Huumorilehtiä

Pakina ei ole tyylilajina vielä täysin kuollut, mutta puhtaana kirjoitusmuotona se on kokenut jonkinlaisen alasajon kirjallisessa kentässä.

"Ennen kaikki oli paremmin..."

Pakinakirjoituksella on pitkät perinteet ja 1950- ja 60-luvuilla tämä kirjallinen laji eli ja voi erittäinkin hyvin. Pakinoita julkaistiin paljon sanoma- ja aikakauslehdissä ja usein niitä päätyi myös kovien kansien väliin. Nimet Valentin, Olli, Arijoutsi, Aapeli, Erkki-Mikael ja Tiitus olivat itselleni kovaa valuuttaa kaupunginkirjastosta ulos kannettuina.

Ollilla (Väinö Nuorteva) oli kuuluisa byrokratian sokkeloissa poukkoileva Mustapartainen miehensä, mutta myös monia muita nerokkaita pakinoita, joissa hän ruoti erityisen terävästi ja hienolla suomen kielellä ajan ilmiöitä. Olli kirjoitti myös Uusi Suomi -lehteen, ja hän on ollut luultavasti yksi tuotteliaimpia pakinoitsijoitamme kautta aikain.  

Valentin (Ensio Rislakki) oli myös varsin tuottelias kirjoittaja, jonka repertuaari ulottui elokuvakäsikirjoituksista matkakirjojen kautta pakinoihin. Hän ehti monen pestinsä ohella toimia myös päätoimittajana niin Suomen Kuvalehdessä kuin Elokuva-Aitassakin.

Arijoutsi (Heikki Marttila) teki pitkän työrupeaman Helsingin Sanomien pakinoitsijana. Arijoutsi käytti pakinoittensa aineksina sanaleikkejä ja muuta kielellistä leikittelyä, ja hän ammensi usein kirjoitustensa aiheita päivänpolitiikasta.  

Aapeli (Simo Puupponen) oli Savon Sanomien toimittaja ja pakinoitsija, jonka Vinski-kirjat ja Pikku Pietarin piha ovat tietenkin oman genrensä klassikoita yhä.

Tiitus (Ilmari Kivinen) teki oman pakinoitsijan uransa Helsingin Sanomissa jo ennen toista maailmansotaa, mutta hyvin hänen Herra Kenos -pakinansa purivat yhä nuoreen lukijaan 1960-luvullakin, jolloin ilmestyi uusi kokoelma hänen vanhoja juttujaan.

Erkki-Mikael (Erkki Mikael Salmi) paiski kirjoitustöitä myös Hesarissa ennen siirtymistään mainonnan ja markkinoinnin pariin. Hän kirjoitti myös Apu-lehteen säännöllisesti pakinoitaan. Erkki-Mikaelin legendaarisia hahmoja ovat Samuel Väsy ja Isaskar Keturi, josta Aarne Tarkas teki myös Hannes Häyrisen näyttelemän elokuvan. Erkki Mikael Salmi toimi myös yhtenä Jatkoajan juontajana.

Pakinatyyli näyttää päälle päin kepeältä ja helpolta, mutta eihän se sitä ole. Pakina ei ole sama kuin tyhjänpäiväinen, nopea vitsi, vaan parhaimmillaan siinä yhdistyy painokas asia-aihe kaunokirjalliseen ilmiasuun. Tarvitaan näkemystä, yhdistelykykyä ja vankkaa sivistystä, jotta pakinan pystyy synnyttämään. Sinänsä pakinalla ei ole yhtä oikeaa formaattia, vaan se liitelee sekä muodoltaan että tyyliltään vapaasti kirjallisessa kentässä. Komiikka, ironia, satiiri ja parodia ovat pakinan temmellyskentän peuhavälineitä.

Yksi pakinoiden julkaisumuoto olivat nuoruudessani myös erityiset huumorilehdet, kuten Lipeäkala (1926-63), johon kirjoittivat mm. Valentin, Aapeli ja Kai de Puu (Matti Almila), Veli Giovannin (Hillari Johannes Viherjuuri) käsistä lähtenyt Joulukärpänen (1927-67) sekä Arijoutsin Pippuri-universumi (Joulupippuri, Kevätpippuri, Elopippuri, Syyspippuri).

Meillä Turussa ilmestyi myös vappuisin Turun Sanomalehtimiesyhdistyksen Vappuneekeri (1950-2007). Nykyään nimi herättää tietystikin närää, mutta 50-luvulla neekeri-nimitys oli kyllin korrekti nimitys vailla mitään lisämerkityksiä. Lehtimiehiä puolestaan nimitettiin humoristisesti näin painomustevärin takia.

