Virvelöintiä

Lieneekö ollut niin, että tällaiselle vähäpuheiselle kaverille oli aika vaikea keksiä joululahjoja? Ainakin vanhempani yrittivät. Legendaarisin lahjoista oli ehkäpä punainen rautakuula, joka nykyään nököttää oman taloni pihassa lasten ihmeteltävänä. Kukaan heistä ei vieläkään jaksa nostaa sitä.

Myös kummitädilläni taisi olla sama vaikeus hahmottaa elämäntilannettani. Eräänä jouluna hän lähetti minulle letkuohjattavan kuorma-auton ja jo seuraavana jouluna paketista löytyi Marttinin puukko nahkatupessa sekä parranajovälineet.

Lyhyt kalastajanurani alkoi eräästä joulusta, kun paketista paljastui musta virvelinvapa, pari lippaa sekä Abumatic 20 -kela. Mukana oli vielä Abun värikäs kuvastokin.

Mato-ongella onkiminen kuului 60-lukulaiseen kesämökkielämään yhtenä osana. Omalla kohdallani ei niinkään intohimoisena mutta kuitenkin.

Virveli asetti saalistusvietin uudelle tasolle. Oli kiinnostavaa harjoitella heittämään uistinta mahdollisimman pitkälle, mutta koska oma rantamme Luonnonmaalla oli sekä kaislikkoinen, että erilaista meriruohoa täynnä, jäi koukku kiinni milloin mihinkin ja saaliskin oli enemmän kasvi- kuin eläinkuntaa.

Siskon soutuveneellä käytiin serkun kanssa pari kertaa kuitenkin yhdellä luodolla vähän pidemmällä ja väljemmillä vesillä. Hiukan saatiin merestä saalistakin, lähinnä ahvenia, mutta koska en itse ole erityinen kalaruuan ystävä, oli tulos vähintäinkin paradoksaalinen. Kyllä ne kuitenkin ruuaksi tehtiin.

Pari kertaa virvelöitiin myös Hämeessä Renkajärvellä kalasoppa-ainekset.

Aktiivinen vaihe taisi kestää vain pari kesää, ja sen jälkeen virveli uistimineen jäi nojalleen varaston nurkaan. Lieneekö siellä vieläkin?

Vesiliskoja

Poikien kesken - ja varmaan tyttöjenkin - kulkee aina porukan läpi tietoja kaikenlaisista villityksistä, asioista jotka ovat juuri nyt in. Näin on nyt ja näin oli 1960-luvullakin. Tuli uusia purkkasarjoja, sarjiksia, tv-ohjelmia, karkkeja, leluja tai vaatekappaleita, jotka muuttuivat kiinnostaviksi, tärkeiksi ja haluttaviksi, koska muillakin - tai ainakin jollakulla muullakin - sellainen oli.

Ja tältähän samalla paikalla näyttää kesällä 2013...

Yhdessä vaiheessa kansakoulua se oli vesilisko. Vesiliskotietämykseni oli aika ohkaista ennen tätä hullutusta mutta nyt huhu kertoi, että lähes jokaisella pojalla on vesilisko lemmikkinä. Näinkin niitä parilla kaverilla, ja he tiesivät kertoa, että vesiliskoja löytyy kyllä Kerttulin kansakoulun takana olevalta mäeltä paloaseman läheisestä lammikosta.

Ei muuta kuin vesipurkin kanssa koulun jälkeen vesiliskoa pyytämään.

Ja kyllähän niitä siellä sitten olikin, useampiakin. Kyse oli noin kymmensenttisestä eläimestä, joka muistuttaa sisiliskoa, mutta sillä on värikäs mahanalus: väri mahapuolella on oranssinkeltainen ja siinä on mustia pilkkuja. Hauskan ja eksoottisen näköinen veijari! Myöhemmin on sitten selvinnyt, että kyse ei oikeastaan ole liskosta lainkaan, vaan sammakkoeläimestä.

Isompi aukko tiedoissa oli kuitenkin siinä, että ei vesilisko elä kovin pitkään hapettomassa lasipurkissa, vaikka sille laittaa kotilammen rehuja mukaan. Kotoa sain ukaasin toimittaa lisko suoraa päätä takaisin kotilampeensa, kun vahemmat tulivat illemmalla kotiin töistä. Ihan kaikilla sana ei kulkenut yhtä kovaa, vaan vesiliskovainajiakin nähtiin.

Nykyään osataan valistaa ja sopivasti kieltää sammakonkudunkin kerääminen. Mitä toki tuolloin harrastimme myös...

Pihaleikkejä

Talossamme asui parhaimmillaan kymmeniä eri-ikäisiä lapsia. Talossa oli kohtuullisen kokoinen takapiha, jossa oli hiekka-alue leikkejä varten ja sitten talonmies Suomisen hoitamaa nurmikkoa. Nurmikolla ei pääsääntöisesti leikitty eikä oleskeltu tuohon maailmanaikaan. Joskus kesäisin talonmies tosin antoi luvan juosta itsekseen kääntyilevän sadettajan vesisuihkun läpi.

Meitä suunnilleen samanikäisiä lapsia oli riittävän paljon, jotta yhteisiä pihaleikkejä saatiin aikaan.

