lauantai 23. helmikuuta 2013

Kaitafilmausta

Nykyisenä digitaaliaikakautena suhtautuminen kuvaan on kovin arkista. 1950-luvulla ei sensijaan ollut täysin tavallista, että perheillä oli oma valokuvauskameransa. Meille sellainen oli kuitenkin hommattu jo 50-luvun puolivälissä. Koska harrastus oli harvinaista ja kallista, mietittiin jokaisen kuvan ottamista varmaankin tarkasti (etenkin koska yhteen filmirullaan mahtui 12 tai 24 valokuvaa), mutta kyllä meiltä löytyy siis todistusaineistoa omasta arjesta. Näin vuosikymmenten kuluttua juuri nämä arkinäppäykset ovat kuvista arvokkaimmat.

Kurjenkaivonkentän puisto vuonna 1956
Jos valokuvaus oli harvojen herkkua, niin vielä harvinaisempaa oli tuolloin kotielokuvien tekeminen. Tämän oli sinänsä mahdollistanut kaitafilmikameroiden tulo markkinoille, mutta laitteen hankkiminen oli kallis investointi ja vaati lisäksi tietysti harrastuneisuutta asiaan. Tilanne oli tässä(kin) suhteessa siis jotakin aivan muuta kuin 2000-luvun Suomessa, kun lähes jokaisen vekottimen mukana tulee mahdollisuus ottaa videokuvaa.

Isäni oli käynyt sota-aikana teatterikoulun kuunteluoppilaana, ja avustanut sittemmin statistina elokuvissa ja ohjannut kotikaupungissaan Helsingissä Ylioppilasteatterissa. Turkuun muutettuaan hän jatkoi ohjaushommissa mm. Turun Ylioppilasteatterissa ja oli mukana porukassa, joka perusti uuden Turun Pienen Teatterin. Siellä hän käsikirjoitti ja ohjasi. Isällä oli siis kiinnostusta esittäviin taiteisiin, ja ehkä siksi tämä oma kaitafilmikamerakin tuli talouteemme vuonna 1957.

Käytössä tuollon oli niinsanottu tuplakasi eli  2x8 -systeemi. Kyse oli itse asiassa 16 mm leveästä filmimateriaalista, joka ladattiin kameran sisään pimeässä (Kurjenkaivonkentän ikkunaton kylpyhuone sopi tähän tarkoitukseen mainiosti!). Filmi oli yhdellä kelalla, josta se käsikopelolla laitettiin tekemään oikeanlainen lenkki kuvaportin kohdalle, tehtiin uusi lenkki ja pujotettiin lopuksi tyhjän vastaanottokelan koloon. Sitten takakansi kiinni.

Tämä käsin pujottaminen oli tietysti hankalaa, mutta se mahdollisti pienen kaksoisvalotuskikkailun. Isä teki moniin kotielokuviinsa alkutekstit tällä tekniikalla. Hän kuvasi valkealla liidulla mustaan tauluun käsinkirjoitetut alkutekstit, meni kylppäriin ja siirsi filminauhan alkuun ja kuvasi taas tekstien päälle vaikkapa maisemakuvaa. Lopputuloksessa näkyi kyseinen maisema ja sen päällä tekstit.

Kun filmi sitten oli kuvattu yhden kerran alusta loppuun, oli siitä itse asiassa valotettu vasta toinen reuna. Filmi käännettiin pimeässä, ja sitten kuvattiin jälleen alusta loppuun filmin toiselle reunalle. Kuvaamisen jälkeen filmi rullattiin tiukasti alumiinipussiinsa, vietiin lähimpään valokuvausliikkeeseen, josta se lähetettiin kehittämöön (ulkomaille?). Siellä se kehitettiin, halkaistiin keskeltä kahtia ja liimattiin päät yhteen yhdeksi elokuvaksi. Näin tästä alunperin 16-millisestä filminauhasta tuli kaksi kertaa pitempi 8-millinen kaitafilmi.

Yhdestä filmirullasta sai noin neljä ja puoli minuuttia valmista, mykkää elokuvaa. Filmirulla oli kallis, joten kuvaaja joutui miettimään todella tarkkaan, milloin hän sitä kuvasi. Turhiin kuviin ja uusintaotoksiin ei juuri ollut mahdollisuuksia, ja siltikin tuloksena oli siis alta viisiminuuttinen tuotos.

Eikä vähä mitään; jos kuvaaminen oli muutenkin kallista, niin värikuvaus oli vielä sitäkin kallimpaa. Usein kaitafilmeiksi siis valikoitui puodissa mustavalkoinen filmimateriaali. Syystä tahi toisesta isä kuitenkin päätyi 50-luvulla usein värimateriaaliin, joten näin meille taltioitui pieni mutta merkittävä pala elävää kuvaa sekä kodistamme, Kupittaan lintupuistosta, Aurajoen rannalta ja ylipäätään Turun kaupungistakin. Kirkkaissa väreissä.

