksoihin upeasti, ja tarina rullasi. Leffaan oli oikein panostettu erikoisefektipajassa.

Elokuva perustuu löyhästi australialaisen P.L. Traversin (oik.  Helen Lyndon Goff) samannimiseen vuonna 1934 julkaistuun kirjaan, joka osoittautui sellaiseksi menestykseksi, että Travers kynäili siihen jatko-osiakin. Työskennellessään Amerikassa toisen maailmansodan aikoihin sai kirjailija ensimmäisen tarjouksen Disneyltä tarinan oikeuksien myymisestä. Travers kieltäytyi. 1960-luvulla palikat kaikitenkin loksahtivat paremmin kohdilleen, koska filmihanke nytkähti eteenpäin, ja lopulta toteutuikin. Travers itse ei ollut kuitenkaan lopputulokseen tyytyväinen, ja hän kielsikin Poppas-aiheen työstöt tästä eteenpäin. Disney kyllä yritti, koska käsissähän oli kultakimpale.

Tarina sijoittuu vuoden 1910 Lontooseen Pankin (Banks) perheeseen, joka koostuu vanhemmista, palvelijoista sekä kahdesta lapsesta nimeltään Anna ja Mikko (Jane ja Michael). Perhe asuu osoitteessa Kirsikkatie 17. Filmiversiossa Disney-konkari David Tomlinson ja Glynis Johns esittivät vanhempia ja Karen Dotrice sekä Matthew Garber perheen lapsia. Ongelmana ovatkin juuri lapset, joita vanhemmilla ei ole aikaa hoitaa, ja siksi heille palkataan lapsenhoitajia tuhkatiheään, koska edellinen aina eroaa lasten "villeyden" takia.

Tähän hätään Maija Poppanen (Mary Poppins) lehahtaa paikalle, ja ottaa paikan vastaan. Poppanen tutustuttaa lapset myös joka paikan höylään Perttuun (Bertie), joka elokuvassa esiintyy muun muassa yhden miehen orkesterina, katutaiteilijana sekä nokikolarina. Maija ja lapset kiertelevät Lontoota ja Mikko aiheuttaa herra Pankin työpaikassa kaaoksen, kun kaikki asiakkaat haluavat väärinkäsityksen vuoksi ottaa rahansa laitoksesta pois. Herra Pankki saa tämän seurauksena kenkää, ja hän löytää vihdoin elämäänsä tärkeitä arvoja, kuten leijanlennätyksen lastensa kanssa. Loppukuvassa nyyhkivät kaikki, ainakin Maija Poppanen itse sekä katsoja, kun Poppis avaa koukkunokkaisen sateenvarjonsa ja lähtee kääntyneen tuulen matkaan pois Kirsikkatieltä.

Kumpikin pääosanesittäjä oli tehtävänsä tasalla. Nimiosassa oli kolmekymppinen britti Julie Andrews, joka oli tehnyt mittavan uran lavoilla jo lapsuudestaan lähtien hämmästyttäen laulutaidollaan sekä äänialallaan. Maija Poppasessa hän sitten saikin käyttää sekä laulu- että esiintyjäntaitoaan täydesti. Elokuvan lisäksi tuloksena oli takan reunalle sekä Oscar- että Golden Globe- että Grammy- että BAFTA-pystit. Maija Poppasen ansiosta tuottajat varmaan uskalsivat palkata Julie Andrewsin seuraavana vuonna kaikkien aikojen musikaalifilmatisoinnin, The Sound of Musicin (1965) päärooliin. Andrews esittää siinä -kuinkas sattuukin - lastenhoitajaa.

Meidänkin tv-ruutuihimme olivat monet Amerikan suosikkisarjat rantautuneet, ja yksi niistä oli sitcomien kategoriaan kuuluva suosittu Dick van Dyke Show (1961-66). Sarjan nimiosaa veti - Dick van Dyke. Maija Poppasen aikoihin Dick van Dyke oli nelikymppinen, energinen ja elastinen. Maija Poppanen sijoittuu Englantiin, mutta tässä van Dyken amerikkalaisuus ei ollut este hänen esittäessään Perttua. Itse asiassa; tehokkaasti naamioituna van Dyke esitti Poppasessa myös pankin vanhaa johtajaa Mr. Dawes Senioria. Maija Poppasesta hänelle ei tullut Grammy-pystiä kummempaa, mutta omasta nimikkosarjastaan Dick van Dyke sai useammankin Emmyn. Maija Poppanen ei ollut hänelle erityinen ponnahduslauta elokuvatähteyteen, vaan tuloksena oli vain pari muuta Disney-leffaa sekä sen jälkeinen paluu tv-ruutuun.

Maija Poppanen osoittautui melkoiseksi menestykseksi ja se pärjäsi erinomaisesti Oscar-ehdokkuuksissa, joita tuli Disney-ennätys: 13 kappaletta (ehdokkuus tuli jopa parhaan elokuvan sekä parhaan ohjaajan -sarjoissa). Itse pystejäkin tuli mukavasti: kaikkiaan viisi kappaletta (naispääosa, leikkaus, efektit, musiikki sekä laulu). Muitakin vuoden palkintoja tuli 15 kappaletta.

