Kerttulin kansakoulu

Olohuoneemme ikkunasta näkyi totuus: Kerttulin kansakoulu.

Aloitin opiskeluni siellä syksyllä 1962. Olin kuusivuotias koulun alkaessa ja olen siitä pitäen koulu-urallani ollut aina se nuorin, koska syntymäpäiväni sattuu vuoden toiseksi viimeiseen päivään. (No, kerran luokallani oli poika, jolla oli syntymäpäivä 31.12..) Itse asiassa tämä fakta näkyi siinä, että minusta tuntui aina siltä, että opin asiat vuotta muita myöhemmin...

Todennäköisesti kouluunmeno ei ollut suosikkilistallani ihan ykkösasia? Ainakin meillä on todistusaineistoa kaitafilmin muodossa aiemmilta vuosilta, kun olen menossa äitini kanssa Uudenmaankadun varrella olevaan lastentarhaan ja kieltäydyn esteellä eli pysähdyn tarhan portilla kuin seinään. (Tämä puutalo on edelleen olemassa.)

Eka- ja tokaluokan opettajani oli Irja Pulkkinen. Perinteinen alakoulunopettaja, todennäköisesti hyvä sellainen, koskapa aloin käydä koulua ja minulle on jäänyt varsin hyvät mielikuvat kansakoulun hengestä.
Alakoulussa opiskeltiin hyvässä hengessä leikkiä, laulua ja laskentoa. Kuvasta tunnistan vuosien takaa monet kasvot ja nimetkin: takarivissä mm. Isko, Pia, Martti, Mika, Erja ja Jukka (Pia asui samassa talossa kerrosta alempana ja oli ihastukseni ennen koulua... Pian perhe muutti kuitenkin Espoon Haukilahteen). Kaverisuhteissa ei eroa ollut tyttöjen ja poikien välillä. Seuraavan rivin Soile, Ilkka ja Liisa olivat myös mukavia kavereita. Kovin paljon en kouluajan ulkopuolella kuitenkaan toisia tavannut, Ilkan kanssa muutaman kerran ehkä, mutta ei paljon muiden. (Liisa oli ehdoton ihastukseni näinä alakoulun vuosina: suloinen lettipää, jonka kodin ulkopuolella tuolloin tällöin päivystin onnistumatta koskaan törmäämään häneen!) Keskirivin Kurt asui myös samassa Kurjenkaivonkentän talossa, toisessa kerroksessa, ja kuului hyviin kavereihini, kunnes perhe muutti Helsinkiin. Kari ja Leif olivat myös hyviä koulukavereita.

Luokkahuoneemme sijaitsi koulun alakerrassa ja siellä oli myös aula, minne kokoonnuttiin aamuhartauteen. Kävin vuosia myöhemmin samassa, tyhjässä aulassa ja olin vieläkin kuulevinani kiviseinien laulavan: 'Totuuden henki, johda sinä meitä...' Tuli jotenkin turvallinen ja hyvä olo.

Irja asui Vähä-Hämeenkadulla ja näin häntä silloin tällöin kansakouluajan jälkeenkin. Tervehdin, mutta en uskaltautunut muutoin juttelemaan.

Kolmannella ja neljännellä opettajani oli Ulla Lehmusto. Hänen lisäkseen opetti eri opettaja ainakin musiikkia ja käsitöitä.

Alaluokilla pulpetteina oli kiinteät kaksinistuttavat pulpetit, mutta toisella luokalla ollessamme meille vaihdettiin (kesken koulupäivää!) yksinistuttavat pulpetit, joihin kuului siirrettävä tuoli. Kolmannen ja neljännen luokan kuvissa kuitenkin istumme taas paripulpeteissa. Luokkakuvat kun otettiin omassa luokassa tuolloin.

Kouluun rakennettiin näinä vuosina myös uusi siipi, jossa oli liikuntasali ja ruokala. Luokissa syöminen loppui (luokkaan tuotiin astioissa ruoka ja meillä oli oma ruokaliina, mikä levitettiin pulpetille ruokailun ajaksi.)

Hammaslääkärissä käytiin Uudenmaankadun varrella hammashoitolassa.

