Pieni Joulupukki

Pieni Joulupukki, 1958 (Helga Sjöstedt)

1900-luvun alkaessa syntyi Opettajain Lehteä kustantamaan Kansanopettajain Osakeyhtiö Valistus (vuodesta 1919 alkaen pelkkä Oy Valistus). Saatuaan julkaisuluvan lehti alkoi ilmestyä viikoittain vuonna 1905. Koska lehti ilmestyy yhä (nimellä Opettaja), on se Suomen vanhin viikkolehti. Valistus luopui sen kustannusoikeuksista vuonna 1937.

Pieni Joulupukki, 1963

Pieni Joulupukki, 1964

Pieni Joulupukki, 1958 (takakansi)

Pieni Joulupukki, 1959 (SR)

Pieni Joulupukki, 1960

Valistus keskittyi lehden ohella lasten ja nuorten oppikirjoihin ja muihin opetusvälineisiin sekä koulutarvikkeiden välittämiseen. Valistuksen liiketoiminta kasvoi 1930-luvun mittaan ja vielä nopeammin sotien jälkeen. Koulukirjojen julkaisijana Oy Valistus oli pitkään maan suurimpia. Vuonna 1906 ilmestyneestä Valistuksen Lukukirjasta tuli käytetyin suomalaiskoulujen lukukirja.

Oppikirjojen lisäksi Oy Valistus julkaisi ohjekirjoja, nuoriso- ja lasten kirjallisuutta, sivistysalan muistojulkaisuja ja matrikkeleita. Itselläni on vieläkin pitkä rivi joululahjoiksi saatuja Valistuksen nuortenkirjoja.

Valistuksen katalogiin kuului myös joulusesonkiin oleellisesti liittyvät Joulupukki sekä sen pikkuveli Pieni Joulupukki -lastenlehti.

Pieni Joulupukki, 1960 (takakansi)

Lasten joululehti Pieni Joulupukki ilmestyi vuosina 1906-1966. Painopaikka oli helsinkiläinen Raittiuskansan Kirjapaino Oy. Lehdet olivat kustantajansa näköisiä: puhdashenkisiä, reippaita, raittiita ja hieman uskonnollissävyisiäkin. Ennen kaikkea ne kuitenkin henkivät jouluista hyvää mieltä ja kunnollisuutta. Lehden tekstien ja kuvien takana oli myös kovan luokan ammattilaisia. Esimerkiksi Raul Roine, Anni Swan, Ester Ahokainen, Arvid Lydecken, Jorma Mäenpää, Marjatta Kurenniemi, Tauno Karilas, Kauko Valta Ylänne, Kaija Pakkanen, Helga Sjöstedt, Hjalmar Löfving, Helmiriitta Honkanen, Eeli Jaatinen, Kylli Koski, Maire Könni-Björklind, Risto Mäkinen, Martta Wendelin, Venny Soldan-Brofeldt ja Rudolf Koivu jättivät oman puumerkkinsä lehtien sivuille.

Pieni Joulupukki, 1962 (Usko Laukkanen)

Kuvat oli lapsenomaisia ja pieteetillä tehdyt ja niistä henki joulun sanoma. Lehtien nimikkohenkilö, Joulupukki, koki jonkinlaisen muodonmuutoksen vuosisadan alkupuolelta sen puoliväliin ehdittäessä. Suomalainen (pohjoismaalainen) tuohikonttia kantava ruskeanuttuinen karvalakkipukki vaihtui vähittäin kirkkaamman punaiseksi yleispukiksi. 

Suuri osa kuvista on akvarelli- tai guassimaalauksia. Porovaljakon lisäksi joulupukki taittaa matkaa autolla, lentokoneella tai helikopterillakin. Sikäli lehti on toiminut tietoisen huolimattomasti, että tekstintekijät kyllä kirjataan huolella, mutta lehden yleisilmeestä vastanneet kuvittajat unohdetaan tyystin.

Suomalaisen sarjakuvan historiaan kuuluu myös Hjalmar Löfvingin Pörröpää-Iivari -sarjis. Iivari on hontelo ja hieman anarkistinen hahmo hurjassa tukassaan. Löfving piirsi Pörröpää-Iivaria Valistuksen Lastenlehteen, mutta Pieni Joulupukki -lehdessäkin häntä nähdään. Löfving oli monipuolinen kuvittaja, ja hän teki myös Pieneen Joulupukkiin eräänlaista tonttusarjakuvaa Heikki, Hip ja Hop nimimerkki Pikku Laurin tekstiin. Ainakin vuosien 1958 ja 1959 lehdessä myös Pörröpää-Iivari piipahtaa tässä sarjassa. Löfving oli myös animaation pioneereja Suomessa.

Pienen Joulupukin tekstit ovat lyhyitä novelleja, tonttunäytelmiä ja runoja. Lehden sivumäärä oli 16 sivua. Kuvat olivat usein punaisen ja sinisen eri sävyillä painettuja. Lehden hinta kohosi 50-luvun 50 markasta 60-luvun yhteen markkaan (!).

