Käänösiskelmät, vol. 1

Kotimaista rallia, laulelmaa ja iskelmää on kyllä kirjoitettu ihan omin voiminkin vuosikymmeniä, mutta 1960-luvulla oli myös hyvin tavallista, että aikakauden kuumin hitti suomennettiin ja tehtiin kotimaassa uudelleen käännösbiisinä. Kyse oli varmaankin kielitaidosta ja muusta kotouttamisesta, kun näin toimittiin.

Nykyään kaikkien isompien hittien laulaminen suomeksi olisi jossakin määrin korni asia, mutta toki sitä pienemmässä mittakaavassa tehdään yhä. Omalla lailla tietenkin koko kulttuurikentän pirstoutuminen vaikuttaa tähän musiikin kokemiseen. Onko valtavirtaa enää perinteisessä mielessä edes olemassa?

Oman kasvuni ja ikääntymiseni myötä musiikillinen mielenkiintoni suuntautui uusille aluleille, mutta tietenkin myös sekä tarjonta että mahdollisuudet kuulla musiikkia olivat 1960-luvulla oleellisesti rajallisemmat kuin nykyään.

Musiikkia tuli satunnaisesti perheen yhdestä, yhteisestä radiosta ja televisiosta. Niissäkin puhe ja muu ohjelma leikkasi ohjelma-aikaa, eikä se musiikkikaan ollut usein kevyemmästä päästä. Tai nuoreen makuun.

Vuonna 1961 tajuntaani jysähti Lasse Liemolan ja lauluyhtye Four Catsin esitys 'Viimeinen mohikaani'.

" Lännen kuu, lännen kuu
Kultaa loi, kultaa loi
Lännen maa, lännen maa
Rauhaa soi, rauhaa soi
Tuli mies, tuli mies
Valkoinen, valkoinen
Rautatien, rautatien
Laittaen, laittaen."

(Kari Tuomisaari)

Se iski mukavasti länkkäriorientoituneeseen pohjoiseen intiaaniromantiikkaan. Emme olisi voineet olla sekä maantieteellisesti että kulttuurisesti juuri kauempana Amerikan fiktiivisestä historiasta, mutta niin vain se tuntui kotoiselta. Tv-sarjat ja muoviset intiaani- ja ratsusotilasfiguurit, nallipyssyt, intiaanipäähineet ja muut ruokkivat tätä genreä.

Hieman samaan saumaan osui vuonna 1966 Matti Heinivahon hitti, Saukin suomentama käännöskappale ”Lännen tie”. Se oli alun perin Frankie Lainen tunnussävel televisiosarjasta Lännen tie/Rawhide. Sarja kertoi karjankuljettajista, ja yhdessä sen osista näytteli myös nuori Clint Eastwood ennen isompaa kuuluisuttaan, jonka pohja luotiin Sergio Leonen italowesterneissä. "Nahkaruoskat soiiiii!"

Kauniskasvoinen ja hyvä-ääninen Kristiina Hautala levytti tukun singlejä, joista mm. kappale "En koskaan" (1966) oli Dusty Sprinfieldin alkuperin laulama "You don´t have to say you love me". Beatlesien kynäilemä "All you need is love" soi Kari Tuomisaaren suomennosnimellä "Rakkautta vain" (1967) radiossa useasti.

Vuonna 1968 Hautala edusti Suomea ehdalla kotimaisella tuotoksella Euroviisuissa "Kun kello käy" -kappaleella (Esko Linnavalli - Juha Vainio). Myös soundtrack-kappale "Kielletyt käskyt" (Lasse Mårtenson - Jukka Virtanen, 1968) nousi kotimaisena kappaleena usein soitettujen joukkoon.  Omaa LP:tä Kristina Hautala ei tehnyt, mutta hän oli noihin aikoihin mukana Lasse Mårtensonin kanssa yhteisellä levyllä.

