Kuulento

60-luku oli kiihtyvän varustelukilvan aikaa. Rautaesirippu jakoi kansakuntia eri leireihin ideologian mukaan, ja propagandakoneisto jauhoi. Rahoja ei säästelty myöskään avaruuden valloituksen tantereella. Tahi tyhjiössä.

Ikäiseni poika ei toisaalta näistä poliittisista taistoista juuri huolta kantanut. Noottikriisi meni ohi huomaamatta, ja elo Neuvostoliiton lämpöä uhkuvan kainalon kuopassa ei ollut kovin relevantti kysymys alle kymmenvuotiaan kokemuskentässä.

Juri Gagarin toki tiedettiin. Kosmonautti Gagarin lensi Vostokillaan ensimmäisenä ihmisenä (ainakin elävänä?) avaruudessa, ja iski samalla ison sulan Neuvostoliiton tuuheaan karvahattuun. Itse lento kesti vain 108 minuuttia, mutta se oli armoton isku vasten Yhdysvaltojen kasvoja. Valtikka oli Neuvostoliitolla.

Neuvostoliitto oli saanut voiton jo vuonna 1957, kun raportoitiin ensimmäisen elävän olennon kiertäneen Maapallon avaruudessa. Kyse oli tuolloin Laika-koirasta, joka kiersi Sputnik-aluksella Maan ympäri. Laikalta asiasta ei kysytty, eikä se palannut elävänä lennostaan kertomaankaan.

Tällaiset menestykset varmasti kirvelsivät yhdysvaltalaista itsetuntoa, jossa toisaalta ei ole vuosien varrella uskonpuutetta juuri nähty.

Juri Gagarin käväisi lentonsa jälkeen Suomessakin kesällä 1961, ja hän tapasi tällä reissullaan muiden muassa presidentti Urho Kekkosen ja kävi laskemassa seppeleen edellisen presidentin J.K. Paasikiven haudalle. Yleisötilaisuuksissa tuhannet suomalaiset tungeksivat häntä katsomaan, joten meininki oli varmasti verrattavissa nykypäivän mediailmiöihin. Ehkäpä jopa suhteellisesti vaikuttavammassa mittakaavassa, kun tätä kaikkea mediaähkysälää ei tyrsunnut joka tuutista yötä päivää.

Erä tai pari oli hävitty, mutta Yhdysvallat aikoi vastata omalla avaruusohjelmallaan, ja tähtäimeksi otettiin - ei enempää eikä vähempää kuin - ainoa kiertolaisemme Kuu. NASAssa polkaistiin käyntiin vuonna 1961 avaruusohjelma, jonka lopullisena tähtäimenä oli miehitetty kuulento. Ja nimenomaan ennen Neuvostoliittoa, jolla saattaisi olla samainen toive hakusessa. (Paljon myöhemmin asia lopulta tunnustettiin julkisesti olleen juuri näin, mutta itse toteutus tyssähti Neuvostoliitossa epäonnistuneisiin rakettikokeiluihin.)

Apollo-ohjelma eteni askelittain kohti päämääräänsä. Se aloitettiin miehittämättömillä aluksilla, ja vähitellen siirryttiin miehitettyihin lentoihin, joilla päästiin lopulta Kuun kiertoradalle vuonna 1968. Ohjelma koki myös Yhdysvalloissa takaiskuja. Vuonna 1967 syttyi laukaisuharjoituksissa tulipalo, joka vei koko miehistön. Se oli samalla sekä murhenäytelmä ja katastrofi että johti toisaalta ratkaiseviin kehittelyihin lentojen turvallisuuden kannalta.

Lopulta, kesällä 1969 koitti se jännittävä päivä, kun ainakin puolet maapallosta pidätti hengitystään: Apollo 11 -lento.

Perheemme hankki 60-luvun puolivälissä Luonnonmaan saarelta Mäkilän torpan kesämökikseen, ja tapana oli viettää siellä koko kesä, joka tuohon aikaan tarkoitti täyttä kolmea kesälomakuukautta. Naantalissa toki käytiin torilla ja kaupoissa, mutta muuten liikkeet mökiltä poispäin olivat satunnaisia. Äiti kävi mökiltä käsin Turussa töissä ja isä veti satunnaisia seminaareja ja kesäkursseja eri puolilla Suomea kesän mittaan, mutta mökkielämä hallitsi.

