Spede ja hiukan muutakin ajanvietettä

On omalla laillaan sääli, että uusille polville nimitys "spede" merkitsee ennemminkin noloa pelleä kuin arvostettavaa viihteentekijää ja työllistävää tuottajamogulia. Toisaalta, eihän se iso ihme ole, jos kirkkain muistikuva on papparainen pyörittämässä tosissaan hulavannetta kaulansa ympärillä. Tästä näkökannasta katsottuna maine on aivan ansaittu ja oikeaanosuva.

Me, jotka olemme eläneet myös edelliset vuosikymmenet, tunnemme toisenlaisen Speden, Pertti Pasasen. Emme toki ihmistä itseään, mutta julkisen Speden, joka oli täysin ylivoimainen omalla alallaan 1960-luvulla.

Speden vaikutteita elokuvan puolella ei ole vaikea arvata: ainakin sutkautteleva ja sanavalmis Bob Hope täytyy olla hänen listallaan, ja epäilemättä myös elastinen ja monessa lahjakas naamanvääntäjä Jerry Lewis. Todennäköisesti moni muukin, mutta näistä esikuvista ja innoittajista ponnistaen Spede loi itse ainutlaatuisen uran Suomessa. Ainutlaatuisen ja hiukan aliarvostetunkin.

Speden elokuvaura alkoi jo 1950-luvulla avustajan ja pienten sivuroolien miehenä. Häntä nähtiin muun muassa sotilasfarsseissa ja muutamassa 'Pekka Puupää' -leffassa. Nämä pikkuroolit jäivät, kun hän sai jalan Yleisradion oven väliin. Nimenomaan radion, jossa hän aluksi toimitti sunnuntaiaamujen viihdemakasiinia, 'Aamutuimaan', joka oli jäänyt ilman isäntää legendaarisen Niilo Tarvajärven lähdettyä television puolelle. Täysosuma radiouralla oli ohjelmavirrasta erottautunut lauantai-iltojen ilo, 'Ruljanssiriihi', 1960-64 (myöhemmin 'Hupiklubi'); tunnin mittainen suora lähetys, joka sisälsi sekä musiikkia että sketsejä. 'Ruljanssiriihen' lauteilta löytyi myös kovapintainen papukaija G. Pula-aho, jonka taitava Leo Jokela loi.

Koska televisio vasta teki tuloaan kotien kaappien päälle, niin radio oli vielä arvossa arvaamattomassa 60-luvulla. Radiosta pystyi kuuntelemaan vuodesta 1963 lähtien kahtakin suomenkielistä kanavaa, kun Yleisohjelman rinnalle perustettiin Rinnakkaisohjelma, jolla markkinoitiin uusia ULA-aaltolähetyksiä. Lisäksi kuultavissa oli yksi ruotsinkielinen Yleisradiokanava. (Plus paljon ujellusta ja kummallisia kieliä hiukan isommilla radiolaitteilla luodatessa...)

Radio-ohjelmat sisälsivät paljon painavaa puhetta ja arvokasta musiikkia, mutta tuli sieltä välillä myös kiinnostavia kuunnelmia. 'Kankkulan kaivolla' -hupailua tehtiin vuosina 1958-70, ja etenkin kesäisin hiljennyttiin Luonnonmaan mökkimme keittiön pöydän äärelle kuuntelemaan paristokäyttöistä matkaradiota kaasulyhdyn valossa. 'Hyvää iltaa, nimeni on Cox' edusti puolestaan jännärityyppistä viihdettä, ja sen vihellystunnari on vieläkin muistissani. Myös 'Kalle Kustaa Korkin' ja 'Pekka Lipposen seikkailut' toimivat hyvin pelkkinä ääninä.