Jätepaperin keräyksellä kouluun hankittiin myös televisiovastaanotin noina vuosina.

Johtajaopettajasta muistan vain hänen tapansa aloittaa kuulutus keskusradiossa: 'Huomio huomio, huomio. Huomio huomio, huomio.'

Kansakoulussa askarreltiin pannunalusia mosaiikkipalasista ja patalappuja virkkaamalla. Pannunalusia äidillä on vieläkin tallella, mutta patalaput muuntuivat jo virkkauksen aikana enemmän pipoa muistuttaviksi; kaipa nekin kuitenkin olivat aikansa käytössä?

Kouluaikana osallistuttiin kävelykilpaan Turun ja Tampereen välillä sekä hiihdettiin kansanhiihtomerkkiä anorakin hihaan.

Koulua käytiin kuutena päivänä viikossa; vain sunnuntai oli vapaapäivä.

Kolmannella luokalla luokan kokoonpano muuttui jonkin verran, vaikka ydinjoukko pysyikin jokseenkin samana. Ilkan kanssa seisoimme usein koulun kallion puoleisesta verkkoaidasta kiinnipitäen ja toivoen, että pääsisi joskus pois...

Koska itse muutin 70-luvun lopussa pois Turusta, en ole juuri kuullut näistä luokkatovereistani. Merja oli käsittääkseni mukana TPS:n jalkapalloilussa, mutta jonkinlainen valtakunnankuuluisuus on Anders. Hän tuli luokallemme kolmannella ja olimme kaksi vuotta samalla luokalla. Itse asiassa olimme samaan aikaan jo Kerttulin lastentarhassa. Anders asui lähellä Uudenmaankadulla ja kävin muutaman kerran hänen luonaan leikkimässä. Myös koulujen välisissä kisoissa Urheilupuistossa (siis nykyisellä Paavo Nurmi-stadionilla) olimme kerran Andersin kanssa yhdessä. Sittemmin hukkasin yhteyden myös Andersiin ja törmäsin reilut parikymmentä vuotta myöhemmin Hesarissa vaalimainokseen, jossa oli tutut kasvot ja slogan 'Kova kundi Stadista'!? Eduskunta ei Andersille tuolloin auennut, mutta hän on toki tehnyt mittavan uran Perheyritysten liitossa sekä tunnetaan erityisesti Putin-yhteydestään. Lähetin Andersille 50-vuotisonnittelut ja kyllä hän meidänkin yhteytemme muisti.

Koulusysteemi oli tuohon aikaan sellainen, että neljänneltä luokalta saattoi yrittää pyrkiä oppikouluun tai jatkaa viidennelle (ja pyrkiä uudelleen), kuudennelle ja kansalaiskouluun. Oppikoulu puolestaan muodostui viisivuotisesta keskikoulusta ja sen jälkeen erikseen pyrkimällä (ja pääsemällä) kolmivuotisesta lukiosta. Ulla-opettaja oli kuitenkin jo todennut, että ei taida pojasta olla oppikouluun menijäksi. Ihan väärässä hän ei ollut... Meidät pisteytettiin (kaikitenkin joidenkin testien perusteella) etukäteen ja olin sijalla 16 kolmenkymmenen oppilaan joukossa. Antsu ja muut lahjakkaat menivät TSYK:iin ja vastaaviin hyviin kouluihin. Minä pyrin neljännellä luokalla oppikouluun ja pääsinkin sinne sitten, viimeisten joukossa. Aloitin syksyllä 1966 Aurajoen Yhteiskoulussa.

Kotipiha

Kotitaloni oli (ja on edelleenkin) alueellaan melkoinen maanmerkki. Yhdeksän kerrosta. Talossa oli hissi, jossa oli ikäraja, jota nuoremmat eivät yksin saaneet hissiä kuljettaa. (Tai olihan se tietenkin tässäkin talossa raaputettu muotoon 'TISSIÄ') Ehkä siksikin tuli ravattua ylös ja ennen kaikkea alas portaita. Kolmannen kerroksen kohdalla aukesi säännöllisesti sama yksiön ovi, kun lapset juoksivat rappuja alas. Ei saanut meluta.