Mökillä ei ollut juoksevaa vettä, sähköä tai antenniyhteyksiä; matkaradio toki toimi, ja siitä kuunneltiin pimenevässä illassa vaikkapa Jopi Rinteen lausuvan kohtalokkaasti: "Hyvää iltaa, nimeni on Cox." mutta nyt oli sen verran suuri tapaus kyseessä, että Turun reissu ajoitettiin tähän saumaan. Asetuin itsekin teeveen ääreen Kurjenkaivonkentällä.

Yleisradio oli laittanut ykkösremmin pykälään: studiossa juttua kehivät toimittajat Yrjö Länsipuro, Jan Torvalds ja Erkki Toivanen, ja Amerikan päässä äänessä oli Houstonissa Pasi Rutanen. Pasilan studion asiantuntijoina oli kovia nimiä: Pertti Jotuni, Birger Wiik, Martti Tiuri, Gustav Järnefelt, Börje Hjelm, Bo Fagerström, Tenho Autere, Mikael Lehtonen ja Teppo Suonperä. Paneelia veti Ralf Friberg Läsipuron pitäessä kokonaisohjelmaa hyppysissään.

Ohjelma aloitettiin hieman kliseisesti tai näppärästi Richard Straussin Also sprach Zarathustra (1895-96) -biisin pätkällä (kappaletta oli Stanley Kubrick käyttänyt mestarillisesti huimassa 2001: Avaruusseikkailu/2001: A Space Odyssey -leffassa juuri edellisena vuonna).

Apollo-sapluunahan oli sellainen, että kolme miestä lähetetään matkaan Kuuta kiertämään. Kaksi heistä ahtautuu kuumoduliin ja yksi jää komentoalukseen. Tässä nimenomaisessa miehistössä komentomoduuli Columbiaan jäi Michael Collins ja kuumoduuli Eaglen kyytiin nousivat Neil Armstrong sekä Edwin 'Buzz' Aldrin.

Ylen ohjelman alussa asiantuntijat vastailivat katsojien kysymyksiin ja siinä esitettiin myös editoitu versio H-hetkeä edeltäneistä manöövereistä. Huimaa sinänsä, että vaikka Ylen osuus oli mustavalkoista tv-tuotantoa, niin nämä kansainväliset pätkät olivat värimateriaalia. Meillä ei tietenkään ollut väritelevisiota. Presidentti Kekkosen uudenvuodenpuhe saman vuoden alussa oli vasta ylipäätään aloittanut Ylen väri-tv-koelähetykset.

Suomen lähetys alkoi tilanteessa, jossa kuumoduuli miehineen oli jo laskeutunut Mare Tranquilitatis'iin eli Rauhallisuuden mereen ("Houston, Tranquility Base here. The Eagle has landed."). Ohjelmassa seurasi odottelua ja luppoaikaa käytettiin asiantuntevaan keskusteluun, jossa esiteltiin kantorakettien pienoismalleja ja vastailtiin monenlaisiin kysymyksiin sekä vakaviin että leikillisiin. Välillä studiossa pistettiin odotellessa tupakaksikin. Pöydällä ei sentään ollut virvoitusjuomapulloja kummalisempia aineita.

Yrjö Länsipuro luotsasi lähetystä

Kello kävi ja etukäteisaikataulu mätti, joten sisältöä improvisoitiin koko ajan. Kuvassa jökötti terhakka lankapuhelin, ja itse lähetys olikin modernisti interaktiivinen, kun näitä katselijoiden kysymyksiä voitiin käsitellä lähes reaaliajassa. Jos tupakoinnin ja piiputtelun suhteen oltiinkin vapaamielisiä, niin muuten keskustelijat puhuttelivat toisiaan joko tittelein ('professori', 'tohtori' ja näin) tahi sukunimin.

Erkki Toivanen oli kytkenyt itsensä kansainväliseen äänivirtaan.

Valistuksen 60-luvun versio

Vaikka alus oli jo tukevasti Kuun kamaralla, itse kuukävelystä ei ollut tarkkaa tietoa, ja jännitys oikeastaan oikein kihelmöi varmaan sekä studiossa mutta ainakin kotikatsomoissa.

Ihmisen käynti Kuussa oli ollut aikamoista utopiaa ja scifiä ennen tätä yötä. 1960-luvulla oli otettu jälleen yksi uusintapainos ranskalaisen Jules Vernen verrattomasta Maasta kuuhun/Matka kuuhun (De la Terre à la Lune, 1865) -kirjasta sekä sen jatko-osasta Kuun ympäri (Autour de la lune, 1870). Itsekin olin lukenut kirjan pariinkin otteeseen.