Kurjenkaivonkenttä talomme edessä vuonna 1957

Kymmenen tikkua laudalla

Perinteinen piiloutumisleikki, johon tarvitaan nimensä mukaisesti lauta ja kymmennen tikkua + laudan alle kivi tai muu koroke. Tikut laitetaan tämän keinulaudan toiseen päähän, yksi leikkijöistä polkaisee lautaa toisesta päästä niin, että tikut lentävät ympäriinsä.

Ensimmäiseksi jääjäksi joutunut kerää tikut mahdollisimman nopeasti laudalle ja huutaa sitten: "Kymmenen tikkua laudalla". Sitten hän alkaa etsiä piilossaolijoita ja juoksee laudalle huutamaan näkemänsä leikkijöiden nimet. Mikäli löytynyt itse voittaa juoksukilpailun, voi tämä polkaista tikut taas lentoon, ja samalla myös muut kiinnijääneet vapautuvat piiloutumaan uudelleen.

Tämä leikki elää ja voi hyvin yhä lasten keskuudessa.

Munassi

'Munasissa' kaikki seisovat ensin viivalla seinän luona. Yksi osallistujista heittää pallon seinään ja huutaa samalla jonkun toisen nimen. Muut juoksevat mahdollisimman kauas, mutta se jonka nimi huudettiin yrittää ottaa pallon ilmasta kiinni. Jos koppi onnistuu, hän huutaa "Seis!" ja kaikki muut pysähtyvät.

Koppaaja saa ottaa kolme mahdollisimman pitkää askelta kohti lähintä pelaajaa, ja koettaa sitten heittää tätä pallolla. Jos hän osuu, saa tämä toinen 'munan', ja heitto menee ohi, saa heittäjä itse 'munan'.

'Munan' saanut heittää seuraavaksi pallon seinään ja huutaa uuden nimen.

Vastaavia leikkejä leikitään varmaan yhäkin, mutta nimeä 'munassi' en ole kyllä kuullut muualla kuin Turussa lapsuudessani.

Natussi

Yksi yksinkertaisimmista ja yleisimmistä leikeistä, jossa ei tarvita edes mitään leikkivälineitä. Yksi pelaaja koskettaa toista kädellään ja sanoo: "Natu!". Kosketettu pelaaja yrittää koskea jotakuta toista (kuin sitä, joka häntä itseään koski). Ja niin edelleen.

Tämä on leikki, jota leikitään yhä ympäri Suomea, mutta todennäköisimmin nimellä 'hippa'. Ainakaan 'natua' en ole kuullut käytettävän Uudellamaalla. Tästä leikistä on sinänsä kymmeniä variaatioita sen suhteen, miten kiinniottaminen tapahtuu tai miten siitä voi pelastua. Meillä käytössä oli joskus 'puti' eli maahan piirretty ympyrä, jossa oli turvassa. 'Turva' taitaa olla sen nimi nykyään?

Kennedyn murha

Presidentti John F. Kennedyn murha on epäilemättä yksi 1960-luvun isoja uutisaiheita, joihin yhäkin palataan toistuvasti sekä fiktioin että dokumentein. Murhan selvittelyyn on jäänyt sen verran aukkokohtia, että erilaiset spekulaatiot ja salaliittoteoriat löytävät siitä yllin kyllin temmellyskenttää.

Ja onhan se iso juttu, että Yhdysvaltain presidentti noin murhataan.

Kyseinen juttu tapahtui vuonna 1963, jolloin olin itse vielä 7-vuotias, joten vastaus klassikkokysymykseen "Missä olit, kun John. F. Kennedy murhattiin?", kuuluu omalla kohdallani, että en tiedä. Toki meillä asiasta varmasti puhuttiin, mutta eihän sitä jauhettu mediassa yötä päivää, ei seurattu minuutti minuutilta netissä tai television erikoislähetyksissä, ei revitelty iltapäivälehtien lööpeissä.

Sitä paitsi, mitä se 7-vuotiasta olisi niin kiinnostanut ja miksi hänen edes olisi asiasta tarvinnut tietää?

Tilanne oman tietoisuuteni suhteen oli täysin muuttunut, kun tultiin hulluun vuoteen 1968. Sehän on jäänyt lähihistoriaan kuohuvana vuotena eri puolilla maapalloa, kun nuoret radikaalit alkoivat haastaa vanhaa establishmentia, myös Suomessa (vaikkapa 'Vanhan valtaus').

Kyseisenä vuonna tapahtui Yhdysvalloissa kaksi maailmaa säväyttänyttä murhaa, jotka läpäisivät myös minun suojaukseni, ja joita sitten käsiteltiin myös oppikoulussa, jossa opiskelin tuolloin.

Martin Luther Kingin nimi loi mielleyhtymän saksalaiseen uskonpuhdistajaan, ja jäi siksi helposti mieleen. Kingin merkitys ei itselleni ollut tuolloin kovin tuttu, enkä tuntenut hänen kuuluisaa "I have a dream" -puhettaan vuodelta 1963 vielä silloin, mutta Kingin merkitystä rasismin vastaisessa kamppailussa toki valotettiin murhan jälkeen. Väkivallan sijasta King kannatti kansalaistottelemattomuutta ja väkivallatonta vastarintaa.