Pieni Joulupukki, 1965 (Helga Sjöstedt)

Meille näitä lehtiä tuli luultavasti siksi, että isoisä toimitti tätä lehteä vuosikymmeniä. Tosin, nyt aikuisena samoja lehtiä selaillessa lehahtaa sen sivuilta yhä takuuvarma vanhanajan jouluinen mieli...

Pieni Joulupukki, 1939 (Rudolf Koivu)

Pieni Joulupukki, 1941 (Rudolf Koivu)

Pieni Joulupukki, 1945 (Rudolf Koivu)

Pieni Joulupukki, 1948

Pieni Joulupukki, 1949 (Eeli Jaatinen)

Pieni Joulupukki, 1950

Lahnajärvi

Koska vanhempani olivat kotoisin Helsingistä, kuljimme vuosittain säännöllisesti Turun ja Helsingin väliä. Aika usein tuli pidettyä pieni tauko puolimatkan krouvissa eli Lahnajärvellä. Tai, tarkkaan ottaen siis Lahnajärven taukopaikalla. Itse järven rannalla ei juuri käyty.

Idea tämän taukopaikan perustamisesta syntyi tiettävästi vuonna 1951, kun olympiavalmisteluja tutustumaan tulleita ulkomaalaisia toimittajia kuljetettiin Turusta Helsinkiin. Kahvilatoiminta Lahnajärvellä alkoikin olympiakesänä 1952, ja myöhemmin sinne avattiin myös Suomen Autoklubin ylläpitämä leirintäalue.

Lahnajärven taukopaikan maine on legendaarinen, ja sille löytyy sikäli yksinkertainen selitys, että ykköstie on ykköstie ja Lahnajärvi sijaitsi melko lailla sopivasti Turun ja Helsingin puolivälissä, ja linja-autot pysähtyivät siksi siinä tauolle. Tiet olivat nykyistä heikompitasoisia, ja linja-autot eivät vetäneet vertoja nykyisille pikavuoroille nekään. Tauko tuli varmasti tarpeeseen. Toinen mieleenpainunut pysähdyspaikka ykköstiellä oli Hiidenveden sillan taukopaikka.

Itse asiassa Turun ja Helsingin välinen tie oli vielä 1950-luvulla suurelta osin soraa, jota sitten kaupunkien puoleisista päistä oli päällystetty betonilla. Turun puolessa betonitöitä tehtiin ainakin 30-luvulla Kaarinan-Piikkiön suunnalla. Vuonna 1963 maahamme valmistui ensimmäinen, 14 kilometrin mittainen pätkä moottoritietä: Helsingistä Turun suuntaan johtava maineikas Tarvontie.

Lahnajärven ravintola oli suurimmillaan 250-paikkainen itsepalvelukahvila, jolla oli oma leipomo. Rakennuksessa oli myös taukotila linja-autonkuljettajille sekä henkilökunnan asuntoja. Vuonna 1967 avattiin anniskeluoikeuksilla varustettu ruokaravintola ja 1980-luvulla motelli. Työntekijöitä Lahnajärvellä oli enimmillään noin 70. Ravintolan vieressä toimi pitkään Shell-huoltoasema.

Tämän historiallisen taukopaikan kuolinisku oli uusi, yhtenäinen moottoritie, joka viimein yhdisti lopullisesti Turun ja Helsingin. Tie avattiin vuonna 2008, ja Lahnajärvi ajettiin alas. Sikäli turhaa, että koukkaus moottoritieltä ei ole kohtuuttoman pitkä Lahniksellekaan. Liian pitkä tietysti kärsimättömälle matkaajalle, joka haluaa taukopaikkansa näkyvän tien vieressä.

Eräänlainen nähtävyys oli jonkin aikaa taukopaikan viereen sijoitettu Futuro, Matti Suurosen vuonna 1968 suunnittelema futuristinen, pyöreä lujitemuovitalo. Oletettavasti suunnittelija oli saanut osan inspiraatiostaan lentävistä lautasista, joista ihmiset tekivät omia havaintojaan tähtitaivaalla.  Futuron halkaisija oli kahdeksan metriä ja korkeus neljä.

Kouluun kouluun (1960)

Ihana kesäloma oli 60-luvulla kolmen kuukauden mittainen, ja vastapainona kouluviikko sitten kuusipäiväinen.

Syksyllä 1960 talon kouluikäiset lapset taivalsivat taas yhden kadun, Kerttulinkadun, yli kohti Kerttulin kansakoulua.

Alla kuvakaappauksia vanhasta kaitafilmistä.

Kotitalomme edusta oli jo laatoitettu hienoilla betonilaatoilla. Tässä koululaiset ovat ehtineet jo Kaarinankadun puutalon kohdalle.

Kerttulinkadun yli. Lähikadut olivat kaikki mukulakiveä, kuten kuvasta näkyy. Kadunkulmassa oli harmaa puhelinkioski ja siitä oikealle kipsa.

