Spede ja hiukan muutakin ajanvietettä

On omalla laillaan sääli, että uusille polville nimitys "spede" merkitsee ennemminkin noloa pelleä kuin arvostettavaa viihteentekijää ja työllistävää tuottajamogulia. Toisaalta, eihän se iso ihme ole, jos kirkkain muistikuva on papparainen pyörittämässä tosissaan hulavannetta kaulansa ympärillä. Tästä näkökannasta katsottuna maine on aivan ansaittu ja oikeaanosuva.

Me, jotka olemme eläneet myös edelliset vuosikymmenet, tunnemme toisenlaisen Speden, Pertti Pasasen. Emme toki ihmistä itseään, mutta julkisen Speden, joka oli täysin ylivoimainen omalla alallaan 1960-luvulla.

Speden vaikutteita elokuvan puolella ei ole vaikea arvata: ainakin sutkautteleva ja sanavalmis Bob Hope täytyy olla hänen listallaan, ja epäilemättä myös elastinen ja monessa lahjakas naamanvääntäjä Jerry Lewis. Todennäköisesti moni muukin, mutta näistä esikuvista ja innoittajista ponnistaen Spede loi itse ainutlaatuisen uran Suomessa. Ainutlaatuisen ja hiukan aliarvostetunkin.

Speden elokuvaura alkoi jo 1950-luvulla avustajan ja pienten sivuroolien miehenä. Häntä nähtiin muun muassa sotilasfarsseissa ja muutamassa 'Pekka Puupää' -leffassa. Nämä pikkuroolit jäivät, kun hän sai jalan Yleisradion oven väliin. Nimenomaan radion, jossa hän aluksi toimitti sunnuntaiaamujen viihdemakasiinia, 'Aamutuimaan', joka oli jäänyt ilman isäntää legendaarisen Niilo Tarvajärven lähdettyä television puolelle. Täysosuma radiouralla oli ohjelmavirrasta erottautunut lauantai-iltojen ilo, 'Ruljanssiriihi', 1960-64 (myöhemmin 'Hupiklubi'); tunnin mittainen suora lähetys, joka sisälsi sekä musiikkia että sketsejä. 'Ruljanssiriihen' lauteilta löytyi myös kovapintainen papukaija G. Pula-aho, jonka taitava Leo Jokela loi.

Koska televisio vasta teki tuloaan kotien kaappien päälle, niin radio oli vielä arvossa arvaamattomassa 60-luvulla. Radiosta pystyi kuuntelemaan vuodesta 1963 lähtien kahtakin suomenkielistä kanavaa, kun Yleisohjelman rinnalle perustettiin Rinnakkaisohjelma, jolla markkinoitiin uusia ULA-aaltolähetyksiä. Lisäksi kuultavissa oli yksi ruotsinkielinen Yleisradiokanava. (Plus paljon ujellusta ja kummallisia kieliä hiukan isommilla radiolaitteilla luodatessa...)

Radio-ohjelmat sisälsivät paljon painavaa puhetta ja arvokasta musiikkia, mutta tuli sieltä välillä myös kiinnostavia kuunnelmia. 'Kankkulan kaivolla' -hupailua tehtiin vuosina 1958-70, ja etenkin kesäisin hiljennyttiin Luonnonmaan mökkimme keittiön pöydän äärelle kuuntelemaan paristokäyttöistä matkaradiota kaasulyhdyn valossa. 'Hyvää iltaa, nimeni on Cox' edusti puolestaan jännärityyppistä viihdettä, ja sen vihellystunnari on vieläkin muistissani. Myös 'Kalle Kustaa Korkin' ja 'Pekka Lipposen seikkailut' toimivat hyvin pelkkinä ääninä.

Spede palasi elokuvan pariin näyttelemällä yhtä Mikko Niskasen 'Hopeaa rajan takaa' -elokuvan päärooleista. Sikäli rooli poikkesi Speden linjasta, että kyse ei ollut lainkaan vitsikkäästä komediasta. Ohjaaja Jaakko Pakkasvirta näytteli samassa elokuvassa toista pääroolia, ja miesten näin tutustuttua jatkui yhteistyö uuden projektin muodossa. Pakkasvirralla oli yhdessä Risto Jarvan kanssa Filminor-firmansa, joka oli taloudellisen katastrofin partaalla edellisen produktion vuoksi. Niinpä miekkoset tekivät Pasaselle tarjouksen, josta ei voinut kieltäytyä... ja loppu on suomalaista viihdehistoriaa.

Syntyi 'X-Paroni' -elokuva (1964), joka kreditoitiin tasapuolisesti kaikkien kolmen nimiin. Tässä leffassa oli pienessä sivuroolissa myös Liukas Lätkä alias pellehyppääjä ja Los Pompolinos -trampoliiniduon puolikas Simo Salminen, josta sukeutui sittemmin Spede-tiimin välttämätön lenkki.