Martin Luther King murhattiin ampumalla 4. huhtikuuta vuonna 1968 motellin parvekkeella. Murhaan syyllisenä pidätettiin James Earl Ray vasta muutamaa kuukautta myöhemmin. Hän tunnusti ensin murhan, mutta perui myöhemmin tunnustuksensa. Koska King oli poliittinen henkilö, on hänen murhastaan kudottu myös salaliittoja, ja toiset ovat vakuuttuneita Rayn syyllisyydestä, toiset eivät. Ray tuomittiin 99 vuodeksi vankeuteen, jossa hän kuoli vuonna 1998.

Teimme koulussa muistaakseni A3-kokoisen työn kukin Kingistä tapauksen jälkeen. Kotoa piti tuoda itse lehtikuva Kingistä, koska kopiokoneita ei koulukäytössä tunnettu. Ensimmäiset tuoksuvat spriikopiotkin saimme vasta vuosia myöhemmin biologianopettajan toimesta.

Ei kulunut kuin kaksi kuukautta, kun maailmaa kohautti toinen murhauutinen Yhdysvalloista. Senaattori ja entinen oikeusministeri Robert F. Kennedy, viisi vuotta aiemmin murhatun John. F. Kennedyn veli, ammuttiin Ambassador-hotellin keittiössä Los Angelesissa. Hän oli presidentinvaalin esivaalikiertueella tuolloin, ja tilanne näytti hänen kannaltaan lupaavalta.

Kennedyä kohti ampui 5. kesäkuuta 1968 Sirhan Sirhan -niminen mies kahdeksan kertaa. Kennedy kuoli vammoihin seuraavana päivänä. Itse muistan radion raportoineen asiasta ensimmäisenä, ja nuoren minäni spekuloineen epäuskoisena 'Kennedyn kirousta'.

Sirhan tunnusti murhan, ja hänet tuomittiin elinkautiseen. Murhan motiivi on osin jäänyt epäselväksi, yhtenä syynä pidetään Lähi-Idän politiikkaa, koska Sirhanin juuret ovat siellä.

Kennedyltä ei jäänyt samalla tavalla eloon slogania, mutta viimeisessä puheessaan hän sanoi: ”Fear not the path of Truth for the lack of People walking on it.”

Danny ja Johnny

1960-luvulla tuli televisiosta kaksi kilpailevaa, amerikkalaista lääkärisarjaa. Toisen nimiosassa oli tummatukkainen ja hieman vaarallinen Tohtori Ben Casey (Vince Edwards) ja toisessa vastaavaa roolia veti vaalea viettelys Tohtori Kildare (Richard Chamberlain).

Eräänlaisena analogiana musiikkirintamalla vastaavanlaisessa kilpailuasemassa oli 60-luvun puolivälin kieppeillä kaksi kotimaista laulajaa: tummatukkainen Johnny (Eljon Liebkind) ja tukkansa vaaleaksi blondannut Danny (Ilkka Lipsanen).

Johnny oli aloitellut uraansa rautalangan parissa The Sounds -yhtyeen rumpalina. Bändin suurin hitti taisi olla versioitu kansansävelmä 'Emma'.

Vuonna 1963 Johnny siirtyi soolouralle ja lauloi vinyylille Saukin (Sauvo Puhtila ilman Pikkuoravia) suomentaman Leiber-Stollerin brittihitin 'Hymyhuulet' ('Lucky Lips'). Samana vuonna ilmestyi myös hieman rokkaavampi singlesuomennos 'Rehtorin luiseva Sally' ('Long Tall Sally' Kari Tuomisaaren sanoittamana).

Vuonna 1964 Johnny duetoi Ann Christinen kanssa pohjattomasta Lennon-McCartney -sammiosta ('Meidän Yhteinen'/'From Me To You' ja  'Jos Käden Annat Vain'/'I Want To Hold Your Hand' Solja Tuulen lyrikoimana). Tosin rokimpaakin menoa tehtiin, kun suomeksi kääntyivät samana vuonna 'Jailhouse Rock' nimellä 'Kotihipat' sekä 'Tuttifrutti' (Tuomisaaren sanoin).

Vuonna 1965 singlen B-puolelta löytyi Johnnyn ja The Soundsin esittämä ja Juha Vainion kääntämä 'Rakastuin Sinuun Liian Helposti' ('I Could Easily Fall In Love With You'). Muutakin tuotantoa sinä vuonna oli, mutta hitiksi osoittautui taas Johnnyn laulama ja The Soundsin säestämä 'Tunti Vain' ('Concrete And Clay'; suomeksi biisin teki Juha Vainio). Sen sanoja opeteltiin Toivelauluja-vihkosta hartaasti.

Johnny Ohimennen-ohjelmassa

Ja hittiputki jatkui edelleen vuonna 1965, kun sinkku 'Öisin Vain Valvon' ('Tossing And Turning', sanat Kari Tuomisaari) ilmestyi. Johnny-kuume nousi. Menestystä seurasi 1966 sinkun 'Hyvin Menee Kuitenkin' ('Flowers On The Wall'; suomennos Juha Vainio) myötä. Samana vuonna tuli myös 'Ei Syytä Huoleen' ('The More I See You'; Juha Vainion suomennoksena). Toimiva ralli sekin.