The Beatles herätti hysteriaan vivahtavaa palvontaa missä liikkuikin, ja bändin alkuperäiset hitit tunnettiin toki meilläkin, vaikka englannin opiskelu koulussa ei vielä ollut tapana. Tokihan  niitä piti siksikin tehdä suomeksi. Kristiina Hautalan lisäksi astialla kävi muun muassa Jormas-yhtye solistinsa Pepe Willbergin kanssa. Omanlaisensa kotimaisen klassikon asemaan nousi bändin levytys vuodelta 1967, jolloin "Penny Lane" taipui suomeksi nimellä "Rööperiin". Hyvät sanat tähän rustasi Juha Vainio.

Jukka Kuoppamäki sai levytettäväkseen myös suosittuja käännöshittejä. Beatles-sammiosta Kuoppamäki esitti "Hey Jude" -kappaleen "Ei voi kuin valittaa" -nimellä (Seppo Rannikon käännösriimein, 1968). Kuoppamäki kävi läpi monenlaisia muodonmuutoksia Neloset ja Kukonpojat -yhtyeistä vuoden 1967 hippivaiheeseensa.

Kuoppamäki levytti muitakin käännösbiisejä mm. Rolling Stonesin "Ruby Tuesday" ("Punatukkainen", Kuoppamäen oma teksti, 1967) sekä Luxemburgin Euroviisun ”L'amour est bleu”  (”Rakkaus on sininen”, jälleen Kuoppamäen oma sanoitus).  "Kiskot vievät etelään"  –kappaleen (1969) jälkeen Kuoppamäki huomasi, että voi itsekin kirjoittaa hittinsä alusta loppuun.

Beatlesin sävelaarteista suomeksi jysähti myös vuonna 1966, kun mainio "Tyttö" sai päivänvalonsa. Biisi oli nuoren Kai Hyttisen läpimurto, ja se pohjautui hienoon "Girl"-biisiin. Näitä Tuula Valkaman sanoja tavailtiin Toivelauluja-vihkosta ahkeraan! Hyttinen teki muitakin käännöskappaleita, mm. Rolling Stonesin "Paint It Black" kääntyi Saukin sanoin muotoon "Mustaa" (1966).

Kotoinen beatlemania sai uuden sulan hattuunsa samana vuonna 1966, kun bändin "Yellow Submarine" -rallatus Ringolle kääntyi suomeksi muotoon "Keltainen jäänsärkijä". Käännöksen takana oli taiturimainen ja työllistetty Juha Vainio, ja kappaleen esittivät nosteessa olevat Simo Salminen ja Spede. Simolla levyura olikin melkomoinen juuri tuossa vaiheessa, mutta Spede moguloi sitten hieman laajemminkin viihdesektorilla.

Englantilainen musiikki oli täällä yhtä varteenotettavaa kuin amerikkalainenkin, jollei jopa tunnetumpaa. Komeaäänisistä voimalaulajista tunnettiin hyvin esimerkiksi Tom Jones, parinkin leffatunnarin esittäjä ja myöhemmin oman tv-shown isäntä. Meillä tämä sarja pärähti ruutuun vuonna 1970.
Tom Jonesin monista hiteistä hitein oli "Delilah", jota kuultiin sekä alkuperäisenä että nuoren tulokkaan, Tapani Kansan käännösiskelmänä (suomalaiset sanat Pertti Reponen). Tapsa sai tämän biisin laulettavakseen alle kaksikymppisenä vuonna 1968, ja silloin hän kirjoitti itsensä suomalaisen musiikin historiaan. Olkoonkin että kuva on sittemmin hieman hämärtynyt. "Delilah" nousi kotimaisilla listoilla ykköseksi.

Tapani Kansa teki muitakin käännösbiisejä, joista "Vi ska gå hand i hand" sai vuonna 1968 nimen "Käymme yhdessä ain" Pertti Reposen sanoin. Myös tämä kappale viihtyi listan piikkipaikalla.

