Leikkipaikat

Kurjenkaivonkenttä 5 sijaitsi lapsen kannalta tosi hyvällä paikalla.

Oma pihakin muodosti pienelle lapselle hyvän seikkailumaaston. Pienempänä riitti betoninen, ympyränmuotoinen hiekkalaatikko leikkeihin ja hieman myöhemmin huvia omalla pihalla toivat yhteiset leikit pihan muiden lasten kanssa (piilosilla, kymmenen tikkua laudalla, pallon heitto seinää vasten, ruutuhyppely jne.).

Talvisin talonmiehemme Viljo jäädytti takapihalle luistinradan ja viritti 'hullun hevosen' eli napakelkan sinne myös. Joskus valmistettiin valtava lumilinnakin monine käytävineen kaikkien käyttöön.

Välillä Viljo ajoi meitä lapsia takaa (aiheestakin), mutta esitteli toisaalta myös pannuhuoneen perukoilla ollutta suurta polttouunia. Keskellä taloamme oli läpi sen yhdeksän kerroksen sekä hissikuilu että roskakuilu, jonne saattoi kerrosten välissä olevilta tasanteilta heittää luukusta roskapussinsa alas pannuhuoneeseen. Sieltä Viljo roskat sitten kippasi pannun rahantuoksuiseen pätsiin. Hyviä hetkiä olivat myös ne kerrat, kun talonmies salli meidän juosta uikkareissamme nurmikolle viritellyn ensimmäisen sukupolven sadettajan vesisuihkun läpi!


Myöhemmin reviiri laajeni talon edustalla olevalle kentälle (kenttä on siellä yhä, joskin erilaisessa kuosissa kuin noihin aikoihin). Kentällä oli pari hiekkalaatikkoa, talvisin puinen liukumäki, puurunkoinen keinu sekä keinulauta. Iso tapaus oli, kun vuosia myöhemmin sinne asennettiin 'raketin muotoinen' metallinen kiipeilyteline.

Tällä kentällä järjestettiin hiekkalaatikoissa lukuisia neppisauto-kisoja (tehtiin monimutkaisia ratoja ja neppailtiin autoja kilpaa radan ympäri) tai pelattiin porukassa nelimaalia.

Seuraavaksi elinpiiri laajeni Kasarminmäelle (ja siellä olevaan 'pyöreään puistoon') sekä Kerttulin kallioille. Kasarminmäessä juostiin, taisteltiin ja leikittiin pikkuputouksissa kuolinkohtauksia sekä laskettiin tietysti talvisin mäkeä. Itselläni oli punainen rattikelkka ja pyöreä ahkio. Siskollani oli potkukelkka ja joskus niistä tehtiin pitkä juna laittamalla niitä peräkkäin jalaksistaan yhteen pötköön.

Kerttulin kallioilla kiipeiltiin ja joskus kurkoteltiin yli aidankin. Itsekin pelastuin kerran jokseenkin varmalta putoamiselta toistakymmentä metriä korkean kallion reunalta viime tingassa. Ei siinä ehtinyt edes ajatella jonkun kallioon maalaamaa Raamatunlausetta: "Usko Herraan niin pelastut". Nykyistä hirttopaikan muistomerkkiä kalliolla ei tuolloin ollut, mutta sen maine tunnettiin kyllä. Myös Kerttulinkallioilta harrastimme mäenlaskua Vähä-Hämmenkadun puolelta.

Nykyisen Kauppaoppilaitoksen kohdalla Kellosoittajankadulla oli Kerttulin sivupaloaseman talo ja isoja vesilammikoita, joiden asukit kiinnostivat meitä. Minullakin oli jonkin aikaa kotona (hapettomassa) lasipurkissa värikäs vesilisko.

Kupittaan alue muodosti tietenkin tärkeän lapsuuden leikkialueen eri ikävaiheissa. Nykyistä 'Seikkistä' ei toki tuolloin ollut, mutta alueen keskellä oli keinut ja sininen karuselli, jossa sai hurjat vauhdit ja nesteet korvakäytävässä liikkeelle.

Lisäksi Kupittaalla oli Lastenkaupunki: pienoiskaupunki katuineen, suojateineen ja liikennemerkkeineen, jossa käytiin harjoittelemassa liikkumista jalan, polkupyörin sekä polkuautoin. Ja sitten vieressä olivat lintulammikot, joiden välisellä kaarevalla puusillalla oli mukava katsella joutsenia ja muita lintuja. Läntisemmän lammen rannalla asusti komea kurki.

Lisäksi aluella oli Pyhän Henrikin lähde, Uimalaitos sekä pallokenttiä ja pesäpallostadion. Hieman kauempana Jalkapallostadion sekä Hippos.

Talvisin alueelle jäädytettiin luistinradat, jossa käytiin sekä koulun liikuntatunneilla että etenkin vapaa-ajalla. Täältä lähti myös hiihtolatu, jota myöten pääsi sujuttelemaan vaikka Lausteen hiihtomajalle. Kansanhiihtomerkkiä anorakin hihaan suoritettaessa kilometrejä olikin hyvä saada.

Viimeinen suunta nuorelle pojalle oli vielä Kupittaan asema, jonka ratapölkkyjen tuoksun tunnistan vieläkin. Matkalla saattoi katsella sahan toimintaa tai käydä radan varrella porkkanavarkaissa. Kaupungissa!

Teimme kiskoilla erilaisia litistyskokeita käyttäen kuparisia penninrahoja (litistyivät junan alla täysin tunnistamattomiksi; parempia tuli raitiovaunukiskoille asetetuista rahoista) ja puukeppejä.
Kupittaan aseman vieressä oli Lääninsairaalan alue (nykyinen TYKS), jota kiertelimme.

Jotakin on maailmassa pysyvääkin: sama betoninen hiekkalaatikko (?) on yhä Kurjenkaivonkentta 5:n pihassa! (Heinäkuu 2013)