Maija Poppanen oli siis elokuvana täysosuma, ja sen lauluista teki The Hootenanny Trio suomeksikin Pertti Reposen sanoin Oscar-voittoisan Chim chim Cher-ee - laulun nuohoojasta, joka katolle käy. Sama bändi teki elokuvasta suomeksi myös Pennillä linnunsiemeniä -laulun (Feed the Birds, Tuppence a Bag).

Reino Bäckman teki myös Maija Poppasen pohjalta Walt Disneyn Pieni Long Play -levy -sarjan aloittaneen levyn vuonna 1966, jossa kertojana oli Ritva Lehtelä.

Suomessa Gulf-huoltamo möi hieman myöhemmin (1968?) Walt Disney's Happiest Songs -lp:tä, joka meillekin kotiin hankittiin. Levyltä löytyi lauluja useastakin mainiosta Disney-leffasta. Esimerkiksi Lumikista, Kaunottaresta ja Kulkurista, Nalle Puhista, Pinokkiosta, Peter Panista, Viidakkokirjasta sekä Liisa Ihmemaasta oli lauluraita levyllä. Maija Poppasesta oli valittu mukaan hauska
Supercalifragilisticexpialidocious, jonka pääpari esitti.

Maija Poppanen taipui myös sarjakuvaformaattiin, ja elokuvan erikoisnumero saatiin lehtikioskeihin vuonna 1965 suomen kielellä. Meille se ostettiin vasta vuonna 1966 Savonlinnan kesäreissulla, mutta kiva lehteä oli lukea silloinkin yhä uudelleen ja uudelleen.

Lehti maksoi 80 penniä; hieman ovat vuodet syöneet kulmia...

Teekutsut katonrajassa oli elokuvassa hauska kohtaus.

Tammen Kultaiset kirjat -sarja oli varsin kirjava pienten lasten kuvakirjasarja, jossa sekä kuvittajat että kirjoittajat vaihtelivat tyylistä toiseen. Myös Disneyn tarinoita ilmestyi 1960-luvulla tässä sarjassa. Nyt 2000-luvun uusintakierroksilla eivät Disney-kirjat ole enää olleet mukana, ja ne on poistettu myös takakannen luettelosta. (Pari sanaa Tammen Kultaisista kirjoista aiemmin tässä blogissa.)

Joka tapauksessa, myös Maija Poppasesta ilmestyi yksi Kultainen kirja, sarjan numero 120: Maija Poppanen - Hauska lomapäivä (1965).

Myöhemmin Poppas-kokoelmani lisääntyi vielä View Master -kuvakiekkosarjalla, jossa oli kolme kiekkoa (kussakin seitsemän stereokuvaparia) elokuvakuvia. (Muutama sana myös View Master'eista tässä blogissa.)

Maija Poppanen -elokuva oli musiikin, laulujen, näyttelijäntyön, käsikirjoituksen, animaation sekä trikkien juhlaa esitysvuonnaan, ja sitä se on yhä. Myös 2000-luvulla syntyneet lapset saavat siitä iloa ja viihdykettä. Testasin tämän omien lasteni kanssa dvd:tä katsomalla, ja kävimme samaan syssyyn katsomassa pari vuotta sitten elokuvan pohjalta tehdyn kelvollisen sovituksen Helsingin Kapunginteatterissa.

Optimistijolla

Koska kesämökkimme sijaitsi Luonnonmaalla meren rannalla, oli kai jossakin vaiheessa luonnollista haluta myös itse merelle. Tai, oli tai ei, meille hankittiin varsin varhain kaksi alusta: soutuvene sekä optimistijolla. Siskoni sai soutuveneen päällikkyyden ja minut määrättiin jollan peräsimeen.

Optimistijollahan on perinteisesti se ensimmäinen, aloittelevan purjehtijan menopeli. Tuohon aikaan niitä oli myös tapana rakentaa itse vanerista, mikäli rahkeet ja työtilat vain riittivät. No, meillä ei riittänyt, mutta jollan maalaaminen sentään jäi meidän perheemme kontolle. Oma optarini sai sisältä valkoisen ja ulkoa sinisen väripinnan; varsin isänmaallinen alus siis.

Optimistijolla koostuu itse veneestä, irrotettavasta kölistä ja peräsimestä, yhdestä purjeesta mastoineen ja siinä olevine tunnuksineen (omani oli OL 328) sekä pikkuruisesta puumelasta. Purjeen sisälle tuikattiin ennen purjehdusta pari puuliuskaa sitä jämäköittämään (?). Pakettiin kuuluu lisäksi hieman köyttä ja pylpyröitä.

Jolla on yhdenmiehen (tahi naisen) alus, mutta koska minulla ei erityisempiä purjehdusperinteitä ollut lukuunottamatta yhtä reissua enon purjeveneellä, niin minut istutettiin vuonna 1906 perustetun, perinteikkään Turun Pursiseuran tuhdolle oppia saamaan.