Kesällä 1958 oli jokiranta täynnä moottoriveneitä (kuvakaappaus kaitafilmistä).

Äiti kesäleningissä Kauppatorilla lapsineen vuonna 1958 (kuvakaappaus kaitafilmistä).
Carl Zeissin linssit olivat arvostettuja jo 1800-luvulla, ja vuonna 1926 Saksassa neljä kameranvalmistajaa lyöttäytyi yhteen tämän linssifirman kanssa. Syntyi Zeiss Ikon. Laatukameroiden merkki.

Meidän kaitafilmikameramme oli juuri mainitun Zeiss Ikonin valmistama Movikon 8 -kamera. Moniin muihin kameroihin verrattuna Movikon oli muodoltaan poikkeava ja hieman kömpelönoloinenkin, koska siinä oli leveyttä kosolti enemmän kuin korkeutta. Tämä johtui filmin lataamistekniikasta: Movikonissa molemmat rullat olivat rinnakkain, ja filmi tekee täyskäännöksen sekä ennen että jälkeen kuvaportin.

Movikon 8 tuli Saksassa kauppoihin vuonna 1952 ja päätyi meidän talouteemme siis viittä vuotta myöhemmin. Kameran kuori oli harmaaksi sävytettyä metallia. Kädessä se oli aika raskas ja järeä. Mukana tuli ruskea, kovitettu nahkakotelo, johon kamera istui kuin taidokkaaseen hansikkaaseen.

Kamera oli täysin mekaaninen eikä sisältänyt minkäänlaista automatiikkaa. Sen käyttövoimana oli jousi, joka vedettiin edessä olevasta kääntövivusta täyteen ennen kuvausta. Sekä valotus että kuvausetäisyys piti asettaa itse käsin. Aukko valittiin linssiä ympäröivästä ulommasta renkaasta, ja sitä varten isä oli hommannut itselleen myös erillisen valotusmittarin. Toki tätä valotusmittaria käytettiin myös tavallisessa valokuvauksessa ennen jokaisen kuvan ottamista. Muuten riski kuvan pilalle menemisestä oli suuri. Liian pienellä aukolla kuvattaessa tuli kuvista hämäriä tai jopa kokonaan pimeitä, ja liian suurella aukolla kuvaamisessa kuvat saattoivat ylivalottua sietämättömiksi. Näitä virheitä otoksiin tietysti tuli toisinaan. (Kaitafilmikameran aukot olivat 1.9 - 16.)

Tarkennuksessa oli paljon pelivaraa aina kahdenkymmenen sentin lähikuvista äärettömyyteen saakka (kameran linssin ympärillä oli näitä valintoja osoittamssa lukuja 0.2:sta aina äärettömän merkkiin ("kyljellään oleva 8"). Punainen piste oli tavallisen yleiskuvan valinta.

Lähikuvien ottamiseen sisältyi pieni lisähankaluus. Kamerassa ei ollut peiliheijastusetsintä, joten kuvaajan silmä näki etsimestä hieman erilaisen näkymän kuin kameran silmä. Isoissa kuvissa tämä ei haitannut, mutta mitä tiukempaa lähikuvaa otti, sen suurempi parallaksivirhe oli. Tätä varten oli kameran etsimen reunoihin laitettu pari kolmiomaista väkästä, joiden avulla oikean suuntauksen pystyi arvioimaan. Samat väkäset oli kuvattu säätöarvojen viereen. Ei se ihan helppoa aina ollut näinkään.

Kameralla kuvattiin 16 kuvaa sekunnissa eli hieman hitaammin kuin 'oikeaa elokuvaa' (24 kuvaa/sek). Liikkeen laatu ei ollut näin aivan teatteritasoa mutta riittävän hyvää silti. Samalla toki säästyi myös kallista filmimateriaalia.

Kerttulinkatu vuodelta 1957 (kuvakaappaus kaitafilmistä)
Movikonissa oli myös mahdollisuus yksittäiskuvien ottamiseen, ja isä teki kokeiluja jonkin verran animaatioelokuvienkin puolella tämän ominaisuuden ansiosta. Hänen spektaakkelinsa tässä genressä oli elokuva 'Lelut elävät', jossa nimen mukaisesti siskoni ja minun leikkikalut liikkuivat perinteisen stop-motion -animaation keinoin. Näitä kuvauksia varten isä hommasi myös statiivin sekä lankalaukaisimen, jolle oli oma pistokkeensa kameran päällä. (Lankalaukaisinta käyttäessä ei kameraan tarvinnut kuvattaessa koskea, ja se pysyi näin vakaammin paikoillaan.)