Spede palasi elokuvan pariin näyttelemällä yhtä Mikko Niskasen 'Hopeaa rajan takaa' -elokuvan päärooleista. Sikäli rooli poikkesi Speden linjasta, että kyse ei ollut lainkaan vitsikkäästä komediasta. Ohjaaja Jaakko Pakkasvirta näytteli samassa elokuvassa toista pääroolia, ja miesten näin tutustuttua jatkui yhteistyö uuden projektin muodossa. Pakkasvirralla oli yhdessä Risto Jarvan kanssa Filminor-firmansa, joka oli taloudellisen katastrofin partaalla edellisen produktion vuoksi. Niinpä miekkoset tekivät Pasaselle tarjouksen, josta ei voinut kieltäytyä... ja loppu on suomalaista viihdehistoriaa.

Syntyi 'X-Paroni' -elokuva (1964), joka kreditoitiin tasapuolisesti kaikkien kolmen nimiin. Tässä leffassa oli pienessä sivuroolissa myös Liukas Lätkä alias pellehyppääjä ja Los Pompolinos -trampoliiniduon puolikas Simo Salminen, josta sukeutui sittemmin Spede-tiimin välttämätön lenkki.

Tästä alkoi vuosittaisen Spede-elokuvan 60-luvun kimara, joka loi täysin omat standardinsa ja odotuksensa elokuvan puolella. Kontrasti muuhun kotimaiseen tuotantoon oli aika voimakas. Vaikka miehet ohjaajanpallilla vaihtuivatkin, saivat nämä kaikki elokuvat Spede-leiman, ja se oli aika hyvä leima tuolloin.

Kankailla nähtiin 'Millipilleri',1966, joka oli vielä jonkinlainen sormiharjoitelma. Seuraavana vuonna ulos tuli Suomen 50-vuotista itsenäisyyttä humoristisesti juhlistava 'Pähkähullu Suomi', 1967, josta Elokuva-Aitta teki näyttävän värikuvajutun, joka luonnollisesti nosti omat etukäteisodotukseni korkealle. Tätä seurasi sitten oma Spede-suosikkini 'Noin 7 veljestä', 1968, joka oli aika villi Robin Hood -tulkinta. Spedellä oli vielä tässä vaiheessa itselleen varattuna sankarirooli, jota hän aina täytti oudosti tupee päässään. Tässä leffassa debytoi toinen Spede-tuotantojen ikilenkki, Jatkoajan huimasta porraskaatuilustaan tuolloin tunnettu nuori Vesa-Matti Loiri huovina. Elokuvassa nähtiin ja kuultiin myös Dannyn esittämä vetävä laulu 'Seitsemän kertaa seitsemän' eräänlaisena trubaduurin tunnarina. Vuosikymmenen päätti hieman sekava 'Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut', 1969.

Toinen puoli näkyvää uraa tapahtui television puolella. Vuonna 1964 nähtiin 'Spede Show' ja seuraavana vuonna 'Speden saluuna' sekä tämän jälkeen 'Spedevisio' ja '50 pientä minuuttia', jota seurattiin aina 1970-luvun alkupuolelle saakka.

Spedellä oli näissä musiikki- ja sketsipitoisissa ohjelmissaan ehkä mielessään aikakauden näkyvä kansainvälinen ohjelmaformaatti, Danny Kaye etunenässä.  Danny Kaye oli tehnyt pitkän elokuvauran sekä komedioiden että musikaalien puolella ja oli meilläkin varsin suosittu. Hänen 'Danny Kaye Shownsa' eleganssia ja glamouria Spede ei toki saavuttanut, mutta eräänlainen maalaisserkku hän kuitenkin oli.

House-bändinä Spedellä oli useissa tuotannoissaan jo 'Ruljanssiriihestä' alkaen Pertti Metsärinteen yhtye, jolla oli itselläänkin  isoja huumorihittejä kuten 'Seuramatkat' (jossa hupia revitään aikansa matkailukunkku Kalevi Keihäsen matkoista Juha Watt Vainion lennokkaiden riimien myötä) ja 'Hirvenmetsästys' (jälleen Vainion sanat tällä kertaa tutun 'Aaveratsastajat'-biisin melodiaan). Solistina toimi useitakin nimiä, mutta toki Reijo Tani oli takuunimi.