Koulun portti lähestyy, ja taakse jäävät puistikot... Tällä kohtaa myös jalkakäytävä oli mukulakiveä.

Koulun alku oli tietysti yhtä juhlaa!

Niin no, aivan kaikki talon lapset eivät menneet syyskuussa 1960 kouluun...

Omaa vapauttani kesti vielä pari vuotta.

Ajan saattoi käyttää hyväksi vaikkapa pyöräilemällä uudella vaaleansinisellä Tunturi-pyörällä talon ympäri.

Vappu - juhlista jaloin

Vappu on varsin leimallisesti kaupunkien juhla, jos kohta ammoisina aikoina maaseudulla vietettiinkin toukojuhlia helavalkeineen. Ainakin 1800-luvulla vapuntienoon juhliminen jalkautui kaupunkeihin: kesäravintolat avautuivat, pidettiin konsertteja ja lapsetkin saivat simaa juodakseen.

Vaikka vappua ovat eri tahot omineet, niin eräänlainen yleisjuhla se sentään kai on. Suomalaisen työn juhlan -päiväksi se on nykyään nimetty kalenteriin, mutta toki ylioppilaat ottavat päiväntienoosta myös kaiken irti.

Lapsen näkökulmasta vappu 1950-luvulla oli jotakuinkin sama kuin ilmapallo ja vappukävely.

Vappupallot oli tehty kumista, ei foliosta, ja ne täytettiin räjähdysherkällä vedyllä, ei heliumilla. Yleensä vappupallo ei ollut kovin pitkäikäinen ilo, koska kaasu pyrki pallosta rivakasti pois, ja otti muutenkin tilansa jotakuinkin epätasaisesti. Esimerkiksi pupunkorvapalloista yleensä tyhjeni toinen korva ennen toista. Varsin rujo näky.

Parvekkeella vappuna 1958

Vappupallojen valikoima ei ollut järin suuri. Peruspallo oli pyöreä. Eräänä vappuna sainkin mieluisan, ison pallon. Kun palasimme Kauppatorilta kohti Kurjenkaivonkentää, osui jonkun ohikulkijan tupakka Brahenpuistossa pallooni, joka tietenkin puhkesi. Melkoinen kajahdus!

Ilmapallojen lisäksi vappuhauskaan kuuluivat vappuhuiskat. Itse asiassa, jos oikein ajattelee, miten ihmeessä pallolla tahi huiskalla oikein leikitään? Mitä niillä voi tehdä? Ja kuitenkin niitä ostettiin vuosi vuoden jälkeen... ja ostetaan yhä.

Varsinainen leikkiväline olikin kuitenkin markkinapallo. Niitä sai myös ostaa Kauppatorin vappukojuista. Kyse oli narulla nyöritetystä, sahajauhoilla täytetystä pallukasta, jota saattoi hieman jojon tapaan singautella ympäriinsä. Markkinapalloon kiinnitetty kuminauha palautti pallon takaisin käteen. Tai ainakin lähelle.

Ville Vallgrenin veistämän Havis Amandan lakittaminen vappuna alkoi Helsingissä 1900-luvun alussa, vaikka se laillistettiin vasta vuonna 1951. Tiemmä jo vuonna 1929 myös Turussa aloitettiin vastaava perinne, kun turkulaiset ylioppilaat laittoivat Wäinö Aaltosen tekemän Liljan patsaan graniittisille kutreille ylioppilaslakin. Vain pari vuotta patsaan paljastamisen jälkeen.

Paljastamisesta voi tässä yhteydessä puhua täysin rinnoin, onhan naisfiguuri alaston. Paitsi siis vappuista hattuaan ynnä jalkojen juuressa olevaa Turun vaakunakasvia, liljaa.


Simaa ja tippaleipää ja hassut muovisangat päähän!

Kristiina Hautala

Kristiina Halkola (s. 1945) oli nuori näyttelijä 1960-luvulla. Halkola näytteli ja lauloi aikakauden merkkiteoksissa, ja hän oli tunnetusti poliittisesti vasemmalle suuntautunut. Yksi 60-luvun elokuvakohuja syntyi Halkolan esiintymisestä Jörn Donnerin Mustaa valkoisella (1968) -leffassa. Tai oikeastaan kohu syntyi siitä, että Halkola ei itse esiintynyt "rohkeassa" rakastelukohtauksessa, vaan ohjaaja käytti sijaisvartaloa näyttelijän tietämättä ja luvatta.

Samaan aikaan toisaalla. Etunimikaima Kristiina Hautala syntyi Tukholmassa vuonna 1948, ja vietti kaupungissa lapsuutensakin ennen Suomeen muuttoa. 60-luvun puolivälissä Hautala onnistui vakuuttamaan studiopomot koelaulutilaisuudessa ja tekemään sopimuksen levyfirma Scandian kanssa, joskin hänet passitettiin ensin fonetiikan tunneille suomenkielen ääntämystä treenaamaan. Seuraavana vuonna 1966 hänen ensisinkkunsa tuli ulos. A-puolella oli käännösbiisi En koskaan (alkuaan P. Donaggion You Don't Have To Say You Love Me, johon suomalaiset sanat teki Juha Vainio). Se oli Dusty Springfieldin alkukielellä tunnetuksi tekemä. B-puolella oli niinikään käännöskappale Divarin helmi (J.F. Hanley-Kari Tuomisaari: Second Hand Rose).