Suosiota riitti vielä pari vuotta eteenpäinkin. Johnnya nähtiin televisiossa ja mainoksissa ja osallistuipa hän hyvällä menestyksellä Eurovison laulukilpailun Suomen karsintaan kappaleella 'Kissankellojen Aikaan' (tekijöinä Åke Granholm ja Saukki; tuloksena 2. sija). Vielä vuonna 1970 syntyi suosittu 'Ihana Aamu' -biisi ('Kicsit szomorkás') Matti Siitosen sanoihin, mutta kovin suosio alkoi hiipua ja Johnny siirtyi muihin hommiin kuten opiskelemaan kauppatieteitä.

Johnny hävisi vähitellen koko lailla julkisuudesta, mutta ponnahti sitten takaisin otsikkoon 90-luvulla talousrikoksista syytettynä. Johnny etsintäkuulutettiin, ja hän löytyi lopulta Israelista.

Samaan aikaan toisaalla. Paria vuotta vanhempi Danny kiinnitettiin The Islanders-yhtyeen laulusolistiksi vuonna 1963. Samassa bändissä komppikitaraa soitti muudan Pepe Willberg, jolle myös urkeni komea laulu-ura myöhemmin. Dannyn ensimmäinen hitti The Islandersin kanssa oli 'East Virginia' -biisi vuonna 1964. 'East Virginia' ilmestyi ulos maaliskuussa ja samana iltana se voitti Jaakko Jahnukaisen vetämän staattisen Levyraadin. Kipale nousi viikkoa myöhemmin Yleisradion Kahdeksan kärjessä -ohjelman kärkeen, joten menestystä tuli kertaheitolla.

The Islanders esitti musiikkinsa englanniksi. Dannyn esityskieli vaihtui bändivaihdoksen myötä suomeen, kun hän liittyi Jormas-yhtyeeseen vuonna 1965. Hittiputki jatkui komeasti kappaleilla 'Kauan' ('Downtown'; Kari Tuomisaaren sanat) ja 'Piilopaikka' ('You've got your troubles'; Juha Vainion riimit).

Vuonna 1966 myös Danny osallistui Eurovison laulukilpailun Suomen karsintaan Lasse Mårtenssonin kappaleella 'Pieni sana', tuloksena 2. sija.  Samaisena vuonna Danny kokeili myös isompaa ääniteformaattia seitsemän tuuman singlelevyjen ohella, ja hän teki älppärin nimeltään 'Se olla voi toisinkin päin'. Kyseinen neljäntoista kipaleen pitkäsoitto hommattiin lopulta meidänkin talouteemme. Levy ei edustanut heppoisinta iskelmää tahi poppia, vaan se oli monessa kohtaa jatsahtava ja latinalaisrytmeihin viittaava pläjäys. Itse asiassa juttu oli itselleni pienoinen yllätys, johon ei oikein osannut suhtautua.

Danny sai hyvää vetoapua julkisuuden hallintaan omalta verkostoltaan. Dannya nähtiin esimerkiksi televisiossa ja Suosikin sivuilla epäilemättä Jyrki Hämäläisen ansiosta. Yhdessä miekkoset juonivat Suomessa uraauurtavat ja legendaariset Danny-showt, joiden promoottorinakin ja juontajana Hämäläinen toimi pitkään.

Show-kiertueet aloitettiin vuonna 1966 ja samana vuonna Danny perusti myös D-tuotannon, vain 23-vuotiaana. Dannyn oman uran lisäksi D-tuotannon tallissa on nähty vuosien varrella mm. Kirka, Sammy, Muska, Anna, Ykä, Tapani Kansa, Olavi Virta, Tauno Palo, Ansa Ikonen, Virve Rosti, Frederik, Anki Lindqvist, Eero Raittinen ja Katri Helena.

60-luvun kiertueita:

- 'Timantinkova Danny-Show' (1966)
-  'Mustaa ja valkoista' (1967)
- 'Syndikaatti tekee suurratsian' (1968) ('Bonnie ja Clyde' -leffan inspiroima ja Coca Colan sponsoroima!)
- 'Rock Side Story' (1968) (mainio väännös 'West Side Storysta'!)
- 'The Wild Western Show' (1969)
- 'Superdanny' (1969) (Parta-Danny!)

Danny Ohimennen-ohjelmassa

Jos ensimmäinen älppäri oli musiikillisesti kunnianhimoinen, jatkui hittiputki singleformaatissa. Esimerkiksi vuonna -66 julkaistiin 'Kesäkatu' ('Summer in the City'; Juha Vainio), josta Danny teki vauhdikkaan esityksen television Ohimennen-ohjelmaan, jota Jyrki Hämäläinen ja Markku Veijalainen tekivät yhdessä. Samaan ohjelmaan kuvattiin myös sinkun B-puoli 'Hiljainen kitara' ('Gringo's Guitar'; Juha Vainio) sekä Dannyn ja Ankin (Lindqvist) yhteisesitys 'Little Man', joka oli tullut alunperin tutuksi Sonny & Cher -duon tekemänä. Hämäläinen ja Veijalainen tekivät itsekin parodiavedon mainitun duon esiintymisestä.