Suomessa oli kyllä tilaa hyvälle ja omapäiselle viihteelle. Armand Lohikosken 'Puupää'-sarja oli jo lopahtanut (vaikka elokuvia viikonloppunäytöksissä edelleen veivattiinkin), ja sotilasfarsseille kaivattiin jo uusia vaihtoehtoja. Kantaaottavien taidesynkistelyiden kangasmetsässä Spede oli kuin raikas tuulahdus.

Televisio tarjosi komediaa säästellen. Muutamia Laurel & Hardy -leffoja nähtiin (suuren vaikutuksen minuun teki mm. 'Merimiehiä ja maakrapuja' ('Our Relations', 1936) -elokuvan lopun betonisaapashuojahtelu satamalaiturilla. Toinen parivaljakko, joka sai meillä ruutuaikaa, oli tanskalainen Majakka ja Perävaunu -duo (Fy og Bi -kaverukset tekivät 1920-luvulla tukun mykkäleffoja, joita meillä esitettiin ääniefekteillä varustettuna televisiossa). Satunnaisina täytepaloina esitettiin telkkarissa myös Joe McDoakes -lyhäreitä. Niistä ei koskaan tiennyt, mihin ne johtivat. Sarjan tähtenä oli George O'Hanlon, joka oli tehnyt tämän, yhteensä 63:n elokuvan kimaran jo 1940- ja 50-luvuilla. Sarja tunnettiin myös epävirallisella nimellään  Behind the Eight Ball, koska alkutekstien aikana O'Hanlon kurkisti jättimäisen kasipallon takaa. O'Hanlon oli tietämättäni myös yhden 60-luvun tärkeän tv-sarjan, Jetsonien Jorin äänenä.

Spede saattoi olla ankara työnantaja palkollisilleen, itsetietoinen ja tarkka julkisuuskuvastaan ja tätä tällaista, mitä maine ja suuruus tuo muassaan, mutta viihteenkuluttajalle näkynyt 60-luvun Spede oli maanmainiota aikaa.

Maapallo-kerho ja muita pankkeja

Merkki vuodelta 1955

Perheemme oli Yhdyspankin asiakaita, joten luonnollista oli, että omakin tilini avattiin läheisen Hämeenkadun konttoriin. Omia tuloja minulla ei varsinaisesti ollut, mutta vanhempani ohjasivat lapsilisärahat suoraan minun tililleni. Pankkineiti kirjoitti käsin vihreäkantiseen pankkikirjaan sekä otot että panot, joten oli helppoa pysyä tarkasti ajantasalla tilitiedoista. Näitä toimenpiteitä varten piti tietysti aina mennä erikseen pankkiin.

60-luvulla kyse oli nimenomaan Pohjoismaiden Yhdyspankista (PYP), jolla nimellä kyseinen pankki toimi aina vuoteen 1975. Sittemmin se tunnettiin uudella nimellä Suomen Yhdyspankki (SYP), ja mukaan liitettiin Helsingin Osakepankki (HOP).

Vuonna 1995 SYP yhdistyi pankkikriisin myllerryksessä Kansallis-Osake-Pankin (KOP) kanssa, ja nimi vaihtui Merita Pankiksi. Vain paria vuotta myöhemmin pankki yhdistyi ruotsalaisen Nordbankenin kanssa, joka johti vielä kerran nimimuutokseen: vuonna 2001 otettiin käyttöön Nordea-nimi.

Vuonna 1953 Tove Jansson valjastettiin Yhdyspankin Maapallolipas-kampanjaan. 1940-luvulla tulleet pula-ajan pahviset säästölippaat vaihdettiin uusiin muovisiin maapallon muotoisiin lippaisiin. Edellytyksenä oli kuitenkin 500 markan talletus tilille. Lippaita oli vuosien varrella sinisiä, vihreitä ja punaisia. Vuonna 1969 tehtiin myös Kuulipas-versio.