Kengurukeppi

Kengurukepin (Pogo stick) historia ulottuu ainakin 1920-luvulle, joskin erilaisia hyppykeppiformaatteja on ollut sitäkin varhemmin. Keppi, jossa oli kaksi kädensijaa, patentoitiin vuonna 1957.

Tällaisia kengurukeppejä näkyi satunnaisesti sarjiksissa tahi piirretyissä elokuvissa, mutta varsinaisen markkinoinnin ja muotivillityksen muistan Suomessa syntyneen vasta 1960-luvun lopulla, jolloin myynnissä oli parikin erilaista mallia. Itse toivoin lahjaksi hieman järeämpää ja umpinaista mallia, jossa jousi oli kätketty rungon sisälle.

Lisäksi tässä mallissa otekorkeutta saattoi säätään lukitusruuvilla ja lisävarusteena ostaa irrallisen metallilevyn tassuun asetettavaksi. Hieman pehmeämmissä oloissa, kuten mökillä Luonnonmaalla, tämä paransi ponnahtelua.

Oma keppini oli varsin jäykkä ja raskas käsitellä, mutta tuli sillä pari kesää pompittua muun touhuamisen ohessa. Toisaalta, kengurukeppini oli tehty sikäli kestävästä tavarasta, että se on edelleenkin käytössä: omat lapseni ovat kaikki vuorollaan pomppineet kepillä ilman, että jousi olisi vieläkään kuoleentunut.

Ihan valtava hitti tällaiset kepit eivät ole kai koskaan olleet, mutta ovat ne jollakin lailla pysyneet kuvioissa mukana. Aika huimia hyppyjä ja voltteja näkyvät harrastajat nykyisillä erikoiskepeillä tekevän.

Kesällä 1968. Huomaa aidot aikakauden tennarit.

Mökillä lisälevystä oli hyötyä, jotta kepin jalka ei uponnut maahan.

Kidekone

Radiotekniikka ei ole varsinaisesti alaani, eikä se juuri kuulunut meidän talon lasten intressipiiriin 1960-luvullakaan. Perheemme olohuoneessa jökötti komea puukuorinen radiovastaanotin, jossa luki monien eksoottisten kaupunkien nimiä, ja josta sai vingutettua outoja asemia ja ulinaa, mutta myös molemmat suomenkieliset asemat. Siinä oli riittämiin ääntä omaksi tarpeekseni.

Kuohuvan vuosikymmenen alkumetreillä myös tv-vastaaotin tuli kotiimme tilanvaltaajaksi, joten huippuelektroniikka saavutti meidät myös Kurjenkaivonkentällä.

Aiempina vuosikymmeninä nuoriso oli harrastellut itsekin kidekoneen parissa radiohommia. Kidekone on käytännössä yksinkertainen radiovastaanotin, joka ei tarvitse paristoa tai muuta ulkopuolista virtalähdettä. Sen osia ovat diodi, kolme kondensaattoria, vastaanottokela, antenni, kidekuuloke ja piirilevy. Moisia rakennussarjoja oli kaupassa jo vuosikymmeniä aiemmin.

Vaikka en itse koskaan näpräillyt kidekoneiden parissa, olivat ne kuitenkin eräällä tavalla tuttuja. Melko usein meidänkin kortteleitamme kierteli nuhruiseen popliinitakkiin pukeutunut pitkähiuksinen ja pitkäpartainen mies. Joku tiesi hänen nimekseen Tare, mutta tämä ei liene mikään pomminvarma tieto.

Tare kuljeksi päivät pitkät kaduilla, ja hän saattoi äkkiä kiinnittäytyä jonkin talon metalliseen ränniin ja ryhtyä kuuntelemaan avaruuden ääniä kuulokkeistaan. Näky oli varsin jännittävä ja mieleenpainuva. Ilmeisesti ränni toimi antenninjatkeena?

Tare tunnettiin kaupungissa tuolloin laajemmaltikin, ja hänen kerrottiin muun muassa hiippailleen elokuvateattereihin uloskäyntien puolelta näytösten jo alettua. Tare-mytologiaan kuului myös varmat tiedot hänen näkymisestään milloin yliopiston luennoilla milloin työväenopiston saleissa.