Toinenkin leikittelyominaisuus Movikonin meillä olleessa mallissa oli: nopeudensäätö. Perusmateriaali kuvattiin 16 kuvaa sekunnissa, mutta kameran oikeassa etureunassa oli säätövipu, jonka avulla nopeutta saattoi nostaa aina 48:ään kuvaan sekunnissa. Kun näin kuvattu materiaali sitten esitettiin normaalinopeudella, saatiin hidastuskuvia. Näitä tehtiin tietenkin säästeliäästi, koska lyhyt filmi mennä hurahti muutoin nopeasti loppuun saakka. Pari hidastuskuvaa isä sentään malttoi kuvata esimerkiksi lastenhuoneen katosta roikkuvasta keinu/rekkitangolla temppuilemisesta. Urheilullisesti ei tainnut kuitenkaan syntyä ikimuistoista materiaalia?

Filmimateriaali ei ollut erityisen herkkää. Sillä ei pystynyt ottamaan sisätiloissa minkäänlaista katsomiskelpoista kuvaa, ellei kuvannut ikkunasta tulevan kirkkaan auringonpaisteen kaistaleessa. Pulmaa poistamaan meille hankittiin melko nopeasti myös irtovalaisin, joka muodostui jättimäistä pyykkipoikaa muistuttavasta kahvasta, millä telineen saattoi kiinnittää tuoliin tms. sekä valtavasta, voimakkaasta ja kuumottavasta hehkulampusta. Parissa otoksessa mainittu lamppu vilahtaa kuvassakin. Tekninen henkilökunta ei ollut aina tilanteen tasalla.

Kameran päällä oli itse asiassa oma paikkansa pikkuvalaisimelle, mutta meillä ei koskaan ollut siihen suoraan istuvaa lisävalaisinta. Pääliosassa oli myös mekaaninen mittari, jolla saattoi seurata filmimäärän kulumista.

Kamera oli kallis ostos, joten sitä ei saanut käyttää omin päin. Sen säilytyspaikka oli kaapin hyllyllä. Vuonna 1968 tapahtui jotakin odottamatonta. Isä antoi kameran käyttööni! Olihan sillä ikää jo reilut kymmenen vuotta mutta silti. Ei näitä vielä silloinkaan joka huushollissa ollut...

Olin itse täyttänyt kunnioitettavat 12 vuotta, kun kevättalvella aloimme samassa talossa asuvan kaverini kanssa suunnitella, mihin ihanaan tätä mahdollisuutta käyttäisimme. Meillä oli jo tv:n Batmanista kehitetty Tossumies ja Kustaa -parivaljakko, jotka olivat seikkailleet sekä Tandbergilla äänittämissämme kuunnelmissa että tekemissämme sarjakuvissa. Vielä emme kuitenkaan katsoneet ajan olevan kypsä Tossumies-elokuville.

Ryhdyimme käsikirjoittamaan 'Aikakone'-nimistä elokuvaa. Sen sankarina oli lännen sheriffi Texan-Törppö, joka seikkaili vahingossa villin lännen ja nykyajan (siis vuoden 1968) välillä rikosta ratkoessaan. Tyylilaji oli jonkinlainen komedia.

Promootiokuva joka lavastettiin parvekkeellemme
Kuvauksiin ryhdyimme huhtikuussa 1968 Luonnonmaalla, johon pystytimme lavastepajamme loihtiman aikakoneen. Kuvasimme ensimmäisen rullan samana päivänä kokonaan, mutta tarina jäi hieman kesken, ja jatkoimme kuvauksia kuukauden päästä toisella rullalla filmiä. Veimme lavastuksen samalle paikalle, mutta tänä aikana puihin oli tullut lehdet. Vähäpätöinen klaffivirhe tässä vaiheessa!

Rullat vietiin kehitettäväksi Hämeenkadun Kuva-Paijulaan, josta tuli meidän hovihankkijamme. Lopulta satiin molemmat rullat kehitettyinä takaisin, ja pääsimme leikkaushommiin. Isällä oli varastoissaan myös tuplakasin leikkauslaite, jolla otokset leikattiin täsmälleen kuvan puolivälistä leikkurinterillä, alemmasta hiottiin kuvamateriaali puhtaaksi ja lopulta laitettiin liimaa sipaisu ja kiristettiin samalla laitteella liitos kuivumaan. Puolen minuutin odottelun jälkeen syntyi liitos, joka pitää yhä vuonna 2013! Montaa leikkausta emme ensimmäiseen elokuvaamme raskineet tehdä, vaikka mm. lähikuvien parallaksivirhe teki tepposiaan...

Syntyi mustavalkoinen, puolitoistakelainen filmi 'Aikakone', jota katselimmekin ahkerasti sekä iloiten että oppia ottaen.

