Kidekone

Radiotekniikka ei ole varsinaisesti alaani, eikä se juuri kuulunut meidän talon lasten intressipiiriin 1960-luvullakaan. Perheemme olohuoneessa jökötti komea puukuorinen radiovastaanotin, jossa luki monien eksoottisten kaupunkien nimiä, ja josta sai vingutettua outoja asemia ja ulinaa, mutta myös molemmat suomenkieliset asemat. Siinä oli riittämiin ääntä omaksi tarpeekseni.

Kuohuvan vuosikymmenen alkumetreillä myös tv-vastaaotin tuli kotiimme tilanvaltaajaksi, joten huippuelektroniikka saavutti meidät myös Kurjenkaivonkentällä.

Aiempina vuosikymmeninä nuoriso oli harrastellut itsekin kidekoneen parissa radiohommia. Kidekone on käytännössä yksinkertainen radiovastaanotin, joka ei tarvitse paristoa tai muuta ulkopuolista virtalähdettä. Sen osia ovat diodi, kolme kondensaattoria, vastaanottokela, antenni, kidekuuloke ja piirilevy. Moisia rakennussarjoja oli kaupassa jo vuosikymmeniä aiemmin.

Vaikka en itse koskaan näpräillyt kidekoneiden parissa, olivat ne kuitenkin eräällä tavalla tuttuja. Melko usein meidänkin kortteleitamme kierteli nuhruiseen popliinitakkiin pukeutunut pitkähiuksinen ja pitkäpartainen mies. Joku tiesi hänen nimekseen Tare, mutta tämä ei liene mikään pomminvarma tieto.

Tare kuljeksi päivät pitkät kaduilla, ja hän saattoi äkkiä kiinnittäytyä jonkin talon metalliseen ränniin ja ryhtyä kuuntelemaan avaruuden ääniä kuulokkeistaan. Näky oli varsin jännittävä ja mieleenpainuva. Ilmeisesti ränni toimi antenninjatkeena?

Tare tunnettiin kaupungissa tuolloin laajemmaltikin, ja hänen kerrottiin muun muassa hiippailleen elokuvateattereihin uloskäyntien puolelta näytösten jo alettua. Tare-mytologiaan kuului myös varmat tiedot hänen näkymisestään milloin yliopiston luennoilla milloin työväenopiston saleissa.