Kotiseutuopas: Vanha ja uusi Turku

1960-luvun koululaisilla oli alaluokilla ympäristöopetuksessa aihepiiri nimeltä kotiseutuoppi. Suurista kaupungeista ainakin Helsingissä oli käytössä jo 1930-luvulla isoisäni Eero Salolan tekemä Helsingin Kuva-aapinen (1937), josta hän teki hieman uudistetun version 1950-luvun koululaisille nimellä Helsinkiä oppimassa (1956). Samassa Helsinki - lukukirjasarjassa ilmestyi myös historian tunneille Mika Waltarin Helsinki kautta vuosisatojen (1937) sekä maantiedon tunneille Waltarin ja A. Blombergin Kotikaupunkimme Helsinki (1941) -kirjat.

Oma kotikaupunkini Turku ei ollut pekkaa pahempi, vaan me saimme käteemme A.T. Koskimiehen, Mikko Hirvoilan ja Yrjö Laaksosen kokoaman teoksen Kotiseutuopas - Uusi ja vanha Turku (1961). Se oli hieman alle satasivuinen ylistyslaulu kotiseutumme kunniaksi.

Kirja jakautuu sekä Turku-osioihin että hieman yleisempään ympäristötiedolliseen materiaaliin (kuten sääilmiöt, talvinen luonto, ilmansuunnat, kartta, vuodenajat jne.).

Alla pari näytettä kirjan aukeamilta.

Arkipäivän toimissa:

Tekstissä aiheena on 'Kauppa', ja sieltä löytyy maininta Turun citystä (!). Torikuvassa huomio kiinnittyy vanhaan Wiklundiin sekä Hamburger Börs'iin.

Meidän aikamme Turku:

Vanhan Turun palon traumat näkyivät yhä ohjeissa. Ei sillä: eivät nuo ohjeet vieläkään ihan vanhentuneita ole, vaikka itse palokalusto onkin kokenut päivitysmuutoksen.

Aah - saisipa Turku raitsikat takaisin! Näillä linjoilla pärjättiin 1960-luku.

Kaupunginosat opeteltiin ja osattiin hyvin.

Meitä opetettiin virkavallan kunnoittamiseen ja hyviin käytöstapoihin. Kupittaan liikenneleikkikaupungissa käytiin saamassa ajo-oppia.

Näistä silloista ja toreista pidettiin oikein koe.

Kotiseutu:

'Turun tärkeimmät maastopisteet' tunnistaa yhä?

Turku matkailukohteena:

Pitäähän Turun olla ensimmäinen...

Tuttuja kohteita myös 2010-luvun turkulaiselle.

Vesi:

Maauimala oli nykyisellä paikallaan jo tuolloin, mutta kaupungin ainoa uimahalli oli yliopiston lähellä. Siellä oltiin nakuina paitsi saunassa niin myös altaassa. Oli vuoropäivät naisille ja miehille.

Kansakoulu ja kuusipäiväinen työviikko

Koululaisen urani aloitin kahden kallioisen mäen väliin jäävässä Kerttulin kansakoulussa.

Vanhan vitsin mukaan unelmahomma olisi olla kesällä opettaja ja talvella sisävesilaivan kippari. Ja juuri niinhän asia ennen olikin, sillä viisikymmentäluvun lopulla koulutyö aloitettiin syyskuun ensimmäisenä ja päätettiin toukokuun viimeisenä arkipäivänä. Kesälomaa oli täydet kolme kuukautta. Kansakoulun lukuvuodessa työpäiviä oli 200, kun se nykyään on 190. Pienemmissä, yksiopettajaisisa kouluissa työpäiviä saattoi olla yhdysluokkien ryhmittelyn johdosta enemmänkin: 225 työpäivää.