Toinenkin sinkku ilmestyi samana vuonna, mutta seuraavana vuonna 1967 Kristiina Hautala sai levytettäväkseen Beatlesin All You Need Is Love -kappaleen nimellä Rakkautta vain Kari Tuomisaaren suomennoksena.

Hautala-hittiputki alkoi. Vuoden 1967 satoa olivat muun muassa Lasse Mårtenson-P-O. Nyholmin mainio Raudanluja Tony Hatchin Love Is Me, Love Is You nimellä Kenen syy, kenen syy? sekä Chico Buarque De Hollandan A Banda nimellä En katso naamion taa (suom. Pertti Reponen). Kaikki meneviä biisejä, jotka saivat radiosta soittoaikaa mukavasti ja jättivät korvaan pysyvän jäljen. Sanat pystyy yhäkin palauttamaan mieleensä.

Vuonna 1967 ilmestyi neljä singlelevyä ja sama tahti jatkui vuonna 1968. Näistä levyistä isoimman muistijäljen teki vuoden kolmas sinkku, joka oli kokonaan kotimaista tuotantoa. A-puolella oli Esko Linnavallin ja Juha Vainion tuotos Kun kello käy ja B-puolella oli Lasse Mårtensonin ja Jukka Virtasen tekemä hauska Kielletyt käskyt. Jälkimmäinen biisi soi aiemmin mainitussa Donnerin Mustaa valkoisella -leffassa ravintolakohtauksessa, ja samalla on tullut taltioitua pätkä Kristiina Hautalan vakuuttavaa esiintymistä myös.

Kun kello käy sai huomiota Suomessa sen ansiosta, että kappale valittiin postikorttiäänillä tuona vuonna Euroviisu-ehdokkaaksi Lontooseen. Itse kisassa Royal Albert Hallin lavalla huomiota ei juurikaan tullut hyvästä esityksestä ja lyhyestä mekosta huolimatta. Kappale sai vain yhden pisteen Norjasta ja jäi viimeiselle sijalle. Sijoitus ei koko viisuilutaustaa ajatellen ole erityisen poikkeava, mutta pettymys toki.

Vuonna 1968 ilmestyi LP-levy nimeltä Kristiina & Lasse. Nimensä mukaisesti levyn tähtiä olivat Kristiina Hautala ja Lasse Mårtenson. He eivät kuitenkaan esittäneet duettoja tai vastaavaa yhdessä, vaan levyn A-puoli oli kokonaan Hautalan käytössä ja B-puolella huseerasi puolestaan Mårtenson. Älppärille oli koottu kuuden kappalen kimara Kristiina Hautalan aiempia singlebiisejä.

Hautala ja Mårtenson duetoivat sen sijaan samana vuonna 1968 taltioidussa Adlonin ravintolashowssa. Ohjelman ohjasi Jukka Virtanen tyhjässä ravintolasalissa, jossa kuullaan aiemmin esitetyn shown ääninauha välispiikkeineen päivineen. Näissä välispiikeissä Mårtenson ei yritäkään huulisynkkaa, vaan pistää esimerkiksi tupakaksi. Hieman erikoinen ratkaisu koko ohjelma, mutta siihen on livekeikan sijaan keksitty muutamia oivaltavia peilejä hyödyntäviä ideoita ja kameratrikkejä.

Vuonna 1969 ilmestyi enää yksi sinkku ja 70-luvulle tultaessa Hautalan musiikkiura alkoi olla paketissa hänen ryhtyessään opiskelemaan iltaoppikoulussa. Vuonna 1972 Kristiina Hautala muutti monien pettymykseksi takaisin Ruotsiin, ja aloitti psykologian opinnot yliopistossa. Pikainen paluu musiikin puolelle tuli vuonna 2003, jolloin ilmestyi pitkäsoittolevy: Kristiina Hautala & Matti Viita-aho Group: Hetki Tää.

Harmi kun ura laulajana päättyi melko varhain, sillä Kristiina Hautala oli piristysruiske suomi-iskelmään 60-luvulla. Hänellä oli persoonallinen soundi äänessään sekä eloisa tyyli esiintyä ja kyky antaa lauluilleen pontta. Ja olihan Kristiina Hautala kaunis ilmestys!

Lastenvaunut 50-luvulla

Toisen maailmansodan alla Askon huonekalutehdas oli kasvanut Suomen suurimmaksi. Kilpailu oli kuitenkin kovaa, ja tehtaan johtaja Aukusti Asko-Avonius päätteli tarvetta olevan puuhuonekalujen lisäksi erityiselle metallihuonekalutehtaalle. Suomalaiset olivat varsin ihastuneita Helsingin Teräshuonekalutehdas Oy:n valmistamiin hetekoihin.