Vanha versio ei ollut läpinäkyvä, ja maapalloa kiertävä nauhakin oli erillinen muovikiekko.

Itsellänikin oli 1960-luvulla sininen Maapallolipas. Pankilla oli myös oheistoimintaa: Maapallokerho, johon kuului lehti ja keräilykortteja. Sain kerran myös kutsun pankin konttoriin, ja olikin aika jännittävää mennä sinne konttorin sulkemisajan jälkeen. Meille tarjottiin mehua ja keksejä sekä näytettiin piirrettyjä elokuvia. "On hienoa olla Maapallokerhon jäsen...". Liekö meno ollut senverran jännittävää myös pankinjohtajalle (?), että toista kertaa kutsua ei kuulunut?

Maapallokerholaiset keräsivät siis keräilykortteja. Ne olivat avaruusaiheisia ja ne kerätiin erityiseen tarkoitusta varten painettuun kansioon. Kortteja oli kaiken kaikkiaan 15 erilaista.

1. Aurinkokunta
2. Aurinko
3. Kuu
4. Aineen olomuodot avaruudessa
5. Linnunrata
6. Betelgeuze
7. Eläinrata
8. Avaruusliikenteen periaatteet
9. Miten ihminen kestää avaruudessa
10. Matkustaminen aurinkokuntamme ulkopuolelle
11. Tekokuiden hyväksikäyttö
12. Avaruslentojen alkeita
13. Matka Kuuhun
14. Mars
15. Radioastronomia

Kansiossa puffattiin tuotetta mukavasti: "Avaruussarjan kortteja keräämällä sinusta tulee avaruuden tuntija ja voit selittää asioita sellaisille, jotka eivät avaruudesta vielä paljoakaan tiedä. Ellet itse ole varma asiasta, voit aina tarkistaa sen avaruuskorteista." Elettiin aikaa, jolloin avaruudenvalloitus otti vasta ensi askeleitaan, ja Kuussa käynti esimerkiksi oli kaukaista haaveilua.

Tytöille (?) vaihtoehtona oli vastaava sarja perhosista. Ainakin siskoni keräili niitä jonkin aikaa.

PYP mainosti myös televisiossa ja korvaan tarttui lauluteema: "Yhdyspankki on meidän pankki, meidän pankki on Yhdyspankki..."

Postisäästöpankilla oli oma, vuonna 1958 perustettu Kultapossukerho, joka saattoi olla jonkinlainen malli tai innoittaja Maapallokerholle. Postisäästöpankin nimi lyhennettiin vuonna 1970 Postipankiksi ja sen jälkeen evoluutio on kulkenut Leoniasta Sampo Pankiksi ja siitä vielä Danske Bankiksi.

Kansallis-Osake-Pankki oli jonkinlainen PYPin kilpailija ainakin asiakkaan silmissä. KOPilla oli 50-luvun lopulla puinen, aarrearkun muotoinen säästölipas, ja vuonna 1962 käyttöön tuli MK-tuotteen valmistama muovilipas, jonka arkun päällä istui itse Roope Ankka. Näitä oli kahta versiota: sini- ja punatakkiset. Suomen lisäksi näitä lippaita vietiin myös muihin Euroopan maihin.


Vanhalla turkulaisella on tietenkin hieman traumaattinen muistikuva KOPista. Tunteen syynä on vuonna 1964 turkulaisille city-ihmisille rakennettu KOP-Kolmio eli liikekeskus keskeisellä paikalla Kauppatorin naapurissa. Rakennuksen suunnittelijalla, Viljo Revellillä, on plakkarissaan myös Helsingin rumimman rakennuksen maine (Makkaratalo), eikä tämä turkulainen unelma jää siitä juurikaan jälkeen. Etenkään kun alta purettiin paljon persoonallisempaa, vanhaa kaupunkiarkkitehtuuria.