Talon ylimmän asuinkerroksen jälkeen piti vielä kavuta yksi kerros ja pääsi jännittävään vinttiin, jossa oli jokaiselle huoneistolle oma häkkivarastonsa. Oman komeromme paikan muistan vieläkin. Vintissä oli myös luukku, jonka avaamalla pääsi ihailemaan maisemia, joita tuohon aikaan eivät kerrostalot juuri ihan lähellä haitanneet.

Ykköskerroksen alauolella oli kellarikäytävä, jonka varrella oli pyörävarasto, missä oli polkupyörien lisäksi noihin aikoihin yksi moottoripyöräkin. Myös asukkaiden kellarivarastot löytyivät eri oven takaa tämän käytävän varrelta. Jos käytävän käveli päähän asti, pääsi takapihalle. Samalla suunnalla sijaitsivat myös talon pesutupa ja sauna (, missä en koskaan käynyt).

Itse piha oli lapsen silmin iso ja monipuoleinen. Piha oli talon pitkällä sivulla pengerretty betonivallilla. Siitä saattoi pienenä hypätä ja vähän isompana ajaa polkupyörällä huiman hypyn.

Takapihan puolella olivat parvekkeet. Itsekin tein pudotuskokeita eri esineillä parvekkeelta. Vuoristen parveke oli ensimmäisessä kerroksessa, mutta ihan maan tasalla sekään ei ollut, vaan parvekkeen alle jäi jännittävä tila.

Pihalla kasvoi isoja puita jasiellä oli kesäisin kukkaistutuksia. Talonmies Suominen leikkasi nurmialueet ja kasteli niitä uudella, hienolla edes takaisin suihkivalla sadettajalla. Joskus saimme juosta uikkareissamme suihkun läpikin.

Pienenä pihan betoninen hiekkalaatikko riitti hyvin leikkiympäristöksi. Myöhemmin leikkien monipuolistuessa käytettiin pihaa useampaankin tarkoitukseen. Tyttöjen mutta osin poikienkin suosiossa olivat hyppynarut, twistlangat sekä ruutuhyppelyt. Palloa heiteltiin erilaisin taputuksin yms. talon korkeaan seinään.

Pihalla oltiin natusta (= hippaa) ja leikittiin kymmenen tikkua laudalla-leikkiä.

Pihalla oli yhtiön matalan osan pyörävarasto, jonkinlainen kompostilaatikko ja pyykkinarut.

Talvella talonmies jäädytti pihalle luistinradan ja asensi 'hullun hevosen' (= napakelkan), jolla sai hurjat vauhdit ja päänsä pyörälle. Myös valtavia lumilinnoja oli muutamana talvena, niihin kaivettiin käytäviä ja reittejä.

Kaupungin tuoksuja

Kaupungin pitää tietenkin tuoksua pölyltä ja pakokaasulta, mutta 1950- ja 60-luvun Turku tuoksui toki muultakin. (Joskin Kurjenkaivonkentän ja Kaarinankadun mukulakivikadut kyllä pölysivät aidosti ja Ifat ja Wartburgit tuprauttelivat meheviä tuoksuja ilmoille.)

Kurjenkaivonkentältä Kupittaan asemalle käveltäessä osui matkan varrelle saha. Sahatun puun, purun ja halkojen tuoksu on omanlaisensa. Itse Kupittaan asemalla puolestaan tunsi todella voimakkaana aitojen puisten ratapölkkyjen suoja-aineena käytetyn kreosoottiöljyn tuoksun. Junia kulki harvakseltaan, joten radan varrella ja radalla hypeltiin vailla huolta liikenteestä tahi mainitun aineen vaaroista.

Talomme kivijalassa, sen matalammassa päädyssä Kaivokadun puolella sijaitsi Kurjenherkku-kauppa. Siellä kutakin asiakasta palveltiin vuorollaan ja moni tiskiltä tehty ostos käärittiin valkeaan paperikääreeseen. Se kauppa oli tositärkeä ja siellä vallitsi melko erittelemätön tuoksujen sekamelska. Lähellä kotiani sijaitsi erikoiskauppoja; markettejahan ei tuolloin ollut muutoinkaan.