Irja Pulkkisen luokassa 1962-63 (1. lk)

Kansakoulun pitkä kesäloma selittyy tietenkin sillä, että kouluviikko oli kuusipäiväinen: maanantaista lauantaihin, mutta niinhän se oli muussa työelämässäkin. Ainoa vapaapäivä viikossa oli vain sunnuntai.

Kesän lisäksi kansakoululaisilla oli vähintään 12 päivän joululoma sekä viiden päivän pääsiäisloma. Näiden lisäksi lukuvuoden mittaan oli säädösten mukaan vähintään kymmenen lupapäivää, jotka sitten sijoitettiin kalenteriin yleensä sunnuntain tai juhlapäivän jommalle kummalle puolelle.

Kerttulin koulun käytävä

Kansakoululaitos oli Suomessa jo satavuotias oman koulu-urani alkupuolella, ja miksi toimivaa kannattaisikaan korjata. Kansakoulu oli maksimissaan kuusivuotinen. Neljänneltä luokalta saattoi halutessaan pyrkiä oppikouluun. Jos tämä ei silloin luonnistunut, uudelleen pääsi yrittämään vuoden päästä ja vielä kerran sen jälkeen.

Pyrkijä pystyi preppaamaan ennen koetta.

1950-luvun lopulla virallistettiin kansakoulun jälkeinen kansalaiskoulu, joka oli yleensä kaksivuotinen koulu niille oppilaille, jotka eivät pyrkineet tai päässeet oppikouluun. Kansalaiskoulussa opiskeltiin yleissivistäviäkin aineita, mutta painoa laitettiin jo käytännöllisemmillekin, ammattiin tähtääville opinnoille.

Oppikouluun pyrittiin erityisillä testeillä kansakoulun neljännen vuoden jälkeen. Asetuksessa vuodelta 1954 tutkintopäiviksi määriteltiin kesäkuun 1. ja 2. päivä sekä elokuun 30. ja 31. päivä, ellei niiksi silloin osu pyhäpäivä.

Vuonna 1966 suomenkieleisiin oppikouluihin pyrki 61 549 oppilasta. Tutkinnon läpäisi 94 % pyrkijöistä, mutta vain 78 % mahtui kouluihin. Näitä sijapistelistoja käytiin kokeitten jälkeen katsomassa kohdekoulun ulko-ovilta.

Monissa asutuskeskuksissa seula oli koko maan tilastoa tiukempi. Esimerkiksi Turussa jäi vuonna 1966 reilut 38 % pyrkineistä oppikoulun ulkopuolelle.

Jossakin määrin kiintoisa on vuoden 1964 asetuksen määrittelemä oppilasaineskuvaus:

1§
Oppikoulun pääsytutkintoon ottamisen edellytykset ovat:
1) että ensimmäiselle luokalle pyrkivä sinä kalenterivuonna, jona pääsytutkinto pidetään, täyttää vähintään kymmenen ja enintään kolmetoista vuotta; - - -
2) että hänessä ei ole sellaista ruumiinvikaa tai sairautta, joka tekee hänet kykenemättömäksi opetusta hyväkseen käyttämään tai josta voisi olla vaaraa toisten oppilaiden terveydelle, taikka ettei hän ole sielullisten ominaisuuksiensa takia kouluun soveltumaton;
3) että hän ei ole pahantapainen; sekä
4) että ensimmäiselle luokalle pyrkivä on suorttanut kansakoulun tai sitä vastaavan koulun neljän alimman luokan oppimäärän - - -

Kaukana oli nykyinen integrointiperiaate!

Itse pääsykoe käsitti äidinkielen kokeen (sekä ainekirjoituskoe että sanataidon koe) ja laskennon kokeen (molempina  testipäivinä ).

Oppikoulu jakautui kahteen osaan: keskikouluun (luokat I-V) ja luokioon (luokat I-III) eli se oli kahdeksanvuotinen kestoltaan. Luokan tuplaajille sitten hieman pidempi.

