Vappu - juhlista jaloin

Vappu on varsin leimallisesti kaupunkien juhla, jos kohta ammoisina aikoina maaseudulla vietettiinkin toukojuhlia helavalkeineen. Ainakin 1800-luvulla vapuntienoon juhliminen jalkautui kaupunkeihin: kesäravintolat avautuivat, pidettiin konsertteja ja lapsetkin saivat simaa juodakseen.

Vaikka vappua ovat eri tahot omineet, niin eräänlainen yleisjuhla se sentään kai on. Suomalaisen työn juhlan -päiväksi se on nykyään nimetty kalenteriin, mutta toki ylioppilaat ottavat päiväntienoosta myös kaiken irti.

Lapsen näkökulmasta vappu 1950-luvulla oli jotakuinkin sama kuin ilmapallo ja vappukävely.

Vappupallot oli tehty kumista, ei foliosta, ja ne täytettiin räjähdysherkällä vedyllä, ei heliumilla. Yleensä vappupallo ei ollut kovin pitkäikäinen ilo, koska kaasu pyrki pallosta rivakasti pois, ja otti muutenkin tilansa jotakuinkin epätasaisesti. Esimerkiksi pupunkorvapalloista yleensä tyhjeni toinen korva ennen toista. Varsin rujo näky.

Parvekkeella vappuna 1958

Vappupallojen valikoima ei ollut järin suuri. Peruspallo oli pyöreä. Eräänä vappuna sainkin mieluisan, ison pallon. Kun palasimme Kauppatorilta kohti Kurjenkaivonkentää, osui jonkun ohikulkijan tupakka Brahenpuistossa pallooni, joka tietenkin puhkesi. Melkoinen kajahdus!

Ilmapallojen lisäksi vappuhauskaan kuuluivat vappuhuiskat. Itse asiassa, jos oikein ajattelee, miten ihmeessä pallolla tahi huiskalla oikein leikitään? Mitä niillä voi tehdä? Ja kuitenkin niitä ostettiin vuosi vuoden jälkeen... ja ostetaan yhä.

Varsinainen leikkiväline olikin kuitenkin markkinapallo. Niitä sai myös ostaa Kauppatorin vappukojuista. Kyse oli narulla nyöritetystä, sahajauhoilla täytetystä pallukasta, jota saattoi hieman jojon tapaan singautella ympäriinsä. Markkinapalloon kiinnitetty kuminauha palautti pallon takaisin käteen. Tai ainakin lähelle.

Ville Vallgrenin veistämän Havis Amandan lakittaminen vappuna alkoi Helsingissä 1900-luvun alussa, vaikka se laillistettiin vasta vuonna 1951. Tiemmä jo vuonna 1929 myös Turussa aloitettiin vastaava perinne, kun turkulaiset ylioppilaat laittoivat Wäinö Aaltosen tekemän Liljan patsaan graniittisille kutreille ylioppilaslakin. Vain pari vuotta patsaan paljastamisen jälkeen.

Paljastamisesta voi tässä yhteydessä puhua täysin rinnoin, onhan naisfiguuri alaston. Paitsi siis vappuista hattuaan ynnä jalkojen juuressa olevaa Turun vaakunakasvia, liljaa.


Simaa ja tippaleipää ja hassut muovisangat päähän!

Kristiina Hautala

Kristiina Halkola (s. 1945) oli nuori näyttelijä 1960-luvulla. Halkola näytteli ja lauloi aikakauden merkkiteoksissa, ja hän oli tunnetusti poliittisesti vasemmalle suuntautunut. Yksi 60-luvun elokuvakohuja syntyi Halkolan esiintymisestä Jörn Donnerin Mustaa valkoisella (1968) -leffassa. Tai oikeastaan kohu syntyi siitä, että Halkola ei itse esiintynyt "rohkeassa" rakastelukohtauksessa, vaan ohjaaja käytti sijaisvartaloa näyttelijän tietämättä ja luvatta.

Samaan aikaan toisaalla. Etunimikaima Kristiina Hautala syntyi Tukholmassa vuonna 1948, ja vietti kaupungissa lapsuutensakin ennen Suomeen muuttoa. 60-luvun puolivälissä Hautala onnistui vakuuttamaan studiopomot koelaulutilaisuudessa ja tekemään sopimuksen levyfirma Scandian kanssa, joskin hänet passitettiin ensin fonetiikan tunneille suomenkielen ääntämystä treenaamaan. Seuraavana vuonna 1966 hänen ensisinkkunsa tuli ulos. A-puolella oli käännösbiisi En koskaan (alkuaan P. Donaggion You Don't Have To Say You Love Me, johon suomalaiset sanat teki Juha Vainio). Se oli Dusty Springfieldin alkukielellä tunnetuksi tekemä. B-puolella oli niinikään käännöskappale Divarin helmi (J.F. Hanley-Kari Tuomisaari: Second Hand Rose).