Vuonna 1966 ja 67 Iskelmä-lehti valitsi Dannyn Suomen suosituimmaksi laulajaksi, ja Danny yritti taas Euroviisuihin, nyt kappaleilla 'Sua kutsun Maarit' (sanat A. Vuorinen) ja 'Keskiyöllä' (sanat Saukki). Dannyn suosiosta huolimatta ne eivät nytkään kantaneet loppukilpailuun saakka.

Viihdemies Spede Pasanen otti myös osansa Dannyn suosiosta ja karismasta. Danny esitti tarinaa eteenpäin vievää trubaduuria Speden leffassa 'Noin 7 veljestä' (1968), jossa hän ilmestyi tuon tuostakin kuvan laitaan esittämään Jukka Virtasen sanoittamaa laulua 'Seitsemän kertaa seitsemän'. Sama kappale julkaistiin myös levynä, mutta Virtanen teki siihen versioon uudet sanat. Yhteistyö Speden kanssa jatkui vielä seuraavana vuonnakin, kun 'Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut' -leffa (1969) näki päivänvalon.

Suosikki-lehti raportoi kiitettävästi Danny Show -kuulumisista, ja pysyimme hyvin myös kartalla hänen seikkailuistaan Rio de Janeirossa iskelmäkilpailussa vuoden 1968 syksyllä. Kyseisen vuoden Danny-show 'Rock Side Story' sai kuitenkin ikävän sivumaun, kun Vehmassalmen paviljongin keikan aikana (3.8.1968) tapahtui räjähdys, jossa loukkaantuu useita ihmisiä.

Särö maineessa ei ollut kuitenkaan kohtalokas, vaan ura jatkui sekä levytysten, televisioesiintymisten että show-kiertueiden muodossa. Aiemmin mainittujen lisäksi moni 60-luvun Danny-biisi on osoittanut elinvoimaisuutensa: 'Vähän Ennen Kyyneleitä' (1966), 'Besame Mucho' (1966), 'Rebecca' (1967), 'Pistolero' (1968), 'Tuuliviiri' (1968), 'Aaveratsastajat' (1968), 'Ei Ole Kaikki Miltä Näyttää' (1969), 'Se Eikö Todista, Että Muutuin' (1969) ja vielä vuosikymmennen vaihteen tienoilta 'Tuulensuojaan' (1970) monen muun ohella. Uran toinen älppäri 'Danny' ilmestyi vuonna 1969. 70-luvun puolella hiipumista alkoi näkyä, mutta pelastukseksi koitui rockuskottavuudesta luopuminen ja siirtyminen rehellisen iskelmä- & viihdegenren pariin Armi Aavikon myötävaikutuksella.

Päätös maksoi jotakin ja se tuotti jotakin. Ura on ollut hämmästyttävän pitkä, eikä ole lainkaan syytä pitää Dannya pelkkänä kitchinä. Pitkässä juoksussa Danny D-tuotantoineen on ollut musiikkimaailmassa isäntä ja Johnny upeista hiteistään huolimatta renki.

Jarkko Laine

Vaikka runous on aina ollut ja tulee aina olemaan omanlaisessa marginaalissaan, niin Turun runoskene elää ja voi kaikitenkin hyvin tällä haavaa. Jotakin siitä pääsee läpi valtakunnanmediatorviakin myöten, mikäli sellainen ylipäätään on kaunosielulle lainkaan oleellista.

Jos sitten mennään ajassa hieman taaksepäin, on hiukan hiljaisempaa. Veikko Antero Koskenniemi herättää sekä tosia että luultuja mielikuvia ja intohimoja yhä (voi melkein kuulla jonkun sylkäisevän nimen perään); aina voi kysyä kumpi on oleellisempi: mies vai hänen tuotantonsa? Vai voiko niitä erottaa toisistaan? Ja voiko olla turkulainen ylipäätään, jos on syntynyt muualla? (Ja jos näin on, voidaanko siltikin päästää Mäen Rexa seulasta läpi? Ja ainakin jollakin tasolla Monroen Mikke ja Röyhkän Kake ja...?)

1960-luvulla Turusta tärähti. Aikakauden undergroundäänitorvina toimivat muun muassa Markku Into, Jarkko Laine, M.A. Numminen ja Rauli Ojanen med flera. Nuoret miehet ehkä ennemminkin hassuttelivat ja nuorukaisten tapaan yrittivät hätkähdyttää kuin olivat otsa rypyssä kapinaa tekemässä.

Jarkko Laine oli saanut Tuomas Anhavan myötävaikutuksella julki Parnasson lyriikkakilpailun seurauksena ensimmäisen kokoelmansa Muovinen Buddha vuonna 1967, ja jo tässä kirjassa oli lukuisia Turku-viittauksia, joten Jarkko Lainetta voi huoleti pitää kotiseutukirjailijana. Asuihan hän ikänsä Kupittaankadun tuntumissa, vaikka työ veikin myöhemmin Helsinkiin.