Vappuneekerissä oli hieman pikkutuhma sävynsä (esimerkiksi Turun  kunnialliset liikkeet julkaisivat siinä mainoksia, joiden visuaalinen idea perustui vähäpukeisiin naisiin), mutta Joulukärpäset muistan aika puhtoisina. Paljon poliittisista oivalluksista meni tietenkin yli ymmärrykseni, mutta oli siellä paljon kiinnostavaakin luettavaa ja katsottavaa. Joulukärpästä kuvitti muun muassa Kari, joten taso oli siltäkin osin kova. Myös Totti Noisniemi oli näissä kuvittajana.

Aikamoinen säläsäkkihän tuollainen lehti oli pilakuvineen, mainoksineen ja sekalaisine artikkeleineen, mutta ilman muuta se oli myös viihdyttävä.

Vaikka keinokoppa onkin toinen, niin ehkä eniten tämäntyyppistä huumoriperinnettä ovat jatkaneet Alivaltiosihteeri-ryhmän jäsenet. Toki erilaisia humoristisia vuosikirjoja ja vappujulkaisuja on ilmestynyt vuosien varrella, mutta eivät ne ole ihan samaan päässeet.

Koululainen

Koululainen-lehti perustettiin jo vuonna 1945 heti sodan jälkeen. Lehden perustivat opettajat, jotka kaikitenkin myös markkinoivat lehteä oppilaille; kysynnän ja tarjonnan laki kansakoulun malliin. Lehteä julkaisi Suomen Kansakoulunopettajien Liitto.

Koululainen sijoittuu nykyään yleislehtien kategoriaan, ja niin ovat asiat olleet aikojen alusta saakka. Toki lehti on ollut eräänlainen sivistävä ja henkistävä oppituntien jatke, mutta Koululainen on sisältänyt artikkeleita monelaisista asioista, erilaisia tehtäviä, askartelua, sarjakuvia sekä myös lukijoiden omia tuotoksia.


Lehden arvomaailma pätee varmasti nykyäänkin, mutta on lehden henki heijastellut vuosikymmenten saatossa aina myös oman aikakautensa henkeä. Lehden sivuilta ovat hyvät ja terveelliset elämäntavat huokuneet mm. alkoholista ja tupakasta varoitteluna (Kansakoululaisten raittiusliitto oli 1950-luvulla muutaman vuoden kompuksessa lehden kanssa), urheilun ja liikunnan ihannoimisena, yleisen ahkeruuden kannustamisena, säästäväisyyden ja rehellisyyden arvostamisena ja isänmaallisuuden sekä kristillisten arvojen kannattamisena. Nämä teemat alkoivat laskevan trendinsä siirryttäessä 1950-luvulta 60-luvulle. Piilotekstinä ne saattoivat toki sisältyä juttuihin silti yhä.

60-luvulle tultaessa Koululaiseen oli tullut kokkausohjeita (kuten kuoriperunat ja makkarakastike), kirja-arvosteluita, elämäntapaohjeita, maantieteellisiä aiheita ja vaikkapa nukenvaatteiden virkkausohjeita. Myös elokuva ja televisio noteerattiin. Lehden osastot alkoivat myös eriytyä omiinsa osioihinsa. 60-luvulla lehteen alkoi tulla myös ilmoituksia ja mainoksia, vaikka lehti ei sinänsä ollutkaan  mainosrahoitteinen.

Kaiken kaikkiaan Koululainen oli tuohon aikaan varsin puhtoinen ja hyvähenkinen julkaisu, jonka saattoi kotiin tilata (vanhempien kannalta) huolettomin mielin. Lehti tarjosi tietoa ja vähän keveämpiä juttuja, ja se kannatti terveitä elämäntapoja ynnä sekä sisäistä että ulkoista puhtoisuutta. Juttujen aiheita ja vaikutteita saatiin jo muualta aina Yhdysvaltoja myöten, ja hiljaksiin myös lapsille annettiin omaa päätäntävaltaa asioihinsa. Tämä kaikki heijasteli tietenkin yleistä 60-luvun henkeä, vaikkei aivan summerhill'iläisyyteen mentykään.


Omana kouluaikanani lehti tilattiin syyslukukauden alussa omalta opettajalta, ja parina vuonna sainkin kotoa luvan tilauksen tekemiseen Kerttulin kansakoulusta. Mukava oli saada tuore Koululainen kopraansa ja asettautua sitä lukemaan. Painoteknisistä syistä johtuen oli lehden värimaailma ja ilme tuolloin varsin sinipunavoittoinen. No, olihan meillä koulussa käytössä myös sinipunakynä...