Toinenkin sinkku ilmestyi samana vuonna, mutta seuraavana vuonna 1967 Kristiina Hautala sai levytettäväkseen Beatlesin All You Need Is Love -kappaleen nimellä Rakkautta vain Kari Tuomisaaren suomennoksena.

Hautala-hittiputki alkoi. Vuoden 1967 satoa olivat muun muassa Lasse Mårtenson-P-O. Nyholmin mainio Raudanluja Tony Hatchin Love Is Me, Love Is You nimellä Kenen syy, kenen syy? sekä Chico Buarque De Hollandan A Banda nimellä En katso naamion taa (suom. Pertti Reponen). Kaikki meneviä biisejä, jotka saivat radiosta soittoaikaa mukavasti ja jättivät korvaan pysyvän jäljen. Sanat pystyy yhäkin palauttamaan mieleensä.

Vuonna 1967 ilmestyi neljä singlelevyä ja sama tahti jatkui vuonna 1968. Näistä levyistä isoimman muistijäljen teki vuoden kolmas sinkku, joka oli kokonaan kotimaista tuotantoa. A-puolella oli Esko Linnavallin ja Juha Vainion tuotos Kun kello käy ja B-puolella oli Lasse Mårtensonin ja Jukka Virtasen tekemä hauska Kielletyt käskyt. Jälkimmäinen biisi soi aiemmin mainitussa Donnerin Mustaa valkoisella -leffassa ravintolakohtauksessa, ja samalla on tullut taltioitua pätkä Kristiina Hautalan vakuuttavaa esiintymistä myös.

Kun kello käy sai huomiota Suomessa sen ansiosta, että kappale valittiin postikorttiäänillä tuona vuonna Euroviisu-ehdokkaaksi Lontooseen. Itse kisassa Royal Albert Hallin lavalla huomiota ei juurikaan tullut hyvästä esityksestä ja lyhyestä mekosta huolimatta. Kappale sai vain yhden pisteen Norjasta ja jäi viimeiselle sijalle. Sijoitus ei koko viisuilutaustaa ajatellen ole erityisen poikkeava, mutta pettymys toki.

Vuonna 1968 ilmestyi LP-levy nimeltä Kristiina & Lasse. Nimensä mukaisesti levyn tähtiä olivat Kristiina Hautala ja Lasse Mårtenson. He eivät kuitenkaan esittäneet duettoja tai vastaavaa yhdessä, vaan levyn A-puoli oli kokonaan Hautalan käytössä ja B-puolella huseerasi puolestaan Mårtenson. Älppärille oli koottu kuuden kappalen kimara Kristiina Hautalan aiempia singlebiisejä.

Hautala ja Mårtenson duetoivat sen sijaan samana vuonna 1968 taltioidussa Adlonin ravintolashowssa. Ohjelman ohjasi Jukka Virtanen tyhjässä ravintolasalissa, jossa kuullaan aiemmin esitetyn shown ääninauha välispiikkeineen päivineen. Näissä välispiikeissä Mårtenson ei yritäkään huulisynkkaa, vaan pistää esimerkiksi tupakaksi. Hieman erikoinen ratkaisu koko ohjelma, mutta siihen on livekeikan sijaan keksitty muutamia oivaltavia peilejä hyödyntäviä ideoita ja kameratrikkejä.

Vuonna 1969 ilmestyi enää yksi sinkku ja 70-luvulle tultaessa Hautalan musiikkiura alkoi olla paketissa hänen ryhtyessään opiskelemaan iltaoppikoulussa. Vuonna 1972 Kristiina Hautala muutti monien pettymykseksi takaisin Ruotsiin, ja aloitti psykologian opinnot yliopistossa. Pikainen paluu musiikin puolelle tuli vuonna 2003, jolloin ilmestyi pitkäsoittolevy: Kristiina Hautala & Matti Viita-aho Group: Hetki Tää.

Harmi kun ura laulajana päättyi melko varhain, sillä Kristiina Hautala oli piristysruiske suomi-iskelmään 60-luvulla. Hänellä oli persoonallinen soundi äänessään sekä eloisa tyyli esiintyä ja kyky antaa lauluilleen pontta. Ja olihan Kristiina Hautala kaunis ilmestys!

Lastenvaunut 50-luvulla

Toisen maailmansodan alla Askon huonekalutehdas oli kasvanut Suomen suurimmaksi. Kilpailu oli kuitenkin kovaa, ja tehtaan johtaja Aukusti Asko-Avonius päätteli tarvetta olevan puuhuonekalujen lisäksi erityiselle metallihuonekalutehtaalle. Suomalaiset olivat varsin ihastuneita Helsingin Teräshuonekalutehdas Oy:n valmistamiin hetekoihin.

