Eräs nyrkkeilymatsi

Siinä kun nykykoululainen laittaa roustaavan viestin WhatsAppiin, tinttasi 60-lukulainen lajitoveriaan nenään, ja homma oli kerralla ohi.

Tai. En itse asiassa muista, että nenäänlyömiskilpailut olisivat olleet mitenkään yleisiä Kerttulin kansakoulussa. Kaupunginosien sakitkin tulivat tietoisuuteen vasta paljon myöhemmin.

Koska nyrkkeily ei ylipäätään kuulunut vaihtelevaan lajivalikoimaani, olen useasti jälkikäteen aprikoinut, miksi muistan niin selvästi nyrkkeilijä Sonny Listonin? Hänen nimessään on kyllä mukava klangi, mutta silti. Miksi alle kymmenvuotias sälli seuraisi kaukaisen Ameriikan hanskahommia?

Sonny Liston oli riistänyt ensimmäisessä erässä maailmanmestaruustittelin Floyd Pattersonilta vuoden 1962 syyskuussa tyrmäyksellä ajassa 2.05. Eikä siinä vielä kaikki. Miesten uusintakoitos seuraavan vuoden heinäkuussa päättyi aivan samoin niin ikään ensimmäisessä erässä, mutta matsi kesti toki neljä sekuntia ensimmäistä kohtaamista pitempään. Olen tuon jännittävän kohtaamisen muistavinani, mutta se ei voi olla mitenkään mahdollista, koska olin tuolloin seitsemänvuotias eikä meillä toiminut langaton laajakaista.

Liston kävi kyllä elokuussa 1963 Suomessa hyppimässä Lintsillä narua, joten julkisuuskynnys on saattanut ylittyä myös tuossa kohtaa.

Vuoden 1960 kesäolympialaisissa nuori Cassius Clay voitti olympiakultaa alemmassa raskaassa sarjassa. Clay jätti amatöörikehät ja haastoi hallitsevan mestarin molempien Liston-Patterson -kamppailuiden jälkeen. Jälkimmäisellä kerralla Sonny Liston otti haasteen vastaan.

Etukäteisarvelut ottelun tuloksesta kallistuivat Listonin voiton puolelle. Clay oli suurisuinen tanssahtelija, joka pyrki ennen ottelua horjuttamaan vastustajansa mielenrauhaa. Hänen kerrotaan muun muassa käyneen Listonin harjoitussalilla sekä kotipihassa häiriköimässä nímettelemällä vastustajaansa rumaksi karhuksi.

Clay oli vasta 22-vuotias, mutta hän oli voittanut kaikki 19 ammattilaismatsiaan ennen tätä ottelua. Listonilla puolestaan oli takanaan kymmenen ammattilaisvuotta, jonka aikana vyölle oli kertynyt 35 voittoa ja yksi tappio.

Vedonlyöntikerroin oli voimakkaasti Sonny Listonin puolella (7-1), mutta se ei estänyt Claytä toteamasta: "I'm the greatest!" Listonin suurin huoli ennen ottelua oli puolestaan se, miten hän lyötyään saisi nyrkkinsä ulos Clayn suuresta suusta.

Itse ottelu järjestettiin helmikuussa 1964. Se alkoi Clayn tanssahtelevillä väistöillä, mutta alkuerissä kumpikin sai myös iskuja perille. Listonin silmäkulmat aukesivat ja niihin laitettiin verenvuotoa ehkäisevää lääkettä. Voidetta joutui myös Listonin hanskoihin ja sitä kautta Clayn silmiin sokaisten hänet, niin että Clay ehdotti jopa ottelun keskeyttämistä. Valmentaja ei suostunut, ja kuudennen erän alkaessa Clayn näkökyky palasi entiselleen, ja hän sai muutamia iskuja osumaan Listonin kasvoihin.

Seuraavaan erään Liston ei enää tullutkaan. Syynä oli kipeytynyt olkapää. Clay julistettiin ottelun voittajaksi teknisellä tyrmäyksellä, ja raskaan sarjan maailmanmestaruusottelu päättyi ensimmäistä kertaa hallitsevan mestarin luovuttamiseen.

Eihän siinä niin pitänyt käydä. Ei ainakaan nuoren pugilistin mielikuvissa.

Cassius Clay kääntyi islamin uskoon, vaihtoi nimensä Muhammed Aliksi ja teki uusia urotekoja kehässä ja sen ulkopuolella. Myös Liston ja Ali iskivät toistamiseen yhteen, ja tällä kertaa Ali voitti tyrmäyksellä. Listonkin jatkoi ottelijanuraansa, joka päättyi vasta vuonna 1970.

Jälkikäteen olen yhäkin aprikoinut, miksi ihmeessä muistan näitä otteluita ja Sonny Listonin? Joku mediakynnys on täytynyt ylittyä.

Turun Sanomat ainakin julkaisi ottelun tiimoilta vielä aamupäivällä irtomyyntiin lehden ylimääräisen erikoispainoksen kuvineen ja tarkkoine selostuksineen.

Anekdoottina todettakoon vielä, että turkulainen elokuvateatteri Scala esitti Listonin ja Clayn MM-ottelusta tunnin mittaisen elokuvan maaliskuun puolivälissä 1964. Lipun hinta oli yksi markka. Itselläni ei moista omaisuutta ollut käsillä.
(Jukka Saariselle kiitos tarkentavista lisätiedoista!)