Oppikouluja oli sekä valtiollisia, kunnallisia että yksityisiä.

1960-luvun loppupuolella siirryttiin Suomen työelämässä viisipäiväiseen työviikkoon. Vuonna 1968 myös kouluissa siirryttiin osittaiseen viisipäiväiseen työviikkoon. Tuolloin määrättiin syys- ja toukokuun lauantaipäivät vapaiksi. Koulujen alkamis- ja päättymisajankohdat pysyivät kuitenkin vielä ennallaan.

Vuonna 1971 siirryttiin täydelliseen viisipäiväiseen työviikkoon, kun annettiin laki kansakoululain väliaikaisesta muuttamisesta. Samalla säädettiin, että kansakoulun lukuvuosi oli nyt 190 työpäivää entisen 200:n sijasta. Oppilaiden osalta koulutyö määrättiin aloitettavaksi 23.8. ja päätettäväksi 31.5.

Varsinainen laki tuli voimaan seuraavana vuonna. Sen mukaan oppilaiden koulutyö aloitetaan kouluhallituksen määräämänä päivänä elokuussa ja päätetään toukokuun viimeisenä arkipäivänä, jollei kouluhallitus erityisestä syystä toisin määrää. Lupapäiviä olivat nyt myös lauantait.

Koulutöiden näyttely

Kesäloman lisäksi kansakoulussa oli vähintään 11 päivää kestävä joululoma, viiden päivän pääsiäisloma sekä kouluhallituksen alueittain määräämänä aikana enintään kuusi arkipäivää kestävä urheiluloma. Asiat määrättiin siis ylemmältä taholta selkeästi koko maata koskeviksi.

Oppikouluun pyrkijää piti myös kansakouluopettajan arvioida. Hänen piti täyttää erityinen kouluhallituksen vahvistama lomake, josta selviää "kyseisen luokan oppilasmäärä, oppilaan todistuksen lukuaineiden arvosanojen keskiarvon määräämä sija luokan oppilaiden paremmuusjärjestyksessä sekä opettajan lausunto oppilaan keskittymiskyvystä, kirjallisesta ilmaisutaidosta ja muista sellaisista seikoista, joilla voi olla merkitystä oppilaan menestymismahdollisuuksia oppikoulussa arvosteltaessa". (3§)

Oman opettajani arvion mukaan minusta "ei ole oppikouluun menijäksi" (sija 16/30), mutta niin vain neljännen luokan jälkeisessä pyrintötilaisuudessa olin kuin olinkin mukana kuitenkin. Oikeassahan opettaja oli. Jäin tuloksissa varasijalle, jolta tosin nousin vähitellen peruutuksista johtuen mukaan läpäisseiden joukkoon. Olivat monet edeltäni päässeet kai parempiin kouluihin; tapana oli laittaa kaksi koulua tavoitteeksi.

Ulla Lehmuston luokassa  1966-67 (4. lk)

Oma valintani oli Aurajoen Yhteiskoulu. Se oli kaupungin syrjäisimmällä laidalla Nummenpakalla sijaitseva heikkomaineinen, yksityinen oppikoulu, jossa pisterajat eivät olleet niin kovat kuin keskustan hyvillä kouluilla (kuten Norssilla, Tsykillä ja Ressulla). Tähänkin kouluun pääsin vain nipin napin kaukaa varasijoilta. Voi toisaalta sanoa, että se ei ole määrittänyt elämääni enempää eikä haitannut siinä menestymistä tahi menestymättömyyttä.

Nykyisin entisen opinahjoni nettisivut sisältävät jopa 'Koulun menestyjät' -osion. Omaa nimeäni en sieltä löydä, mutta näkyvät ylpeilevän mm. nimillä Saku ja Mikko Koivu, Antero Niittymäki, Jarkko Immonen, Teemu Rannikko, Jarkko Nieminen, Jarno Pihlava jne. Missä ovat kaikki kulttuuri-ihmiset! Jaa, tämä näyttää olevankin urheilulukio...