Urbaaniin kaupunkikulttuuriin kuuluu tietysti myös kyky uudistua ja ylipäänsä arkkitehtuurin monimuotoisuus sekä toimivuus ja jopa kokeellisuus. Mutta kyllä siihen kuuluu toisaalta myös kaupunkikuvan suojeleminen ja kontekstin huomioonottaminen. Turun tauti on yleiseen puheeseen vakiintunut termi, joka ei aitoa turkulaista toki hätkäytä suuntaan jos ei toiseenkaan. Se ei ole kuitenkaan täysin vailla katetta, mistä oivana dokumenttina onkin Jouko Aaltosen hieno dokkari 'Taistelu Turusta' (2011). Unohtaa ei tietysti sovi, että Turun tauti runtelee kaupunkeja halki Suomenmaan.

(Joukokin vietti lapsuutensa Kurjenkaivonkenttä vitosessa.)

Liikenteenohjausta

Uutta liikennevaloa tuli opastamaan poliisi joka kulmaan.

Autokanta otti huimia askeleita sota-ajan jälkeen olojen ylipäänsä ja varsinkin talouden vakiinnuttua. Jotta tilanne kaduilla ei ihan ryöstäytyisi käsistä ja muutenkin sekä liikenteen turvallisuuden että sujuvuuden nimissä tuli Turkuun ensimmäiset liikennevalot 2. syyskuuta vuonna 1957 Kauppatorin laidalle Aurakadun ja Eerikinkadun risteykseen. Näitä valoja oli suunniteltu jo vuonna 1952, mutta suunnitelmat olivat tämän ajan jäissä liikenteen kasvua odottamassa. Ehkä näillä pilottivaloilla sitten myös totutettiin kaupunkilaisia uuteen hullutukseen, koskapa seuraavia liikennevaloja saatiin odottaa 1960-luvulle. Seuraavat valot sijoitettiin Aninkaistenkadun vilkkaimpaan risteykseen sekä Uudenmaankadun ja Hämeenkadun risteykseen. 60-luvulla valonsa sai 18 risteystä, joten tahti ei ollut ihan päätähuumaava.

Näissä valo-ohjausasioissa Turku oli toisena: ensimmäiset liikennevalot olivat tulleet Suomeen vuonna 1951 Helsingin keskustaan (Aleksin ja Mikonkadun risteykseen).

Vanha kiistakumppanimme Tampere sai oman ekan kertansa vasta kolmen vuoden kuluttua Turun valoista (19.10.1960 Itsenäisyydenkadun ja Tammelan puistokadun risteykseen). Etenkin tuohon aikaan tämä asia oli turkulaisille tärkeä.

Liikenne ei todellisuudessa liene ollut, etenkään nykymittapuun mukaan, kovin vilkasta, mutta toki valot olivat taas uusi askel modernin kaupungistumisen reitillä. Urbaaniin kaupunkikulttuuriin kuului mahdollisuus päästä autolla keskustaan ylipäätään ja mieluimmin aivan halutun kauppahuoneen edustalle. Toinen autoistuvan kaupunkikulttuurin merkki oli samana vuonna asennetut  ensimmäiset pysäköintimittarit Kauppatorin laidalle. Niiden funktio oli epäilemättä nopeuttaa ajoneuvojen vaihtuvuutta alueella.

Mutta olihan kiihkeimpiä solmukohtia toki ohjattu ennen näitä valojakin. Ja ohjattiin kauan myös tämän taitteen jälkeen. Vilkkaimpien katujen risteyksissä nähtiin erityisiä liikennepoliiseja, jotka ohjasivat pitkissä ja valkoisissa hanskoissaan (ja pampullaan) tunnistettavin käsimerkein sekä risteävää että kääntyvää liikennettä. Käsimerkit oli hiotttu sekä sujuviksi että selkeiksi

Nämä poliisi saattoivat liikkua oman koreografiansa mukaan hieman väljemminkin risteyksissä tai sitten joihinkin risteyksiin oli väsätty oikea kiinteä korokekin poliisia varten.

