Rattikelkka

Lapsuuden talvet ovat muistoissa toki upeita, mutta olletenkin ne olivat sellaisia ihan käytännössäkin.

Talonmies jäädytti kerrostalomme takapihalle pienen luistinradan pihan lapsille, ja kun se ei enää riittänyt, mentiin Kupittaalle luistelemaan.

Talonmies viritti pihalle myös 'hullun hevosen' eli napakelkan, jossa saikin varsin hulluja kyytejä, kun sitä oikein miehissä veivattiin kiertämään kehäänsä. Kynsin hampain sai pitää kelkasta kiinni, ettei sinkoutuisi keskipakoisvoiman vaikutuksesta pitkin pientareita.

Parina talvena pihalle tehtiin vielä komea lumilinna (lapsen silmissä) valtavaan lumikasaan kaivamalla sinne tunnelikäytäviä. Nythän tällaiset oitis kiellettäisiin, ja ihan syystäkin.

Mäkeä pystyi laskemaan talon edessä olevassa puistossa, johon aina talvisin tuotiin järeä, puurakenteinen liukumäki, joka sitten taas lumettomaksi sesongiksi vietiin kaupungin pohjattomaan varastoon. Toinen mäenlaskupaikka oli viereinen Kasarminmäki. Siellä laskettiin vaneripulkalla, potkukelkalla, mahakelkalla tai rattikelkalla. Toki pelkkä pahvinpalanenkin riitti.

Potkukelkat olivat kaupungissakin varsin yleisiä, ja saimme niistä usein mäkeen pitkän junan limittämällä niitä useita peräperään jalaksien avulla.

Itse sain eräänä jouluna alle kouluikäisenä lahjaksi kuvan rattikelkan.

Se oli punainen rattikelkka, johon oli valkeilla kirjaimilla kirjoitettu päälle JOVI.

Kelkkaa ohjattiin nimensä mukaisesti oikeasta ratista.

Ohjaussäde ei ollut suurensuuri, ja itse mekanismikin varsin yksinkertainen jos kohta toimiva.

Lisähienoutena oli valkokahvainen käsijarru, jota vetämällä kelkkaa pystyi muka jarruttamaan.

Jarru oli kuitenkin vain ohut vivunjatke. Riittävä silti noihin mäkiin.

Hieman maalipinta on jo kulunut ja jalakset ruosteessa, mutta kovalla hangella tai jäisellä alustalla tämä kelkka on yhä pitelemätön.

Itselleni jäi kelkasta hyvät muistot. Oma poikani huristelee kuitenkin mielummin vieressä olevalla menopelillä. Onko tässä nyt sitten menty tuotekehittelyssä varsinaisesti lainkaan eteenpäin...?