Myös loistokas piirtäjä Hergé oli fantasioinut vastaavaa reissua paljon tätä kesää aikaisemmin omassa tarinassaan Tintti kuun kamaralla (On a marché sur la Lune, 1952-53). Tämä sarja oli nähty Suomessakin Uudessa Kuvalehdessä 60-luvun alkupuolella, mutta itse tutustuin siihen kuitenkin vasta kaksi vuotta kuulennon jälkeen ostaessani kielikurssilla Helsingborgissa albumit ruotsinkielisinä.

 Lopulta koitti se uskomaton hetki, kun Kuusta saatiin elävää videokuvaa. Mustavalkoista ja aika sävytöntä ja suttuista se oli, mutta kuvaa kuitenkin. Oli aivan ällistyttävä tunne ajatella, että sen samaisen yötaivaalla möllöttävän kuun pinnalla, jota katselin kesämökin lepakonhajuisen yläkerran ikkunastani, sen kamaralla asteli nyt ihminen! Järjellä ajatellen teko oli mitätön ja aika älytönkin, se ei antanut juuri mitään ratkaisevaa tieteellistä tulosta tai ollut lähtölaukaus jatkuvalle trafiikille avaruuteen tai mitään muutakaan tuollaista, ja silti se oli pysäyttävä temppu. Se oli hetki, kun ihmiskunta pidätti hengistystään ja tunsi saavuttaneensa jotakin. Kollektiivisesti.

Lähetyksessä kuultiin lennonvalvomon ja Armstrongin sanailua, joka sekin oli uskomaton tekninen taidonnäyte: istua kotisohvalla ja kuunnella keskustelua, jonka toinen osapuoli seisoskeli juuri sillä hetkellä toisella taivaankappaleella!

Ylen kuupaneeli vaikeni näiksi hetkiksi, mutta Pasi Rutanen sai välillä puheenvuoron tilanteen jatkuessa. Jälkikäteen on luonnollisesti siteerattu ihmisen 'ensimmäisiä sanoja' Kuussa, ja pitkään ihmettelin, miksen muistanut niitä ikinä lausutun, vaikka oli näin tavattomasta jutusta kyse. Syy selvisi paljon myöhemmin, kun näin lähetyksen uudelleen. Juuri kun kuvayhteys Kuuhun oli saatu ja Armstrong asteli alas tikkaita, alkoi kuustudiosta Yrjö Länsipuro intoilla ja penäsi mieheltämme Houstonista historiallisia ensimmäisiä sanoja Kuun pinnalta. Todennäköisesti juuri samalla hetkellä, kun Armstrong ne sanoi, puhui Pasi Rutanen kuvan päälle: "Neil Armstrong ei sanonut mitään historiallisia sanoja. Hän sanoi, että Lemin jalka on painunut noin kaksi tuumaa hiekkaan..." Huppista!

Mutta jännää oli. Seuraavana päivänä palattiin sitten takaisin kesämökille kesää jatkamaan.

Pari päivää myöhemmin miehet molskahtivat mereen turvallisesti, ja saivat sankarin vastaanoton. Aina jäi mietityttämään, että mitä sisällään mietti loppujen lopuksi retken välttämätön kolmas lenkki Michael Collins, mies joka ei kävellyt Kuun kamaralla?
 
Suomeen tämä reissu saatiin lopulta kytkettyä myös siten, että Ylen tv-paneelissakin esiintynyt Birger Wiik sai käydä ainoana pohjoismaisena tutkijana Amerikassa noutamassa oman satsinsa astronauttien tuomista kuukivistä tutkittavaksi. Nämä kivet olivat parina päivänä myös yleisön katsottavina Helsingin Pörssitalossa.

Eräänlainen dekkarisivujuoni kuulentoon vielä liittyi. Neuvostoliitto lähetti kolme päivää ennen amerikkalaisia matkaan miehittämättömän Luna 15 -kuuluotaimen, joka kiersi sitten Kuuta samaan aikaan, kun amerikkalaiset häärivät siellä. Tarkoitus oli mahdollisesti ehtiä tuoda Kuusta näytteitä ennen amerikkalaisia, mutta luotain törmäsi lopulta Kuuhun kierrettyään sen ensin yli viisikymmentä kertaa. Kuustudiossa spekuloitiin myös mahdollisuutta, että se tarkkailisi amerikkalaisten touhuja.


Pienoismallivalmistaja Revell valmisti myös Apollosta oman mallinsa. Yksi sellainen koottiin meidänkin talossamme.