Näistä poliisiformuista varmaan otettiin mallia, kun Kerttulin kansakoulussakin toimi 'oppilaspoliiseja', joilla oli vastaava vyöhihna ja pysäytyslätkä varusteinaan heidän auttaessaan pienimpiä oppilaita lähikatujen risteyksissä.

Peikkometsä (ja hiukan Muumejakin)

Tove Janssonin Muumi-kirjat nousivat aikamoiseen suosioon 1950-luvulla, ja saman vuosikymmenen loppupuolella myös alkuperäiset Muumi-sarjikset aloittivat voittokulkunsa.

 Muumit työstettiin 60-luvulla myös televisioon. Mumintrollet-sarja (1969) jäi erityisesti mieleen siitä, että Muumeja näytelleet näyttelijät ottivat Muumi-päät pois yltään, koska ne olivat niin tukalat (+ vaikeuttivat taatusti replikointia). Ensimmäisen suomalaisen televisiolähetyksen (vuonna 1955) juontaja Lasse Pöysti oli nimiosassa tässä Muumi-produktiossa. Muita olivat esimerkiksi Nils Bradt Muumipappana, Birgitta Ulfsson Muumimammana, Hosulina Gustav Wiklund ja Elina Salo Pikku-Myynä. 25-minuuttisia jaksoja tehtiin 13 kappaletta. Sarjan ohjasi suomenruotsalaisen teatterin voimanainen, Vivica Bandler.

Samaan aikaan toisaalla.

1950-luvulla alkoi toisenkin peikkomaailman voittokulku. Silloin Helena ja Martti Kuuskoski ryhtyivät aluksi ehkä hieman haparoiden ja etsien, mutta sitten yhä määrätietoisemmin kehittelemään omaa satumaailmaansa, joka lopulta kristallisoitui Järvenpäässä, josta he hankkivat maata kodilleen ja verstaalleen. Tämän pajan ympärille kehittyi kahvilatoimintaa, teatteria ja kaikenlaisia peikkojen asuinsijoja.

Näistä peikoista innostuttiin lopulta ulkomaita myöten. Muun muassa Britanniassa eräs peikoista (Tivvy alias Sumppi) seikkaili sekä sarjakuvassa että televisiossa. Suomessa Peikkometsä sai näkyvyyttä mm. Sirkus Papukaijan erikoisohjelmassa, joka tehtiin juuri Järvenpäässä vuonna 1965. Ohjelmaa varten kehiteltiin puistoon 'eläviä peikkoja'.

Toinen suomalaisia tv-katsojia kohauttanut julkisuus tuli aikakautensa juontajalegenda Niilo Tarvajärven poliisiautotempauksen myötä. Vuonna 1967 ihmiset keräsivät huoltoasemilta peikkotarroja (Hamsteri-tarra) autonsa laseihin. Näillä tarroilla tuettiin poliisiautojen hankintaa, ja lopulta Senaatintorille ajoikin 14.5.1967 komea 58:n upouuden poliisiauton kulkue.

Peikkopuisto ja yritys paisui mukavasti, mutta kaatui lopulta verorästeihin. Pariskunnan tietkin veivät eri suuntiin. Martti perusti myöhemmin uuden Peikkometsän Jämsään ja Helena teki peikkonukkeja Amerikassa.

Osa peikoista on kyllä nykysilmään aika kotikutoisen kömpelön näköisiä, mutta kyllä meiltäkin kotoa Sumppi-peikko löytyi. Lahtelainen Mallasjuoma valmisti myös Peikkojuomaa innokkaimmille.

Nuori Markku Kivekäs voitti peräti kahdesti pääpotin Tupla tai kuitti -visailussa Disney-aiheilla. Tuo toinen kerta oli vuonna 1965, minkä jälkeen Kivekäs sponsoroitiin (Apu-lehti ja Suomi-Filmi) Amerikkaan tapaamaan itse Walt Disneytä. Tapaamisesta otetuissa kuvissa Sumppi-peikko myhäilee herrojen välissä.

(Näissä kuvissa tullaan jo väärälle vuosikymmenelle, 1970-luvulle...)