Askon huonekalutehtaan pihalle kohosi vuonna 1938 putkisänkytehdas Upo Osakeyhtiö, joka oli aluksi kiinteä osa Askoa. Välirauhan aikana Upolle valmistui upouusi tehdashalli, joka vastasi aiemman hittituotteen, hetekan, synnyttämiin uusiin haasteisiin. Ryhdyttiin valmistamaan lastenvaunuja. Näiden jälkeen tuotekataloogiin lisättiin sähkösilitysrauta, pesukone, jääkaappi ja keittolevy. Tähtäimessä olivat massat ja niiden tarpeet.

Lapsiperheille valmistettiin vaunuja, rattaita, sänkyjä, potkukelkkoja, mäkikelkkoja ja polkupyöriä. Sodan jälkeen Upon tuotantoa meni sotakorvaustoimituksiin.

Upon lastenvaunuja pidettiin kyllä kauniina, mutta yksi ongelma niissä oli: pyörät irtoilivat helposti.


Kotimaassa oli myös muita kilpailijoita lastenvaunumarkkinoilla. Heteka teki omiaan jo 1930-luvulla ja Oraviston Tehtaat kamppaili Upon kanssa 50-luvulla kuluttajien huomiosta. Ulkomaisia kilpailijoitakin oli.

Kävelyottelu 1964

Markku Heikkilän kirjanen Uutissi Turust - Turkulaisten vuosikirja 1 ilmestyi vuonna 1996. Takakannessa olivat myyntihintatiedot:

Hinta 40 mk
Hyvä meininki -kortilla 30 mk
Tamperelaisille 50 mk

Asiaan vhkiytymättömän silmiin hinnoittelupolitiikka vaikuttaa mielivaltaiselta, mutta itse asiassa sille löytyy syynsä. Hyvä meininki -kortista itselläni ei ole käsitystä, mutta 60-luvulla käynnissä oli jatkuva taistelutila turkulaisten ja tamperelaisten välillä.

Syynä oli kenties se, että 1960-luvulla Turku ja Tampere olivat jotakuinkin samankokoisia kaupunkeja ja omien alueidensa keskuksia. Suomen kolmen suurimman kaupungin listalla Turku oli sijalla kolme ja Tampere sijalla 2. Vuonna 1960 Turussa oli 124 359 asukasta ja vuonna 1970 meitä oli 152 210 kappaletta. (Miesnäkökulmasta katsottuna markkinat olivat tuolloin varsin hyvät, koska jostakin oikusta johtuen naisia oli tuona aikana koko ajan kymmenisentuhatta enemmän.)

Vuonna 1964 Suomessa oli 4 597 690 asukasta, joista turkulaisia oli 136 756. Juuri tuona vuonna käytiin kävelyottelu, jolla punnittiin taas kerran Turun ja Tampereen keskinäistä herruutta. Kilpailu käynnistyi sunnuntaina 6.4.1964 auringon paisteessa, ja into oli kova kummassakin kaupungissa. Tilastojen mukaan molemmissa kaupungeissa oli kymmenentuhatta marssijaa heti ensimmäisenä päivänä liikkeellä.

Kävelyottelu kesti toukokuun lopuun saakka, ja mukaan masinoitiin niin kaupungin työntekijät kuin meidät kansakoululaisetkin, jotka saimme omat marssikorttimme, jotta voisimme kantaa kortemme kekoon eli kävellä kilometrejä Turulle. Ja kylläpä me pienet nurkkapatriootit kävelimmekin! Eri yhteisöt haastoivat Tampereen suunnalta turkulaisia järjestöjä jaloon kilpaan mukaan Turun Sanomissa julkaistulla haastepalstalla. Kävelyreittejä oli kuusi.

Voisi melkein olettaa, että nykyiset turkulaiset ja tamperelaiset eivät edes tunne tätä periaatteellista vihanpitoa ja ylenkatsontaa, jota jokainen kunnon turkulainen ja kunnon tamperelainen tuntee vastapuolen heimoa kohtaan? Se ei ole opittua, se on sisäsyntyistä. On sääli, jos tällaiset  turvalliset perusjutut katoavat, sillä kyllä muuttuvassa maailmassa sentään joistakin periaatteista pitäisi pitää kiinni. Mitä muutakaan pysyvää meillä on? Eiköhän hyvät tamperelaiset yhdistetä voimamme yhteisen asian puolesta vielä kerran?

No, Turku tietysti voitti tämän vuoden 1964 kamppailun tuloksella joka ylitti kuusi miljoonaa käveltyä kilometria.

Myös esimerkiksi Seinäjoen ja Vaasan välillä oli samaisena vuonna vastaava kävelyottelu.