Samana vuonna 1967 yllämainittu sekalainen seurakunta yhytti toisensa ja painui maanalaiseen toimintaan. Yksi seuraus tästä kompuksesta oli performanssiryhmä Suomen talvisota 1939-40 -yhtye, jonka nimikkobiisin Talvisota-Rock teksti muun muassa oli Jarkko Laineen käsialaa (kreditoitu hänen alter egolleen, Lauri Kentälle, joka puolestaan oli tietenkin viittaus sarjisten Teräsmiehen puoleen = Clark Kent). Levyllä oli myös Laineen tekstittämät Kekkonen-Rock, Kasvoton kuolema ja Poroporvarin kohtalo.

Kollektiivi esiintyi pseudonyymeillä, esimerkiksi M.A. Numminen (Oriveden kenkätehdas, E. Väline, Ruotsin Kuningas ja La Kamarado), Rauli Somerjoki (G.A. Johanssonin Perikunta ja V. Esine), Rauli "Pole" Ojanen (Erik af Venusberg), Markku Into (Taannehtiva Seuralainen) tai Tarmo Manni (Kosminen Nauraja). Levyllä oli mukana liuta kovan luokan muusikkoja: Antero Jakoila, Ronnie Österberg, Paroni Paakkunainen, Kikke Bergholm, Matti Bergström ja Matti Oiling.

Turkulainen taiteilija Harro Koskinen teki levyn grafiikat. Koskinen tuli valtakunnantutuksi vuonna 1969 Sikamessias-teksellaan, josta hän sai jumalanpilkkatuomion.

Vuonna 1968 Jarkko Laineelta ilmestyi romaani Haamumaili, ja seuraavana vuonna pääsin itsekin Laine-ilmiöön mukaan, kun kirjalija julkaisi Niin kulki Kolumbus -romaaninsa.

Kirjan avauslause vei heti mukanaan, ja se olikin sitten menoa!

"Sateen lotinaa koko aamupäivä. Raitiovaunu kääntyi kulman takaa pidellen kiinni sähköjohdosta."

(Jarkko Laine: Niin kulki Kolumbus, 1969)

Kirja piti lukea heti kannesta kanteen ja kerrata vielä parhaimpia paikkoja. Miten kukaan voi kirjoittaa näin! Voiko näin kirjoittaa! Minäkin haluan ryhtyä kirjailijaksi! Kirja oli kerta kaikkiaan imponoiva, ja se avasi täysin uudenlaisen näkökulman kirjallisuuteen ja katsantokantaan ylimalkaan.

Laine oli tavoittanut oikeanlaisen sykkeen ja aallonpituuden juuri oikeaan aikaan. Hän oli ilmiössä kiinni. Tietenkin kirja nyttemmin osoittautuu aikakautensa lapseksi eikä ole kuin alaviite koko kotimaisen kirjallisuuden kaanonissa, mutta se ei olekaan se juttu. Jarkko Laine oli hereillä ja herkkänä. Osui ja upposi silloin kun piti.

Niin kulki Kolmubus -kirjasta alkoi oma Jarkko Laine -kirjastoni kasvaa. Seuraavana vuonna ilmestyi runokokoelma Tulen ja jään sirkus, 1971 Niin se käy, 1973 Nauta lentää... 1970 puolestaan romaani Kuin ruumissaatto ja seuraavana vuonna taas täysosuma nuoreen mieleen: Vampyyri eli miten Wilhelm Kojac kuoli kovat kaulassa. Maassa, jossa todellista vampyyriperinnettä ei ollut kirjallisuudessa lainkaan, oli vain kuulopuheita, ja elokuvalautakuntakin oli sensuroinut vuosikymmenet aihepiirin elokuvat pois silmistämme, oli tämä kielletty hedelmä valtava houkutus ja täyttymys.

Jarkko Laine oli kiihkeä urbaanin cocacolaelämänmuodon beatnikräyhääjä ja herkkäsieluinen  romantikko. Hän sirotteli teksteihinsä tukuttain Turku-vinjettejä ja sytytti ainakin minussa nurkkapatriotismin ylvään liekin. Laineen teoksien myötä tiesin viitekehykseni ja kulttuurisen kotini. Kaupunginisät eivät koskaan kyenneet moiseen. (He kykenivät vain tekemään typerää typerämmän päätöksen ajaa Turun raitiotieverkosto alas. Miten luontevasti keltaiset vaunut kolisivat Laineen teksteissä!) Oma henkinen kotini asui Laineen varhaisissa teksteissä. Nuoruus ja hulluus.

"Sillalla Topi pysähtyi ja katsoi alas mustaan veteen. Vaijeriin kiinnitetty ryhmittymismerkki heilui hänen yläpuolellaan kuin pimeyden kaulaan ripustettu amuletti. Ja talot, viipaloidut kivimunat asfalttitarjottimella."

(Jarkko Laine: Kuin ruumissaatto, 1970)

"Vanha rapistunut moottorivene kellui joessa vinoon paaluun köytettynä. Panimon seinästä lohkesi tiiliä ja lautta puski likaisessa vedessä toiselle puolelle jokea."