Rattikelkka

Lapsuuden talvet ovat muistoissa toki upeita, mutta olletenkin ne olivat sellaisia ihan käytännössäkin.

Talonmies jäädytti kerrostalomme takapihalle pienen luistinradan pihan lapsille, ja kun se ei enää riittänyt, mentiin Kupittaalle luistelemaan.

Talonmies viritti pihalle myös 'hullun hevosen' eli napakelkan, jossa saikin varsin hulluja kyytejä, kun sitä oikein miehissä veivattiin kiertämään kehäänsä. Kynsin hampain sai pitää kelkasta kiinni, ettei sinkoutuisi keskipakoisvoiman vaikutuksesta pitkin pientareita.

Parina talvena pihalle tehtiin vielä komea lumilinna (lapsen silmissä) valtavaan lumikasaan kaivamalla sinne tunnelikäytäviä. Nythän tällaiset oitis kiellettäisiin, ja ihan syystäkin.

Mäkeä pystyi laskemaan talon edessä olevassa puistossa, johon aina talvisin tuotiin järeä, puurakenteinen liukumäki, joka sitten taas lumettomaksi sesongiksi vietiin kaupungin pohjattomaan varastoon. Toinen mäenlaskupaikka oli viereinen Kasarminmäki. Siellä laskettiin vaneripulkalla, potkukelkalla, mahakelkalla tai rattikelkalla. Toki pelkkä pahvinpalanenkin riitti.

Potkukelkat olivat kaupungissakin varsin yleisiä, ja saimme niistä usein mäkeen pitkän junan limittämällä niitä useita peräperään jalaksien avulla.

Itse sain eräänä jouluna alle kouluikäisenä lahjaksi kuvan rattikelkan.

Se oli punainen rattikelkka, johon oli valkeilla kirjaimilla kirjoitettu päälle JOVI.

Kelkkaa ohjattiin nimensä mukaisesti oikeasta ratista.

Ohjaussäde ei ollut suurensuuri, ja itse mekanismikin varsin yksinkertainen jos kohta toimiva.

Lisähienoutena oli valkokahvainen käsijarru, jota vetämällä kelkkaa pystyi muka jarruttamaan.

Jarru oli kuitenkin vain ohut vivunjatke. Riittävä silti noihin mäkiin.

Hieman maalipinta on jo kulunut ja jalakset ruosteessa, mutta kovalla hangella tai jäisellä alustalla tämä kelkka on yhä pitelemätön.

Itselleni jäi kelkasta hyvät muistot. Oma poikani huristelee kuitenkin mielummin vieressä olevalla menopelillä. Onko tässä nyt sitten menty tuotekehittelyssä varsinaisesti lainkaan eteenpäin...?

Kurjenkaivonkenttä 5 A, Turku 2

Asunto-osakeyhtiö Kurkiaura valmistui Kurjenkaivonkenttä viiden varrelle vuonna 1957, jolloin nelihenkinen perheemme muutti sinne Stålarminkadulta. Talo oli Arava-talo, jonka perustajina olivat yliopisto, Silo ja Auran Kultasepät. Itse olin tuolloin vasta kaksivuotias, mutta koska asuimme siellä 1970-luvun alkupuolelle saakka, on tämä tietenkin sitä vankinta juuriseutuani.

Kuten tämä kaupungin matkailukartta vuodelta 1959 osoittaa, ei ympärillä vielä ollut monia muita kerrostaloja. Ennemminkin kyse oli varsin pitkälle vielä puutalokaupunginosasta. Muistan lapsuudestani hyvin tuoreiden klapien tuoksun, kun autokuormallinen niitä kipattiin naapuritalon jalkakäytävälle ja siitä sitten viskeltiin pikku luukusta alas halkokellariin. Monissa puutaloissa näkyi myös ikkunalasien välissä pumpulia tai avoin tulitikkurasia reunoissa kosteutta imemässä.

Ote artikkelista Harri Kalpa: Turku eilen ja tänään

Nämä oheiset kuvat on kaapattu kotielokuvastamme vuodelta 1957, jolloin taloon oli juuri muutettu sisään.

Kaivokadun suunnalta. Lapsia-varoituskyltti lienee parin korttelin päässä olevan Kerttulin kansakoulun takia tuossa. Yhtiöön kuului oma A-portaamme sekä oikealla näkyvä matalampi, kolmekerroksinen osa.