Tästä alkoi vuosittaisen Spede-elokuvan 60-luvun kimara, joka loi täysin omat standardinsa ja odotuksensa elokuvan puolella. Kontrasti muuhun kotimaiseen tuotantoon oli aika voimakas. Vaikka miehet ohjaajanpallilla vaihtuivatkin, saivat nämä kaikki elokuvat Spede-leiman, ja se oli aika hyvä leima tuolloin.

Kankailla nähtiin 'Millipilleri',1966, joka oli vielä jonkinlainen sormiharjoitelma. Seuraavana vuonna ulos tuli Suomen 50-vuotista itsenäisyyttä humoristisesti juhlistava 'Pähkähullu Suomi', 1967, josta Elokuva-Aitta teki näyttävän värikuvajutun, joka luonnollisesti nosti omat etukäteisodotukseni korkealle. Tätä seurasi sitten oma Spede-suosikkini 'Noin 7 veljestä', 1968, joka oli aika villi Robin Hood -tulkinta. Spedellä oli vielä tässä vaiheessa itselleen varattuna sankarirooli, jota hän aina täytti oudosti tupee päässään. Tässä leffassa debytoi toinen Spede-tuotantojen ikilenkki, Jatkoajan huimasta porraskaatuilustaan tuolloin tunnettu nuori Vesa-Matti Loiri huovina. Elokuvassa nähtiin ja kuultiin myös Dannyn esittämä vetävä laulu 'Seitsemän kertaa seitsemän' eräänlaisena trubaduurin tunnarina. Vuosikymmenen päätti hieman sekava 'Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut', 1969.

Toinen puoli näkyvää uraa tapahtui television puolella. Vuonna 1964 nähtiin 'Spede Show' ja seuraavana vuonna 'Speden saluuna' sekä tämän jälkeen 'Spedevisio' ja '50 pientä minuuttia', jota seurattiin aina 1970-luvun alkupuolelle saakka.

Spedellä oli näissä musiikki- ja sketsipitoisissa ohjelmissaan ehkä mielessään aikakauden näkyvä kansainvälinen ohjelmaformaatti, Danny Kaye etunenässä.  Danny Kaye oli tehnyt pitkän elokuvauran sekä komedioiden että musikaalien puolella ja oli meilläkin varsin suosittu. Hänen 'Danny Kaye Shownsa' eleganssia ja glamouria Spede ei toki saavuttanut, mutta eräänlainen maalaisserkku hän kuitenkin oli.

House-bändinä Spedellä oli useissa tuotannoissaan jo 'Ruljanssiriihestä' alkaen Pertti Metsärinteen yhtye, jolla oli itselläänkin  isoja huumorihittejä kuten 'Seuramatkat' (jossa hupia revitään aikansa matkailukunkku Kalevi Keihäsen matkoista Juha Watt Vainion lennokkaiden riimien myötä) ja 'Hirvenmetsästys' (jälleen Vainion sanat tällä kertaa tutun 'Aaveratsastajat'-biisin melodiaan). Solistina toimi useitakin nimiä, mutta toki Reijo Tani oli takuunimi.

Suomessa oli kyllä tilaa hyvälle ja omapäiselle viihteelle. Armand Lohikosken 'Puupää'-sarja oli jo lopahtanut (vaikka elokuvia viikonloppunäytöksissä edelleen veivattiinkin), ja sotilasfarsseille kaivattiin jo uusia vaihtoehtoja. Kantaaottavien taidesynkistelyiden kangasmetsässä Spede oli kuin raikas tuulahdus.

Televisio tarjosi komediaa säästellen. Muutamia Laurel & Hardy -leffoja nähtiin (suuren vaikutuksen minuun teki mm. 'Merimiehiä ja maakrapuja' ('Our Relations', 1936) -elokuvan lopun betonisaapashuojahtelu satamalaiturilla. Toinen parivaljakko, joka sai meillä ruutuaikaa, oli tanskalainen Majakka ja Perävaunu -duo (Fy og Bi -kaverukset tekivät 1920-luvulla tukun mykkäleffoja, joita meillä esitettiin ääniefekteillä varustettuna televisiossa). Satunnaisina täytepaloina esitettiin telkkarissa myös Joe McDoakes -lyhäreitä. Niistä ei koskaan tiennyt, mihin ne johtivat. Sarjan tähtenä oli George O'Hanlon, joka oli tehnyt tämän, yhteensä 63:n elokuvan kimaran jo 1940- ja 50-luvuilla. Sarja tunnettiin myös epävirallisella nimellään  Behind the Eight Ball, koska alkutekstien aikana O'Hanlon kurkisti jättimäisen kasipallon takaa. O'Hanlon oli tietämättäni myös yhden 60-luvun tärkeän tv-sarjan, Jetsonien Jorin äänenä.

Spede saattoi olla ankara työnantaja palkollisilleen, itsetietoinen ja tarkka julkisuuskuvastaan ja tätä tällaista, mitä maine ja suuruus tuo muassaan, mutta viihteenkuluttajalle näkynyt 60-luvun Spede oli maanmainiota aikaa.