Talvi 1960

Jos lapsuuden kesät olivat ikiaurinkoisia, niin niin olivat lapsuuden talvetkin "oikeita talvia": lunta, pakkasta, jäätä ja koppuraan jäätyneitä vanttuita.

Olen tähän ottanut muutamia kuvakaappauksia kaitafilmistä, joka on taltioitu alkuvuodesta 1960 kotitalon takapihalla sekä edessä olevassa puistossa. Kuvanlaatu ei ole tästä johtuen kovinkaan hääppöistä, mutta itse asiat näkyvät sentään. Ilmaston lämpenemisestä ei puhuttu, vaikka sen pohjaa jo luotiin?

Näihin leikkeihin löytyy viittauksia aiemmista postauksista.

Runsasluminen talvi - pihalle tehtiin valtava lumilinna.

Kurkiaura sijaitsi puutalokaupunginosassa.

Lumilinna oli rakennettu pyöräsuojan viereen.

Lumilinnan sisällä oli useita käytäviä - nykyään tällaista ei saisi enää rakentaa...

Talonmies laittoi talvella "hullun hevosen" eli napakelkan.

Kun työntäjien määrä lisääntyi, kiihtyi vauhti järjettömästi ja mukana roikkuminen alkoi käydä työstä.

Nelivuotiaan tyylinäyte pikkumäessä kohti Kaarinankatua.

Omistin hyvät Karhu-sukset, joilla kelpasi lykkiä näillä pihan laduilla.

Lääninsairaala hallitsi (oman talomme lisäksi)  maisemaa, mutta muuten rakennuskanta oli juuri uusiutumisen kynnyksellä.

Talomme edessä oli kesäisin hiekkakenttä,...

...mutta talveksi sinne tuotiin järeä puumäki.

Emme tarvinneet pahvinpalaa kummempia laskuvälineitä.

Urheilusankareita, vol. 2

Siinä kun Viki Kankkonen lensi komealla ilmalennolla suoraan kisakuuntelijoiden sydämiin, niin termi The Flying Finn sai jälleen uusia merkityksiä samoihin aikoihin. Alkuperäinen lentävä suomalainen oli tietysti Hannes Kolehmainen, eikä lisänimeltä välttynyt toki turkulainen Paavo Nurmikaan. Ville Ritola ja Volmari Iso-Hollo olivat jatkumoita tälle lempinimiketjulle ojentaen kunniakkaasti vuorollaan viestikapulan lopulta Taisto Mäen kautta Lasse Virénille.

Juoksusankareiden ohella The Flying Finn -kunnianimeä ovat kantaneet moottoriurheilun kovat tähdet 1960-luvulla. Kolmikko Timo Mäkinen, Rauno Aaltonen ja Simo Lampinen muodostivat sen kovan ytimen. Heidän jälkeensä esimerkiksi Hannu Mikkola, Juha Kankkunen ja Tommi Mäkinen on mainittu vaihtelevasti samalla termillä.

Mäkisen Monte Carlon vuoden 1966 -menopelistä tehtiin tämä upea Corgi Toys -auto (nro 321).

Alkuperäinen autokolmikko kuitenkin herätti pikkupoikien huomion 60-luvulla.

Heistä kovin oli Timo Mäkinen piskuisine Mini Cooper S -autoineen. Ura oli alkanut jo 50-luvun lopulla Citroen- ja Triumph-merkeillä, mutta vaihto äitimuorin Miniin kannatti kansallisissa ralleissa. Tehdasauton saatuaan Mäkinen siirtyi myös kansainvälisiin kilpailuihin. Legendaarisen Monte Carlo -rallin voitto napsahti vuonna 1965.

Samana vuonna 1965 alkoi myös Jyväskylän suurajojen (1000 Lakes Rally) voittoputki (1965, 1966, 1967 sekä 1973). Vuoden 1967 voitto sai vielä erityissilauksen, kun Mäkinen viiletti osan Ouninpohjan pikataipaleesta konepelti ylhäällä sen kiinnitysten petettyä.

Turkulainen Rauno Aaltonen voitti ensimmäisenä suomalaisena EM-tasoisen ajokisan vuonna 1965. Aaltonen sompaili 50-luvun puolivälin jälkeen Saabilla ja myöhemmin Mersulla, mutta varsinaiset urotekonsa hän aloitti Minin ratin takana.

Plakkariin kertyi Jyväskylän voitto 1961 (Mercedes Benz), RAC Rally 1965 ja Monte Carlo 1967 (Minillä molemmat).

Aaltosen vuoden 1967 Monte Carlon -voittaja-autosta tehtiin hieno Corgi Toys -pienoismalli (nro 339).

Minin legedan pohja oli luotu. Kelpasi herrojen esitellä televisiossa autolla sompailua huippunaan taskuparkkeeraus käsijarrukäännöksellä.

Simo Lampinen ei ollut Mini-miehiä, vaan hänen kulkupelinsä oli Saab 96, jolla nasahti kaksi Jyväskylän voittoa (1963 ja 1964) sekä RAC Rallyn pysti (1968). Kovista meriiteistä huolimatta poikain huomio kiinnittyi enemmän Mini Cooperilla kiiruhtaviin ukkoihin.