Fisher & Berger-lihakauppa tuoksui raa'alta lihalta. (Muistikuva sen näyteikkunaan liittyen on ylhäältä virtaava vesi? Muistikuva voi olla täydellisen väärä, koska esim. äitini ei asiaa muista. Jos se olisi totta, voisiko asia liittyä viilentämiseen?)

Jokisen lihakauppa Hämeenkadulla

 Kemikalioliikkeitä oli ainakin Hämeenkadulla ja sellaisissa kaupoissa kävin äidin mukana. Ihmeellistä miten ihmisellä tosiaan on myös 'tuoksumuisti': nyt aikuisena kerran kävellessäni nykyajan vastaavan kauppaversion ohi, palautui tuoksu välittömästi lapsuuteen. Se oli niitä tuoksuja, mitä ei muistanut muistavansa.

Turun keskustassa, tois puol jokke, oli useita autoliikkeitä, joihin mentiin kadulta ajoluiskaa pitkin maan alle. Näissä liikkeissä tuoksui uutuudenkarhea auto, renkaat, kiillotusvaha ja öljy unohtumattomasti. Sieltä mukaanotetut painotuotteet, kuvastot, oli painettu kiiltävälle paperille, jonka painomuste oli myös varsin voimakkaan tuoksuista.

Toki sitten oli myös leipomo-konditorioita, joissa sai mahan kurnimaan pelkästään ilmaa nuuhkimalla. Ei ihme, että sama vastaleivotun leivän tuoksun idea on tuotu nykymarketteihin houkuttelemaan asiakkaita heräteostoihin.

Varhaisia tv-muistoja

Tv-lähetykset alkoivat Suomessa toukokuisella teekkarien koelähetyksellä 1955. 1956 aloitti TES-TV säännölliset lähetyksensä kahdesti viikossa ja lopulta Yleisradio tuli kisaan mukaan Suomen Televisio (STV) -kanavallaan lähettäen ohjelmaa säännöllisesti viitenä päivänä viikossa. TES-TV:n nimi vaihtui Tesvisioiksi ja ohjelmaa alettiin lähettää kaikkina viikonpäivinä syksyllä 1960. Lopulta talousvaikeuksien kanssa kamppaileva Tesvisio myytiin Ylelle vuonna 1964.
Kesällä 1960 tv-lupia oli jo 130 000, mutta meidän perheemme ei kuulunut vielä silloin näiden onnellisten joukkoon. Ensimmäisinä uuden vempaimen hankki talonmiehen perhe. Neljännessä kerroksessa asuneet perhetutut Arkot hankkivat television myös ennen meitä ja siellä mekin kävimme ihmettä ja sen hienoja ohjelmia katsomassa. Äitini höynäytti minulta luvan lähteä työelämään lupaamalla ostaa ensimmäisellä palkallaan meille televisiovastaaottimen. Tai ehkä se oli sen arvoista? Joka tapauksessa hän meni töihin joulukuussa 1960 ja televisio tuli meille tammikuussa 1961. Ei siihen sentään yhden kuun palkka riittänyt?
Varhaisimpien ohjelmamuistojen joukkoon kuului -tietysti- runsaasti aikuisten katsomia ohjelmia: laulupotpureja tahi Trio Lehtelää. Olihan itse laite ja se, että sieltä tuli ylipäätään minkäänlaista ohjelmaa, aikamoinen ihme. Pelkkä 'lumisadekin' tuntui varsin viihdyttävältä. Isoja tähtiä olivat monet laulajat: Brita ja Eikka (Brita Koivunen ja Eino Virtanen), Four Cats-yhtye, Kipparikvartetti ja Laila Kinnunen. Hupailupuolella suosikkeihin kuuluivat tietysti Repe Helismaa ja Eemeli. Vakavampia julkkiksia (jota sanaa tuolloin ei tietenkään käytetty!) olivat esim. Uutistenlukija Kauko Saarentaus ja meteorologi Paavo Salmensuu piippuineen.