SUURIMPIEN KAUPUNKIEN JA KAUPPALOIDEN ARVIOIDUT VÄKILUVUT VUODEN 1965 ALUSSA

Helsinki 494 796
Tampere  140 635
Turku    137 636
Lahti     79 829
Oulu      78 270
Espoo     75 228
Pori      59 616
Jyväskylä 51 955
Kuopio    50 967
Vaasa     46 749

...
Seinäjoki 18 308 (28.)

Samppalinnan kesäteatteri

Turun Työväenteatteri oli aloittanut oman kesäteatteritoimintansa Ruissalossa vuonna 1928. Tulipalo tuhosi teatterin tarpeistoineen vuonna 1945, ja taloudellisista syistä johtuen oman teatterin toiminta lopetettiin ja se liitettiin Turun kaupunginteatteriin. Turun Työväenteatterin kannatusyhdistys halusi kuitenkin jatkaa toimintaansa. Kun sopivaa sisäteatteria ei löytynyt, se päätti siirtää toimintansa Vartiovuorenmäelle. Kesäteatterin esitykset alkoivat siellä vuonna 1954.

Turun Teatterikerho päätti syksyllä 1959, että Turkuun perustetaan toinen ammattivoimin toimiva kesäteatteri. Seuraavana keväänä Turun kaupunginhallitus päätti luovuttaa Samppalinnan myllyalueen Turun Teatterikerholle näytäntöjen järjestämistä varten kahdeksaksi vuodeksi.

Eräänlainen kilpailutilanne oli siten valmis kahden kesäteatterin välillä.

Turun alueella on ollut aikoinaan satakunta tuulimyllyä, joista useimmat kuitenkin pieniä kotitarvemyllyjä. Tuulimyllyistä komeimpia oli Samppalinnan mylly, joka valmistui asuinrakennuksineen vuonna 1860. Jauhinkiviä myllystä löytyi kerrassaan neljässä kerroksessa. Tämän mamsellimyllyn toiminta jatkui 1900-luvun taitteeseen, mutta koska omistajalla ei ollut varaa korjata rapistuneita siipiä, loppui rakennuksen toiminta myllynä. Alueelle suunniteltiin monenlaista käyttöä, mutta nyt se siis luovutettiin kesäteatteritoimintaan.

Lounais-Suomen Mainos Oy:n mainospiirtäjä Erkki Riimala piirsi Samppalinnan Kesäteatterin logon.

Toukokuussa 1960 pidettiin uuden kesäteatterin avajaiset Teatterikerhon puheenjohtajan Erkki Vuoren johdolla. Samana kesänä oli Samppalinnan kesäteatterissa peräti kaksi ensi-iltaakin. Kesäkuussa nähtiin Hemmo Airamon ohjaama ja Topiaksen kirjoittama Isännän ääni ja heinäkuun lopulla teatterin toiminnanjohtajan Veikko Uusimäen ohjaama Aleksis Kiven Kullervo.

Kullervo jäikin suomalaisen teatterin historiaan nimiosanesittäjänsä myötä. Pääroolissa oli nuori, vielä teatterikoululainen Esko Salminen, joka sai roolistaan lehdistössä kiittävät arviot. Myös Elokuva-Aitassa 15/1960 oli koko aukeaman juttu Esko Salmisesta otsikolla "Kullervo riehuu Samppalinnan mäellä". Jopa tasavallan presidentti Urho Kekkonen Sylvi-puolisoineen kävi katsomassa esityksen.

Uusimäen jälkeen 60-luvulla teatterin toiminnanjohtajana oli Heimo Kallio (1961-67) ja hänen jälkeensä pitkäaikaisesti Aulis Ruostepuro.

Kesäteatterin on ansaittava yleisönsä joka kesä uudelleen ja tuohon aikaan oltiin tietenkin vielä myös säiden armoilla, koska mitään katettua katsomoa (saati pyörivää!) ei ollut. Huopia sai vuokrata sylin lämmikkeeksi ja virvokkeita väliajalla. Väliajasta kuulutti myllyn parekkeella kiertelevä gongimies.

1960-luvun muita esityksiä olivat muun muassa Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta (1961), Leena Härmän Mäkisen kenkä ja tossu (1964), pikkutuhma Pukki paratiisissa (1965), Fasaanit (1965), Benedict Zilliacuksen & Erna Tauron Turkuun lokalisoitu musikaali Raunistulan kahdeksikko (1969) ja Veijo Meren Tukikohta (1966). TV-kakkonen taltioi tuon esityksen ja esitti sen tv-katsojille seuraavana keväänä. Videonauhureita ei tuolloin vielä kodeissa ollut, mutta koska esitys oli tehnyt vaikutuksen livenä, niin taltioin sen äänet Tandberg-magnetofonillani ja kuuntelin esityksen useasti läpi. Osaan muutaman repliikin intonaatioineen yhä ulkoa.

Osa Samppalinnan esityksistä myi hyvin ja toiset puolestaan eivät. Vähitellen ajauduttiin jopa tilanteeseen, jossa teatterin toiminnan lopettamistakin harkittiin. Myös kaupungin molempien kesäteatterien yhdistäminen oli agendalla 60-luvun lopulla.