(Jarkko Laine: Niin kulki Kolumbus, 1969)

"50-luku, siihen monet palaavat,
            minä istuin kesällä silloin ulkorapuilla,
                               kuuntelin kun Elvis lauloi
                     ikkunalaudalla
pihan toisessa päässä.
Samana kesänä ajoi Hrustsev mustalla autolla
talomme ohi. Minä katselin häntä."

(Jarkko Laine: Nauta lentää, 1973)

"Wikuloffin tavaratalo on keskellä kaupunkia, teräksellä ja betonilla syövytetty iso lasikuutio. Sen katolla juoksevat valouutiset ja samaa kelmeänväriseksi hyytynyttä valoihraa on roiskunut koko julkisivu täyteen."

(Jarkko Laine: Vampyyri eli miten Wilhelm Kojac kuoli kovat kaulassa, 1971)

 Näistä kirjoista imin turkulaisen maailmankuvani ja kulttuurikäsityksen, jossa korkeakulttuuri rokkasi sulassa sovussa populaarikulttuurin kanssa.

"Vaimo pinoaa kaikki tyynyt selkänsä taakse,
lukee Teräsmiestä
                            ja Hämmästyttävää Hämähäkkiä
eikä ole huomaavinaan kun tulen huoneeseen.
Minä saan yllättää hänet."

(Jarkko Laine: Nauta lentää, 1973)

Ja yhä uudelleen ja uudelleen Laine tunnelmoi kylmän sinisestä ydinmehusta olohuoneen nurkassa, siitä salaperäisestä taikalaatikosta, joka vangitsee ihmismielen.

"Sinisen tulen loimussa kyyhötämme,
ympärillämme kiviset seinät,
menneet ja tulevat meitä ahdistavat."

(Jarkko Laine: Nauta lentää, 1973)

Vuosien saatossa Jarkko Laineen kirjailijan kuva täydentyi ja osoittautui lähes kaiken kattavaksi: runoja, romaaneja, novelleja, näytelmiä, kuunnelmia, laulutekstejä, suomennoksia ja sitaattikokoelmia. Laineesta tuli totisesti täysverinen kirjailija ja kulttuurivaikuttaja Suomen kokoisessa maassa. Nuoruuden kapitalismin kaikkivaltaa kritisoineet runot eivät estäneet häntä ryhtymästä kokoomuksen ehdokkaaksi eduskuntavaaleissa. Häntä nähtiin television Juupas eepos -visailukapteenina ja mitä vielä.

Niin, samaan aikaan tietenkin kiisteltykin ura kirjailijaliitossa ja Parnassossa. Mutta se onkin toinen tarina.

Turun tavaratalot

Stockmannin tavaratalo valmistui Helsinkiin vuonna 1930, ja kyllähän Stocka on Suomen tavaratalojen lippulaiva. (Anekdootti kuitenkin kertoo, että Suomen ensimmäiset liukuportaat eivät olleetkaan kyseisessä rakennuksessa, vaan - Turussa Affärscentrumissa vuonna 1926!)

Julinin tontti voimansa tunnossa...

Stockmannia Turkuun ei kuitenkaan tuossa vaiheessa saatu, mutta yhtiö kiinnostui Turun toimipisteestä 1960-luvun alkupuolella. Kiikarissa oli ns. Julinin tontti Eerikinkadun ja Brahenkadun kulmassa. Vuonna 1964 Stockmann teki esisopimuksen tonttiomistaja Hans von Rettigin kanssa. Tarkoitus oli, että asemakaava saataisiin muutettua ja tontin vanhat rakennukset purettaisiin. Silloin Stockmann ostaisi tontin.

Turun kaupunginvaltuusto kiirehti hyväksymään kaavaehdotuksen ja pian sen jälkeen rakennusten purkaminen aloitettiin. Stocka ei koskaan tontille kuitenkaan tullut. Viralliseksi selitykseksi annettiin mm. arkeologiset kaivaukset, mutta on asialla spekuloitu niinkin, että Stockmann alkoi pitää tonttia liian syrjäisenä liikepaikkana.

 

... Ja tällaisena opimme tontin näkemään vuosikaudet.

Huhtikuussa 1982 Stockmann vihdoin ja viimein avasi puodin myös Turussa, kun se otti haltuunsa Yliopistonkadun varrelta valmiin tavaratalokiinteistön entisen City-Sokos-tavaratalon paikalta.

Mutta eihän Turussa oltu sentään Stockmannin varassa.

Kalle Anttila aloitti vuonna 1952 Amerikan tyyliin postimyynnin julkaisemalla kuvastoa nimeltä  Kuluttajan opas (myöhemmin Ostajan opas), ja vuonna 1954 avattiin uuden Kalle Anttila Oy:n tavaratalo Helsingin Sörkassa. Vuonna 1963 avattiin Kalle Anttila myös Turussa Brahenkadun mäessä sijaitsevassa kiinteistössä. Turun Sanomissa oli avajaispäivänä kolmesivuinen ilmoitus.