Ensimmäinen televisiomme oli kolho puukuorinen laite, jossa edessä oli iso katkaisija, mistä virta laitettiin pääle ja mistä se sitten lopuksi katkaistiin. Aparaatin kyljessä oli pyöreä kanavanvalitsin, josta valittiin joko kanava 7 (ykköskanava) tai 9 (kakkoskanava). Molemmat kanavat lähettivät välillä myös Mainos-TV:n pöllötunnuksella erotettuja ohjelmablokkeja. Pöllö lensi hienosti puun oksalle ja iski silmäänsä. Mainos-TV:n ohjelmien loputtua pöllö lensi oksalta jälleen pois. Tämäkin oli mukava ja mieleenpainuva ohjelma pienen katsojan makuun. Myös monet mainokset tuntuivat tosi hyviltä ja osasin rallatella ulkomuistista esim. 'Hyvää kannattaa kysyä, HooKooKoon merkissä pysyä'. Mystisyydessään kiehtova oli myös mainos, jossa myyjä kuiskasi jotakin salaperäistä asiakkaan korvaan ja jonka iskulause olikin:'Mitä kauppias kuiskasi?' Valitettavasti en tiedä vastausta ja olen tätä mainosta kaivannut, kun välillä on vanhoja mainoksia pyöritetty koosteina.
Varsinaisista oikeista ohjelmista, ts. ohjelmista, joita oikein odotin, tärkeitä tässä vaiheessa olivat esim. Niksulan TV (mikä sittemmin lienee antanut aivan toiseen käyttöön termin 'joutua Niksulaan'). Tässä ohjelmassa seikkaili melkoisen pökkelö, mutta lapsen silmin mukava marionetti Niksu-nukke sekä Matti Raninin äänellä jutteleva Kasper-käsinukke. Myös noita Eulaalia Kenkkunen kuului castingiin.
Toinen kotimainen huippuohjelma oli itsestään selvästi Sirkus Papukaija. Yksi jakso ohjelmaa purkitettiin myöhemmin Turun Konserttisalissakin, minne ainakin meitä kansakoululaisia (itse olin silloin neljäsluokkalainen) oli kuljetettu yleisöksi. Sirkustirehtööri Orvo Kontio, Onni-Klovni (itse asiassa muusikko Onni Gideon) isoissa housuissaan ja sitten vielä taikoja tekevä fakiiri Kronblom iskulauseineen 'Suolaa, suolaa, enemmän suolaa' (suola oli Kronblomin taika-aine). Ohjelmassa oli temppuja, laulua ja huumoria; mahtava paketti!
Kotimaisista lapsille suunnatuista esiintyjistä maininnan ansaitsee vielä ainakin Kylli-täti. Kuvaamataidonopettaja ja taiteilija Kylli Koski, jonka sivellin loihti upeita luonnostelmia satujen kuvituksina. Toki Kylli-tädin puhetapa on myös parodiointinsa ansainnut.
60-luvun alun muista kotimaisista ohjelmista mieleen ovat jääneet vielä esim. Jaakko Jahnukaisen luotsaama Levyraati sekä Risto Vanarin Piilokamera. Monia visoja myös harrastettiin: Kirsti Rautiasen Tupla tai Kuitti oli kaikille avoin ja sitten oli erilaisia Naapurivisoja, joissa viisaat miehet, eritoten Esko 'Kyllä' Kivikoski tahi Viron vastine Hardi Tiitus mittelivät tietojaan omissa joukkueissaan. Näitä kamppailuja jännitettiin viikkotolkulla.
Kotimaisista sarjanäytelmistä ykkönen oli vuonna 1963 taipaleensa aloittanut Me Tammelat; keskiluokkainen perhekuvaus Lauttasaaresta. Perheenisää näytteli jämäkästi Heimo Lepistö ja äitiä (myös Hanskia käsikirjoittanut) Liisa Nevalainen. Meitä turkulaisia toki kiinnosti kovasti Senni Niemisen ja Hemmo Airamon rupattelusarja Hilma ja Akseli! Airamon kuoltua Senni Nieminen jatkoi sarjaa vielä yksinään 'Hilma'-nimellä. Verkkaisuudessaan tämä murteessaan mainio ohjelma saattaa päihittää myöhempien aikojen suosikin, tamperelaisen 'Heikin ja Kaijan'.