Kesän 1968 esitys oli jymymenestys ja se paikkasi vähäksi aikaa vuotavaa taloutta. Kyseessä oli klassikkomusikaali Viulunsoittaja katolla, jonka Aulis Ruostepuro ohjasi myllyn kupeeseen. Helmer Salmi teki esitykseen onnistuneen koreografian. Esityksen myötä syntyi teatterin uusi katsojaennätys: lähes 30 000 silmäparia.

Pääosassa maitomies Tevjenä oli Turun kaupunginteatterin luottomies Ilmari Aarre-Ahtio. Nimiosassa -viulunsoittajana katolla- vilahti koulukaverini Esko Aarre-Ahtio, joka sittemmin liittyi myös Kaupunginteatterin miesvahvuuteen. Nuorena räätäli-sulhasena näyttämöllä hääri myös Heikki Kinnunen, joka hänkin hieman myöhemmin liittyi Esko Salmisen ja kumppaneiden kanssa Turun kaupunginteatterin henkilökuntaan Holmbergin-Långbackan "Kotkien kaudella".

Viulunsoittajan parhaita biisejä myös levytettiin suomeksi 60-luvulla. Nousee päivä, laskee päivä toimii yhäkin ja Lasse Mårtenson levytti suomeksi Tevjen laulun Rikas mies jos oisin.

Seuraavan kesän esitys (Raunistulan kahdeksikko) olikin taas tappiollinen ja teatterikerho päätti luopua kesäteatterinpidosta. Teatterityötä jatkamaan perustettiin seuraavana talvena Samppalinnan Kesäteatterin Kannatusyhdistys r.y..

Asunto-osakeyhtiö Kurkiauran ja Samppalinnan kesäteatterin välillä on ohut yhteys. Teatterin puvustoa säilytettiin jonkin aikaa autotallien viereisessä varastossa.

Veljekset kuin ilvekset

1960-luvun alussa oli rautalankamusiikki rantautunut Suomeenkin. Nykymittapuun mukaan kyseinen musiikki asemoituisi pikemminkin iskelmä-genren alle, mutta yhtä kaikki: kevyttä musiikkia.

Raittisen veljekset, Eero ja Jussi, aloittivat uraansa juurikin 60-luvun alussa hieman vaihtelevissa kokoonpanoissa, mutta legendaarinen Eero ja Jussi & the Boys syntyi vuonna 1964. Veljekset olivat pumpun nokkamiehiä laulussa, mutta he myös soittivat: Jussi kitaraa ja Eero rumpuja.

Vuoden 1963 lopussa veljekset ehtivät levyttää The Soundsin riveissä singlelevylle pari Johnny Liebkindin biisiä, mutta jo seuraavan vuoden puolella uusi The Boys -bändi näki päivänvalonsa. Aluksi se toimi kolmimiehisenä Harry Sjöbergin naputellessa bassoa, mutta kun he saivat levytettäväkseen päivän kuumimman hitin, The Beatlesin All My Lovingin, lainattiin äänitteeseen edellisestä bändistä soolokitaraan Henrik Granö. Kari Kuuva, jota oli myös ajateltu yhtyeen kitaristiksi, teki suomennoksen nimellä Kaikki rakkauteni. Sinkun B-puolelle tuli myös Beatlesiä: Do You Want to Know a Secret, jonka Jussi suomensi itse otsikolla Salaisuuteni.

Vielä samana vuonna ilmestyi pari muutakin sinkkua, joista ainakin Kaunis nainen (Oh, Pretty Woman) sai soittoaikaa ja suosiota. Levytyksessä mukana oli nyt myös Kaj Westerlund soolokitarassa, Lasse Kvist bassossa ja Rauno Lehtinen pianossa (sekä Ilkka Luukkonen tamburiinissa). Suomalaiset sanat oli tällä kertaa tehnyt Solja Tuuli alias Sauvo "Saukki" Puhtila.

Seuraavana vuonna 1965 Eero ja Jussi & the Boys osallistui jo Suomen Euroviisukarsintoihinkin kappaleella Tahdon saaren. Biisi oli koplan Erik Lindström-Hillevi -käsialaa (Hillevi oli Lindströmin vaimo Vuokko Hillevi Suomi). Tahdon saaren pärjäsi kisassa hyvin, sillä se sijoittui yleisöäänestyksessä toiseksi. Äänestyksen voitti Katri Helenan Minne tuuli kuljettaa (Toivo Kärki - Juha Vainio), mutta asiantuntijaraati lähettikin varsinaiseen kilpailuun Viktor Klimenkon esittämän kappaleen Aurinko laskee länteen (Toivo Kärki - Reino Helismaa).

Tahdon saaren oli hyvä ralli sekin, ja se soi mukavasti radioaalloilla nakertaen korvamadolle käytävän asettua.

Vuonna 1965 saatiin vielä uusikin Eero ja Jussi & The Boys -hitti: Rufus Thomasin kappale Walkin' the Dog Jussin mainiolla suomennoksella Liisan koira.