Nämä parvekkeet antoivat näkymän Kerttulinkallion suuntaan. Omamme on oikealla viidennessä kerroksessa. Pikkuikkuna talon sivussa on vaatehuone. Meillä siitä tehtiin 60-luvulla huone siskolleni. Mosseja ja muita itäautoja oli suhteellisesti ottaen kohtuullisen paljon. Tälle reunalle talonmies kasvatti myöhemmin tuuhean ja piikkisen pensasaidan, josta siitäkin silti puskettiin läpi.

Autoliikenne oli tuolloin vähäistä, eikä parkkipaikan saaminen siis ollut kovin työlästä. Pyöreälinjainen Renuu oli erään talomme asukkaan.

Kerttulin kansakoulun suunnalta katsottuna Kurkiaura jossakin määrin hallitsi maisemaa. Kuvakulma on Kaarinankadun  päästä koulun kohdalta. Sittemmin tähänkin väliin on rakennettu kerrostalo. Kaasulyhdyt olivat kaukaista historiaa, ja niinpä tässäkin kohtaa roikkui kadun yllä komea sähkölamppu valaisemassa katua yöaikaan.

Kodin ikkunasta Kaivokadun suuntaan näkymä oli varsin urbaani.

Autokadut olivat mukulakiveä, ja niin olivat tuolloin monet jalkakäytävätkin kotimme lähikortteleissa. Vaan ei meillä! Meidän Yellow Brick Road'imme oli siloitettu uudensileillä betonilaatoilla. Kelpasi siinä urheilijanuorukaisen pyöräillä. Upouuden Skodamme perä vilahtaa kuvan oikeassa reunassa.

Itse huristelin vielä siskon vanhalla kolmipyöräisellä, mutta Vuorisen perheellä oli komea Sitikka. He muokkasivat sukunimensä myöhemmin uuteen uskoon ja muuttivat Ouluun.

Talomme edessä oli Kurjenkaivonkenttä, ja siinä avara hiekkainen puisto. Täällä pelattiin nelimaalia ja pidettiin neppisautokisoja. Taustalla häämöttävä Sirkkalan kasarmi oli tuolloin vielä käytössä ja vartiosotilas seisoi portilla.

Pari vuotta vanhempi siskoni osasi jo ottaa itsekin hurjat vauhdit. Taustalla postin oranssinen auto huristaa juuri ohi tärkeissä toimissaan.

Nykymittapuulla mitaten puiston kalustus oli karu: vain tämä kaareutuva kiipeilyteline, keinut, keinulauta ja hiekkalaatikko. Talveksi tuotiin lisäksi vankka, puinen liukumäki, josta laskin monta makeaa liukua vanerisella pulkallani.

Meidän talon porukkaa eli ikätoverit Antti, Jyri ja Piia hiekkiksellä. Puistotäti kuului päivisin varusteisiin.

Kotimme ikkunasta näkyi Lääninsairaala eli nykyinen A-sairaala (nyttemmin homevaurioista U-sairaalaa ei ollut vielä rakennettukaan). Lääninsairaala on myös paikka, jossa itse olen syntynyt. Kunnon turkulaiset syntyivät Heidekenillä. Vasemmalla oli puolestaan Auran Kultaseppien pitkänomainen tuotantolaitos. Sen ikkunoista näkyi kurkkimalla kiinnostavien koneiden pyöriä ja ikkunoista tulvahti outoja tuoksuja.

Lääninsairaalan suuntaan ja ns. Pyöreään puistoon pääsi tätä hienoa käytävää pitkin. Aluetta kutsuttiin Kasarminmäeksi. Käytävän päässä oli toinen lähilippakioskimme. Talvisin oikealla puolella oleva mäki oli meidän laskettelurinteemme, josta tulin alas punaisella rattikelkallani, ja toisinaan teimme useammasta potkukelkasta pitkän junan laittamalla niitä tiukkaan peräjälkeen toisiinsa kiinni.

Kerttulinkadun ja Kaarinankadun kulmassa oli Turun Osuuskaupan liikehuoneisto. Liike oli näköjään myös veikkauksen asiamies. Lottoa ei ollut vielä tuotu Suomeen, mutta vakioveikkauksessa kokeiltiin jalkapallotietämystä. "Yksi risti kaksi, markat miljoonaksi." Veikkauksen ensimmäinen tv-mainos ilmestyi ruutuihin seuraavana vuonna 1958.

Kaupunkiliikenteen bussipysäkki Kerttulinkadulla.

Talon tytöt Anneli, Eeva ja Riitta matkalla kohti Kupittaan hienoa lintupuistoa ja seikkailuja.