Ulkomaisista ohjelmista suosikit toki vaihtelivat sesonkien tai hiukan ikäkaudenkin mukaan, mutta vuosikymmenen alkupään ykkösiä olivat esim. Rin Tin Tin-ohjelma, jossa Rinty-koira seikkaili nuoren Rustyn, luutnantti Rip Mastersin sekä kersantti O'Haran kanssa jännittävissä tarinoissa. Harmi kyllä, äitini muistelee ohjelmalla olleen ikärajana 8 vuotta ja hän piti siitä kiinni! (Onneksi tätäkin sarjaa saa nyt DVD-paketteina, joten näkemättömiä jaksoja saattaa kuroa nyt kiinni...) Myös uransa alussa olleen Roger Mooren tähdittämä Ivanhoe kuului pakollisiin katsottaviin kansakouluikäisenä. Koulusta oli niinä iltapäivinä todella kiire kotiin, kun mainittu ohjelma oli tulossa. Robin Hoodista pyöri siitäkin tv-sarja noihin aikoihin.
Varhaisen lapsuuden katsottuihin ohjelmiin kuului myös erilaisia satunnisia piirospätkiksiä sekä toki pidempikestoinen tv-sarja Kiviset ja Soraset. Tarinan mukaan opin lukutaidon tämän ohjelman parissa, kun vanhempani eivät jaksaneet enää lukea ohjelman pitkiä käännöstekstejä.
Kaikki ohjelmat näin tässä vaiheessa luonnollisesti mustavalkoisina.

Leikkipaikat

Kurjenkaivonkenttä 5 sijaitsi lapsen kannalta tosi hyvällä paikalla.

Oma pihakin muodosti pienelle lapselle hyvän seikkailumaaston. Pienempänä riitti betoninen, ympyränmuotoinen hiekkalaatikko leikkeihin ja hieman myöhemmin huvia omalla pihalla toivat yhteiset leikit pihan muiden lasten kanssa (piilosilla, kymmenen tikkua laudalla, pallon heitto seinää vasten, ruutuhyppely jne.).

Talvisin talonmiehemme Viljo jäädytti takapihalle luistinradan ja viritti 'hullun hevosen' eli napakelkan sinne myös. Joskus valmistettiin valtava lumilinnakin monine käytävineen kaikkien käyttöön.

Välillä Viljo ajoi meitä lapsia takaa (aiheestakin), mutta esitteli toisaalta myös pannuhuoneen perukoilla ollutta suurta polttouunia. Keskellä taloamme oli läpi sen yhdeksän kerroksen sekä hissikuilu että roskakuilu, jonne saattoi kerrosten välissä olevilta tasanteilta heittää luukusta roskapussinsa alas pannuhuoneeseen. Sieltä Viljo roskat sitten kippasi pannun rahantuoksuiseen pätsiin. Hyviä hetkiä olivat myös ne kerrat, kun talonmies salli meidän juosta uikkareissamme nurmikolle viritellyn ensimmäisen sukupolven sadettajan vesisuihkun läpi!


Myöhemmin reviiri laajeni talon edustalla olevalle kentälle (kenttä on siellä yhä, joskin erilaisessa kuosissa kuin noihin aikoihin). Kentällä oli pari hiekkalaatikkoa, talvisin puinen liukumäki, puurunkoinen keinu sekä keinulauta. Iso tapaus oli, kun vuosia myöhemmin sinne asennettiin 'raketin muotoinen' metallinen kiipeilyteline.

Tällä kentällä järjestettiin hiekkalaatikoissa lukuisia neppisauto-kisoja (tehtiin monimutkaisia ratoja ja neppailtiin autoja kilpaa radan ympäri) tai pelattiin porukassa nelimaalia.

Seuraavaksi elinpiiri laajeni Kasarminmäelle (ja siellä olevaan 'pyöreään puistoon') sekä Kerttulin kallioille. Kasarminmäessä juostiin, taisteltiin ja leikittiin pikkuputouksissa kuolinkohtauksia sekä laskettiin tietysti talvisin mäkeä. Itselläni oli punainen rattikelkka ja pyöreä ahkio. Siskollani oli potkukelkka ja joskus niistä tehtiin pitkä juna laittamalla niitä peräkkäin jalaksistaan yhteen pötköön.