Kotimaan lisäksi The Boys suuntasi katseensa Eurooppaan levyttämällä myös englanninkielellä. Single Hello Josephine (Antoine Domino-Dave Bartholomew) / That Lucky Old Sun (Haven Gillispie-Beasley Smith) sai myyntiä Pohjoismaissa sekä Länsi-Saksassa, ja kyllähän tuo B-puoli erityisesti onkin mieleenpainuva.

Vuonna 1965 bändi toimi myös hienon laulajan, Carolan taustalla muun muassa Rollariversiossa Jo riittää (The Last Time) ja Herman's Hermits coverissa Maailmain (The End of the World). Myös Jukka Kuoppamäki teki singlen The Boysin kanssa samana vuonna (Eikan pumppu/Hiilenlappaajan laulu).

Singlejä julkaistiin 60-luvulla tasaiseen tahtiin, ja hiteiksi nousivat muiden muassa Tummanpunainen (Candy Apple Red), Kaipaan Sua, Ei aika mennyt koskaan palaa (Unhoita menneet/Proshtshai Ljubov) sekä Ukkopekka-uu-uu (Chattanooga Choo-Choo).

Eero ja Jussi & The Boys julkaisi myös pitkäsoittoja. Vuonna 1965 saatiin ensimmäinen LP-levy nimeltään Numero 1. Siihenastiset sinkut ja muutama muu biisi soitettiin hieman vaihtelevilla kokoonpanolla: Eero Raittinen (laulu, rummut), Jussi Raittinen (laulu, rytmikitara, piano, soolokitara), Kaj Westerlund (soolokitara, piano), Lasse Kvist (basso), Harry Sjöberg (basso), Rauno Lehtinen (piano, urut, basso) sekä Ilkka Luukkonen (tamburiini). Osa singleistä tuli mukaan sellaisenaan ja osasta tehtiin uudet versiot.

Levy oli paitsi ensimmäinen tämän bändin pitkäsoitto, niin myös kaikitenkin kautta aikain ensimmäinen suomalainen rock-LP. Ja jatkoa seurasi... Vuonna 1966 ilmestynyt levy nimettiin nerokkaasti nimellä Numero 2. Eero, Jussi, Kaj ja Lasse muodostivat kovimman ytimen, jota levyllä täydensivät Rauno Lehtinen ja Jukka Kuoppamäki. Laulukielinä oli taas sekä suomi että englanti, eikä vanhoilla menestyksillä ratsastettu.

Vanha The Sounds -bändi kasattiin myös rautalankalevyä varten, ja veljekset tekivät tällä nimellä sekä singlejä että älppärin Japanin markkinoille.

Eero ja Jussi & The Boys kesti armeijakaudet. Eero kokeili soolouraa vuonna 1966, mutta se jäi yhden singlen mittaiseksi. Vuonna 1968 sitten kuitenkin jysähti, kun ulos tuli Eeron single Rakkaudelta näyttää, hitto vie (Det börjar verka kärlek, banne mej) / Vanha holvikirkko (Mälarökyrka). Biisit edustivat tuolloin yleistä käännösbiisiosastoa, Eero jopa lauloi oman osuutensa alkuperäisten, ruotsalaisten taustojen päälle.

Molemmat olivat hyviä esityksiä, mutta Holvikirkosta tuli veljesten ainoa listaykkönen tuolla vuosikymmenellä. Nokkapaikkaa se piti sekä myyntitilastoissa että kuuntelijoiden Lista-ohjelmassa. Eero sai kappaleesta ikuisen ristin kannettavakseen.

Seuraavalla vuosikymmenellä Eero Raittinen tekikin jo urotekoja muun muassa Tasavallan Presidentti -yhtyeen solistina.

Jussi Raittinen jatkoi päätyönään The Boysin erilaisten kokoonpanojen luotsaaminen läpi vuosikymmenten. Eeron lähdön jälkeen bändi paisui suuremmaksi, mutta yleensä sitä on tituuleerattu suomirokin/popin korkeakouluksi, koska riveissä on tosiaan ollut muusikkojen Kuka Kukin On -kerma.

Raittisen veljekset ovat siis osa 1960-luvun popkuvastoa ilman muuta, mutta syntyihän silloin myös muita laulavia veljespareja. Jouko ja Kosti (Saari) -lauluduo iski suoneen vuonna 1968 iskelmällä Muisto vain jää (Only a Fool Breaks His Own Heart).

Niin ja olihan meillä turkulaisilla myös Matti ja Teppo, Ruohosen veljekset, jotka ehättivät myös mukaan musiikkibisnekseen svengaavalla 60-luvulla. Vuonna 1965 he voittivat Turun Sanomalehtimiesyhdistyksen Ponnahdus pinnalle -kisan folk-sarjan. 1969 ilmestyi ensisinkku Jos olet onnellinen (Rafael Cardenas-Juha Vainio) ja seuraavana vuonna jackpot Kissankultaa (Matti Ruohonen-Tuula Valkama).