Kaikki eivät oikein uskoneet Anttilan tuotteiden laatuun, koska "tuotteet myytiin niin halvalla". Mitään somea ei ollut käytössä, vaan peukutus tapahtui kuulopuheina suusta suuhun menetelmänä. Muistan tällaista laatuepäilyä olleen myös omassa perheessäni. Ilmeisesti liikestrategiana oli kuitenkin perusidea siitä, että Anttila osti tuotteensa suoraan tehtailta suurina kertaostoksina ja pystyi sitten myymään ne eteenpäin halvalla.

Nuorten (ja ehkä hieman varttuneempienkin) miesten mieleen kuvastot olivat tunnetusti useammastakin syystä: niissä esiteltiin kaikenlaista kiinnostavaa kamaa laidasta laitaan. Ja naisten alusasuja mallien päällä...

Vuoden 1962 tuotesälää. Tutunnäköistä tavaraa...

Turun tavaratalojen lippulaiva? Tietysti Wiklund.

Vuoden 1958 kuosi

Wiklundin tavaratalon historia alkaa Axel Wiklundin rautakaupasta, jonka hän perusti  vuonna 1895 Eerikinkadun ja Kauppiaskadun kulmaan, ja tästä alkoi varsinainen menestystarina kaupan ryhtyessä kannattamaan. Tästä rautakaupasta kehittyi Oy Wiklund Ab, joka siirtyi Turun Osuuskaupan haltuun 1950-luvulla.

Lindblomin talo

Wiklundin kaupan vieressä Kauppiaskadun puolella oli Turun kauneimmaksikin mainittu Lindblomin kivitalo 1800-luvun lopulta. 1950-luvulla se joutui liipasimelle uuden tavaratalon tieltä. Turkulaiset vastustivat purkua, mutta vanha rakennus joutui väistymään vuonna 1956, ja sen tilalle valmistui seuraavana vuonna Oy Wiklund Ab:n nelikerroksinen tavaratalo sekä seitsemänkerroksinen asuin- ja liikerakennus As Oy Kauppiaskatu 9.

 Vanha rautakaupparakennus purettiin vuonna 1961, ja sen  paikalle rakennettiin vuosina 1962-1963 Turun Osuuskaupan pääkonttorirakennus.

Eikä tässä vielä kaikki. Centrum-tavaratalo valmistui vuonna 1967 Eerikinkadun ja Kristiinankadun kulmaukseen mainesanoilla "Suomen toiseksi suurin tavaratalo". Eerikinkatu 19:ssä sijainnut Turun vanhin tuolloin toiminnassa ollut elokuvateatteri Olympia purettiin uuden tavaratalon tieltä pois. Kodinosastolla oli hienot kyltit, mitä mistäkin löytyy. Helsingin serkkuni ihmetteli kovin, mitä ovat "HIENOTAKEET". En ole itsekään vielä sataprosenttisen varma...

Ei kaikki kultaa, mikä kiiltää... Mutta kyllähän se niin on, että pientä kirvelyä tuntee esteettisessä sielunosassaan, kun noita kaikkia uuden alta hävitettyjä taloja katsoo. Aiheesta löytyy nykyään paljonkin kirjallisuutta ja tosiansiokkaita nettisivuja, jossa monista kortteleista on tehdy 3d-mallinteita. Tässä yhteydessä ei voi myöskään unohtaa Jouko Aaltosen hienoa Taistelu Turusta -leffaa (2011).

Kurkiaura mediassa

Uusi kerrostalomme oli aika näkyvä kaupunginosassaan, jos kohta koko tuonaikaisessa Turussakin. Yhdeksän kerrosta röpeliöistä kivitaloa!

Asuinrakennuksista edellisenä vuonna 1956 valmistuneet Puutarhakatu 11:n ja 13:n 14-kerroksiset talot veivät tietenkin voiton.

Heti valmistuttuaan oma Asunto-osakeyhtiö Kurkiauramme pääsi oikein sanomalehteen.

Isä leikkasi leikkeen talteen ja merkkasi rasteilla meidän asuntomme.

Heinäkuussa 2013

Uudelleen talo pääsi esille Tusarin ansiokkaassa Turku eilen ja tänään -juttusarjassa, jota teki toimittaja Harri Kalpa. Näistä jutuista Turun Sanomat julkaisi kaksi kirjaakin 1970-luvun taitteessa (+ myöhemmin vielä kolmannenkin, jossa oli sinänsä ansiokas piirroskuvitus mutta ei näitä aitoja valokuvadokumentteja). Ikävä kyllä, tämä kyseinen artikkeli meidän talostamme ei päätynyt kansien väliin.

TS 23.8.1970

Tässä vaiheessa oli puiston ilme muuttunut: uudet keinut, uusi metallinen liukumäki ja 'raketinmuotoinen' kiipeilyteline.

43 vuotta myöhemmin; heinäkuu 2013

Vaikkei oma talomme mukaan päässytkään, niin TS:n Muuttuva kaupunki/Turku eilen ja tänään II -kirjassa Kurjenkaivonkenttä oli hyvin edustettuna:

Jälkimmäinen näkymä Sirkkalan kasarmiin lienee kuvattu juurikin meidän talostamme käsin?

Kurjenkaivonkenttä 4:n rakennustyömaan muistan hyvin, kuten siinä olleiden puutalojen purkutyömaan tuoksun.