Kerttulin kallioilla kiipeiltiin ja joskus kurkoteltiin yli aidankin. Itsekin pelastuin kerran jokseenkin varmalta putoamiselta toistakymmentä metriä korkean kallion reunalta viime tingassa. Ei siinä ehtinyt edes ajatella jonkun kallioon maalaamaa Raamatunlausetta: "Usko Herraan niin pelastut". Nykyistä hirttopaikan muistomerkkiä kalliolla ei tuolloin ollut, mutta sen maine tunnettiin kyllä. Myös Kerttulinkallioilta harrastimme mäenlaskua Vähä-Hämmenkadun puolelta.

Nykyisen Kauppaoppilaitoksen kohdalla Kellosoittajankadulla oli Kerttulin sivupaloaseman talo ja isoja vesilammikoita, joiden asukit kiinnostivat meitä. Minullakin oli jonkin aikaa kotona (hapettomassa) lasipurkissa värikäs vesilisko.

Kupittaan alue muodosti tietenkin tärkeän lapsuuden leikkialueen eri ikävaiheissa. Nykyistä 'Seikkistä' ei toki tuolloin ollut, mutta alueen keskellä oli keinut ja sininen karuselli, jossa sai hurjat vauhdit ja nesteet korvakäytävässä liikkeelle.

Lisäksi Kupittaalla oli Lastenkaupunki: pienoiskaupunki katuineen, suojateineen ja liikennemerkkeineen, jossa käytiin harjoittelemassa liikkumista jalan, polkupyörin sekä polkuautoin. Ja sitten vieressä olivat lintulammikot, joiden välisellä kaarevalla puusillalla oli mukava katsella joutsenia ja muita lintuja. Läntisemmän lammen rannalla asusti komea kurki.

Lisäksi aluella oli Pyhän Henrikin lähde, Uimalaitos sekä pallokenttiä ja pesäpallostadion. Hieman kauempana Jalkapallostadion sekä Hippos.

Talvisin alueelle jäädytettiin luistinradat, jossa käytiin sekä koulun liikuntatunneilla että etenkin vapaa-ajalla. Täältä lähti myös hiihtolatu, jota myöten pääsi sujuttelemaan vaikka Lausteen hiihtomajalle. Kansanhiihtomerkkiä anorakin hihaan suoritettaessa kilometrejä olikin hyvä saada.

Viimeinen suunta nuorelle pojalle oli vielä Kupittaan asema, jonka ratapölkkyjen tuoksun tunnistan vieläkin. Matkalla saattoi katsella sahan toimintaa tai käydä radan varrella porkkanavarkaissa. Kaupungissa!

Teimme kiskoilla erilaisia litistyskokeita käyttäen kuparisia penninrahoja (litistyivät junan alla täysin tunnistamattomiksi; parempia tuli raitiovaunukiskoille asetetuista rahoista) ja puukeppejä.
Kupittaan aseman vieressä oli Lääninsairaalan alue (nykyinen TYKS), jota kiertelimme.

Jotakin on maailmassa pysyvääkin: sama betoninen hiekkalaatikko (?) on yhä Kurjenkaivonkentta 5:n pihassa! (Heinäkuu 2013)

Intro

Asunto-osakeyhtiö Kurkiaura valmistui Kurjenkaivonkentän viiden varrelle vuonna 1957, jolloin nelihenkinen perheemme muutti sinne Stålarminkadulta. Talo oli Arava-talo, jonka perustajana olivat yliopisto, Silo ja Auran Kultasepät. Vähänpä se tosin alle kaksivuotiasta kiinnosti silloin.

Valmistuessaan talo oli varmasti komea näkymä: korkea osa oli yhdeksänkerroksinen ja matala kolmikerroksinen. Kaupungin matkailukartassa vuodelta 1959 osoittavat, että Kurjenkaivonkenttä numero viisi sijaitsi keskellä puutalokaupunginosaa! Vain muutama hassu kivitalo joukossa. Muistan lapsuudestani hyvin tuoreiden klapien tuoksun, kun autokuormallinen niitä kipattiin naapuritalon jalkakäytävälle ja niitä sitten viskeltiin luukusta halkokellariin.