Kustaa ja Tossumies pohtimassa uusinta tapausta.
Oppirahojen tuijottelu johti jo samana kesänä ensimmäiseen Tossumies-elokuvaan ('Tossumies ja Kustaa'), jossa voimakaksikko joutui ottamaan mittaa Hassusta Kalsarintekijästä. Tämän toteutimme vielä mustavalkoisena, mutta jo loppukesästä teimme ensimmäisen värituotantomme 'Tossumies ja Kustaa sekä omenat'. Ja loppu on tulevaisuuden historiaa.

Ryhdyimme pitämään As. oy Kurkiauran lapsille elokuvanäytöksiä, joissa esitettiin sekä näitä omia elokuviamme että perheen vanhoja kotielokuvia soveltuvin osin (!). Palanpainikkeeksi möimme esitysten yhteydessä myös mm. popcornia ja itse tehtyä kinuskia (sokeria + maitoa paistinpannulla kuumennettuna). Joskus ostimme vaikkapa Brahenkadun Anttilan erikoistarjouksesta ison laatikon Hobo-toffeita ja möimme niitä yksittäin isolla katteella. Teimme Hoboista jopa oman mainosfilmin alkukuvaksi näytöksiimme.

Kaitafilmiharrastukseen tarvitsee filmikameran lisäksi tietenkin filmiprojektorin. Perheemme projektori oli sekin Zeiss Ikonin tuote: Movilux 8. Projektori oli varsin pienikokoinen, mutta sen kuori ja runko oli metallipohjaista materiaalia, joten sekin oli varsin järeä vekotin. Kansi oli omalla ruuvilla kiinni muussa laitteessa. Se ruuvattiin auki ja kiinnitettiin filmikelaa varten laitteen etuosaan pidike. Projektoria pystyi myös kallistamaan yläviistoon etureunassa olevan säätöjalan avulla.

Valmis, kehitetty filmi tuli pikkurullalla, mutta usein näitä pikkufilmejä leikattiin peräkkäin neljän filmin kokonaisuuksiksi ja tällainen isompikin kela sopi mukavasti Moviluxiin. Projektorin kuvaportti avattiin ja filmi pujotettiin saksalaisen täsmällisten mallien mukaisille lenkeille, jotta filmin juoksu olisi tasaista.

Projektori käynnistettiin erillisestä kytkimestä. Lopuksi filmi kelautui vastaanottokelalle, josta se sitten kelattiin käsikammella takaisin lähtökelaan.

Projektorin sisällä oli moottorin pyörittämä kumihihna, joka kuljetti filmiä. Tässä mallissa oli mahdollisuus valita kaksi eri nopeutta hihnaa käsin siirtämällä. Toisin sanoen, jos halusi laadukkaampaa jälkeä, piti kuvaus tehdä suuremmalla kuvamäärällä/sekunti ja sitten esittää se myös samalla nopeudella.

Tähän aikaan tuloaan oli tehnyt kaksikin uutta, kilpailevaa kaitafilmijärjestelmää: Super-8 ja Single-8. Molemmat olivat valmiiksi omissa kaseteissaan. Niitä ei tarvinnut siis enää kääntää eikä liimailla yhteen. Formaatit oli tehty erilaisiksi, joten innokkaan kuvaajan piti harkita valintansa jo kameraa ostaessa. Me rupesimme tuottamaan uusia elokuvia myös Single-8 -formaatissa, mikä osoittautui pitkässä juoksussa sikäli virheeksi, että Super-8 voitti tämän kaitafilmiskaban.

Jatkoimme elokuvatoimintaamme pitkälle 70-luvulle saakka osallistuen myös kilpailuihin, kunnes muut riennot vaativat veronsa. Itselleni tästä jäi mukava kipinä ja harrastus myöhempiin videokuvauksiin, mutta oli tällä merkittävämpääkin vaikutusta. Kaveristani tuli Suomeen eturivin dokkariohjaaja ja hänen muinaisissa leffoissamme Kustaata ja lukemattomia muita mainoita rooleja näytellyt pikkuveljensä on tehnyt sittemmin uraa mm. Turun Kaupunginteatterin lavalla sekä toisen turkulaisen teatterin johtajana.

2 kommenttia:

Harry kirjoitti...

Mielenkiitoinen bloki sinulla,olen samaa ikäluokkaa kanssasi ja kuvamateriaali tuo lapsuuden mieleen, minäkin kuvasin kaitafilmiä nuorena, sain Helsingissä käydessäni pienenä mikroskoopin ja kaukoputken. Sitten radiot rupesi kiinnostamaan. Myös TV Blokisi on hyvä.

Tossumies kirjoitti...

Kiitos huomioista! Onhan se klisee, mutta tällä iällä rupeaa väkisinkin katsomaan taakseen muistaakseen, mistä on tehty. Itselleni onkin sitten yllätys, hauska sellainen, että nämä enemmän tahi vähemmän hajanaiset muistelut ovat löytäneet muitakin satunnaisia lukijoita...