Askon huonekalutehtaan pihalle kohosi vuonna 1938 putkisänkytehdas Upo Osakeyhtiö, joka oli aluksi kiinteä osa Askoa. Välirauhan aikana Upolle valmistui upouusi tehdashalli, joka vastasi aiemman hittituotteen, hetekan, synnyttämiin uusiin haasteisiin. Ryhdyttiin valmistamaan lastenvaunuja. Näiden jälkeen tuotekataloogiin lisättiin sähkösilitysrauta, pesukone, jääkaappi ja keittolevy. Tähtäimessä olivat massat ja niiden tarpeet.

Lapsiperheille valmistettiin vaunuja, rattaita, sänkyjä, potkukelkkoja, mäkikelkkoja ja polkupyöriä. Sodan jälkeen Upon tuotantoa meni sotakorvaustoimituksiin.

Upon lastenvaunuja pidettiin kyllä kauniina, mutta yksi ongelma niissä oli: pyörät irtoilivat helposti.


Kotimaassa oli myös muita kilpailijoita lastenvaunumarkkinoilla. Heteka teki omiaan jo 1930-luvulla ja Oraviston Tehtaat kamppaili Upon kanssa 50-luvulla kuluttajien huomiosta. Ulkomaisia kilpailijoitakin oli.

Kävelyottelu 1964

Markku Heikkilän kirjanen Uutissi Turust - Turkulaisten vuosikirja 1 ilmestyi vuonna 1996. Takakannessa olivat myyntihintatiedot:

Hinta 40 mk
Hyvä meininki -kortilla 30 mk
Tamperelaisille 50 mk

Asiaan vhkiytymättömän silmiin hinnoittelupolitiikka vaikuttaa mielivaltaiselta, mutta itse asiassa sille löytyy syynsä. Hyvä meininki -kortista itselläni ei ole käsitystä, mutta 60-luvulla käynnissä oli jatkuva taistelutila turkulaisten ja tamperelaisten välillä.

Syynä oli kenties se, että 1960-luvulla Turku ja Tampere olivat jotakuinkin samankokoisia kaupunkeja ja omien alueidensa keskuksia. Suomen kolmen suurimman kaupungin listalla Turku oli sijalla kolme ja Tampere sijalla 2. Vuonna 1960 Turussa oli 124 359 asukasta ja vuonna 1970 meitä oli 152 210 kappaletta. (Miesnäkökulmasta katsottuna markkinat olivat tuolloin varsin hyvät, koska jostakin oikusta johtuen naisia oli tuona aikana koko ajan kymmenisentuhatta enemmän.)

Vuonna 1964 Suomessa oli 4 597 690 asukasta, joista turkulaisia oli 136 756. Juuri tuona vuonna käytiin kävelyottelu, jolla punnittiin taas kerran Turun ja Tampereen keskinäistä herruutta. Kilpailu käynnistyi sunnuntaina 6.4.1964 auringon paisteessa, ja into oli kova kummassakin kaupungissa. Tilastojen mukaan molemmissa kaupungeissa oli kymmenentuhatta marssijaa heti ensimmäisenä päivänä liikkeellä.

Kävelyottelu kesti toukokuun lopuun saakka, ja mukaan masinoitiin niin kaupungin työntekijät kuin meidät kansakoululaisetkin, jotka saimme omat marssikorttimme, jotta voisimme kantaa kortemme kekoon eli kävellä kilometrejä Turulle. Ja kylläpä me pienet nurkkapatriootit kävelimmekin! Eri yhteisöt haastoivat Tampereen suunnalta turkulaisia järjestöjä jaloon kilpaan mukaan Turun Sanomissa julkaistulla haastepalstalla. Kävelyreittejä oli kuusi.

Voisi melkein olettaa, että nykyiset turkulaiset ja tamperelaiset eivät edes tunne tätä periaatteellista vihanpitoa ja ylenkatsontaa, jota jokainen kunnon turkulainen ja kunnon tamperelainen tuntee vastapuolen heimoa kohtaan? Se ei ole opittua, se on sisäsyntyistä. On sääli, jos tällaiset  turvalliset perusjutut katoavat, sillä kyllä muuttuvassa maailmassa sentään joistakin periaatteista pitäisi pitää kiinni. Mitä muutakaan pysyvää meillä on? Eiköhän hyvät tamperelaiset yhdistetä voimamme yhteisen asian puolesta vielä kerran?

No, Turku tietysti voitti tämän vuoden 1964 kamppailun tuloksella joka ylitti kuusi miljoonaa käveltyä kilometria.

Myös esimerkiksi Seinäjoen ja Vaasan välillä oli samaisena vuonna vastaava kävelyottelu.

SUURIMPIEN KAUPUNKIEN JA KAUPPALOIDEN ARVIOIDUT VÄKILUVUT VUODEN 1965 ALUSSA

Helsinki 494 796
Tampere  140 635
Turku    137 636
Lahti     79 829
Oulu      78 270
Espoo     75 228
Pori      59 616
Jyväskylä 51 955
Kuopio    50 967
Vaasa     46 749

...
Seinäjoki 18 308 (28.)