Se, että kuivalla maalla käydään perusteet läpi, on hieman eri asia kuin istua tositoimissa jollassa pienessä puhurissa suuntaa etsien. Tämä kävi nopeasti ilmi, kun vihdoin tein neitsytpurjehdukseni kesällä laiturinnokalta syvemmille vesille. Vene ei kertakaikkiaan suostunut palaamaan rannan suuntaan. Luovimistaitoni eivät aivan riittäneet, mutta onneksi uljasta menoani oli jääty rannalle seuraamaan, ja pääsin hinauksessa takaisin kotirantaan. Muuten olisivat saanet parroittuneen pojan vasta vuosien päästä takaisin.

Kuten sanottu: jolla on yhdenmiehen peli, joten seuraava siirto olikin se, että isäni, entinen partiolainen, asettui jollaan yhdessä minun kanssani purjehdusretkelle. Jollan kantavuus huokaili ja reelinki valitti, eikä meno luonnollisesti ollut kovin sulavaa muutoinkaan, mutta toki tämä reissu oli puutteineenkin enemmän purjehduksennäköistä kuin ensimmäinen. Pääsimme purjehtimalla takaisinkin.

Sen sijaan että intoni olisi tuosta vahvistunut, se lopahti lopullisesti. Pari reissua tehtiin samalla miehistöllä, mutta sitten kolmen kuukauden kesä onneksi loppui.

Sinänsä - mikään ei ole upeampaa kuin olla osaavan kipparin kyydisssä merellä. Siellä silmä ja sielu tapaa kappaleen kauneinta Suomea... Oma optimismini henkilökohtaisen styyräyksen suhteen on kuitenkin mennyttä.

Kesällä 1966 olin valinnut oman vesilläliikkumisvälineeni. Vihdoin!

Superpallo

Vuonna 1966 oli Retu ja kumppanit -lehden sisäkannessa houkutteleva tieto. Saatavilla oli todellinen ihmepallo. Jos sen pompauttaa maahan talon etupuolella, se kimpoaa koko talon yli. Kyseinen pallo oli lehden kilpailupalkintona, mutta niitä ilmestyi myös lelukauppojen hyllyihin.

Tässä Retun kuvassa asia on ymmärretty hieman väärin...

Sain kyseisen pallon aika tuoreeltaan omakseni. En tietenkään voittanut lehden kilpailua, mutta kotiväki hommasi pallon minulle. Pakkauksen mukaan sen piti pomppia kertakaikkisen tehokkaasti ja lisäksi pallon sai tekemään temppuja. Jos sen heitti sopivalla kierteellä, pallo pomppi itsekseen edes ja takaisin, ja muutenkin ohjeet kehottivat kikkailemaan pallon ominaisuuksilla.

Yrityksistä huolimatta oma superpalloni ei sentään pompannut talomme yli; ehkä yhdeksän kerrosta oli kuitenkin liikaa, eikä pallon mukana tullut muutoinkaan kirjallista toimivuustakuuta. Koska Kurjenkaivonkenttä viisi oli pallolle ylittämätön este, etsin kesämökiltämme Luonnonmaalla sopivan kalliokaistaleen, josta koetin kimpouttaa superpalloni mökin yli. Temppu onnistuikin periaatteessa, mutta entistä isommat etsinnät olivat edessä, kun haeskelin iltapäivän palloa talon takaisesta ryteiköstä.

Mutta kyllä pallo siis oleellisilta osiltaan toimi. Superpallo oli kertakaikkiaan täysin eri maata kuin mikään muu pomppupallo, jota oli siihen mennessä pidellyt käsissäni. Edestakaiset pomput ja kimpoilut onnistuivat mainiosti.

Toinen juttu on sitten se, että ei tuollaisella lelulla kukaan täyspäinen lapsi jaksa päivästä toiseen leikkiä. Kiva sitä on pari kertaa pompauttaa, mutta sitten tulee kyllä tauko.

Pallo oli läpensä musta ja melkoisen painava mötikkä.

Kyseinen superpallo on kotoisin Amerikan ihmemaasta, jossa se näki päivänvalonsa vuotta aiemmin, vuonna 1965 nimellä The Super Ball. Pallon keksi kemisti Norm Stingley synteettisestä zectron-nimisestä kumista kalifornialaisessa Bettis Rubber Company'ssa edellisenä vuonna.

Stingley yritti keksiä keksimälleen aineelle käyttöä ja tarjosi sitä ensin omalle firmalleen. Siellä kuitenkin kieltäydyttiin, koska aine ei ollut kovin kestävää. Seuraavaksi Stingley kääntyi lelufirma Wham-O:n puoleen, jossa ainetta kehiteltiin ja tuloksena olikin sitten tämä The Super Ball alias nyttemmin SuperBall.

Tuote oli välittömästi hitti. Ensimmäisenä vuonna niitä myytiin kuusi miljoonaa kappaletta.