Elokuvissa

Lapsuuteni Turussa oli useita elokuvateattereita. Ihan ensimmäiset vierailuni tuossa taikamaailmassa olivat Disney-elokuvien parissa. Isäni vei meitä lapsia katsomaan esim. uudelleen tuotuna ensi-iltana 'Lumikki ja seitsemän kääpiötä' -elokuvaa ja ihan aitoina ensi-iltoina näimme tuoreeltaan 'Maija Poppasen' sekä 'Lupsakkaat luppakorvat' -elokuvan, joka nyttemmin tunnetaan nimellä '101 dalmatialaista'.


Disney-elokuvia esitettiin Suomi-Filmi Oy:n teattereissa sekä syntymävuonnani 1955 Puutarhakatu 8:ssa tulipalon jäljiltä kunnostetuissa Kaupunginteatterin tiloissa avatussa Kino Ritzissä että Eerikinkadulle vuonna 1936 rakennetussa Kino-Palatsissa. Kinopalatsin Suomi-Filmi Oy rakennutti samalle paikalle toteuttamatta jääneen uimahallin paikalle. Kino-Palatsi oli upea, suuri parvekkeellinen elokuvateatterisali.Myöhemmin vierailin ahkerasti niin näissä kuin kaikissa muissakin Turun elokuvateattereissa. Vanhin tuolloin toiminnassa ollut teatteri oli Eerikinkatu 19:ssä sijainnut Olympia, joka purettiin Centrumin tavaratalon alta vuonna 1967. Teatteri oli avattu jo vuonna 1907 vanhaa varastomakasiinia laajentamalla. Siellä kävin katsomassa mm. yhden 'Zorro'-elokuvan.

Kauppiaskatu 11:ssä oli avattu vuonna 1927 Kinola-niminen moderni teatteri, jossa pyöri normaaliohjelmiston lisäksi lauantaisin mm. 'Pekka ja Pätkä' -elokuvia. Aikanaan Kinolassa tehtiin Turun ensimmäisiä äänielokuvakokeiluja ja siellä esitettiin myös 'Sonny Boy' -elokuva.


Vuonna 1956 avattiin Turussa kesäkuussa Domino-elokuvateatteri Humalistonkatu 7:ssä. Teatteri sijaitsi uuden kerrostalon alakerrassa. Kadun puolella oli hieno Domino-logo sekä dominopalikka, jossa oli vitonen ja kutonen (teatterin syntyvuosi). Domino oli iso, reilun kuudensadan katsojan teatterisali. Siellä kävin katsomassa tuoreeltaan kaikkien aikojen elokuvakokemukseni (tai ehkä jaetun sellaisen, sillä onhan 'Maija Poppanen' sentään kelpo elokuva...). Dominossa esitettiin nimittäin Stanley Kubrickin '2001: Avaruusseikkailu'.

Samana vuonna -56 Dominon kanssa avattiin Turkuun toinen teatteri marraskuussa, Kino-Turku, Eerikinkatu 30:ssa. Tuossa salissa oli kerrassaan 680 paikkaa ja se pitää hallussaan Turun suurimman esityssalin titteliä. Kino-Turussa esitettiin mm. James Bond -elokuvia.


Vuonna 1957 suljettiin vanha Casino-elokuvateatteri, jossa en näin ollen koskaan käynyt, mutta jo seuraavana vuonna 1958 avattiin Kauppiaskatu 13:ssa uusi Casino-teatteri. Tuossa salissa näin useita spektaakkeli-elokuvia koululaisnäytöksinä. Mm. 'Kuningasten kuningas', Ben-Hur' ja 'Raamattu' olivat Aurajoen Yhteiskoulun opetussuunnitelmassa. Myöhemmin olin siellä myös ilmaisnäytöksessä, kun nuori, lupaava politiikonalku tarjosi vanhan Jerry Lewis -elokuvan. Oma äänestysikäni vielä häämötti tulevaisuudessa, mutta eipä tarjoojallakaan, Ilkka Kanervalla, ikää rasitukseksi asti ollut.


Vuonna 1961 avattiin seuraava teatteri Humalistonkatu 8:ssa. Se oli Bio-Boston, jossa näin myöhemmin tuoreeltaan mm. Jacques Tatin elokuvan 'Trafic'.

Ja vielä ehdittiin 60-luvulla avata yksi teatteri. Silloin pienenä, art house -teatterinakin pidetty Astor avasi ovensa vuonna 1967 Humalistonkatu 3:ssa. Siellä vierailin useasti 70-luvun puolella, kun ystäväni kanssa hurjimpina lauantaina saatoimme katsoa viisikin eri elokuvaa yhdistelemällä normaaliohjelmistoa, elokuvamatineoita ja elokuvakerhon tarjontaa.

Seuraavina vuosikymmeninä elokuvateatterisaleja tuli ja meni Turussa, mutta ne eivät sitten enää kuulukaan tämän blogin aihepiiriin. Todettakoon siltikin, että vuonna 2005 tuli sata vuotta elokuvateatteritoimintaa täyteen Turussa. Ja montakos teatteria siellä nyt on...

Halli

Pikkupojankin taivas oli tietysti pääseminen käymään Turun kauppahalliin. Monet tuotteet ostettiin kotimme lähikaupoista, mutta toisinaan reissut suuntautuivat tois puol jokke. Matka taitettiin usein kävellen, mutta toisinaan noustiin Hämeenkadulta kakkosen raitsikkaan tai Uudenmaankadulta kolmoseen ja ajettiin torin suuntaan.
Jo hallin ovelta tulvahti sieraimiin outo ja kiihottava tuoksujen sekamelska. Hallin jyhkeä ulko-ovi ja heiluvat väliovet antoivat ihanan odotuksen tunteen.

Usein hallimatka tehtiin äidin ja isosiskon kanssa. Tarjolla oli paikanpäällä jauhettavaa kahvia, lihatuotteita, rusinamakkaraa, makeisia, hedelmiä, halvaa ja monenlaisia leivonnaisia, joista mieleen on jäänyt mm. norjalaiset munkit. Paikka oli jo silloin fantastinen ja päinvastoin kuin usein muutoin paluuyritykset lapsuuteen, niin tämä paikka tuntuu yhtä ihanalta edelleen!
Kotiin tultiin toisinaan torilta siniharmaalla bussilla Kerttulinmäen päälle.

Kauppaliikkeitä

Valintamyymälöitä ei ollut, vaan tuohon aikaan asioitiin erikoistuneissa pikkuliikkeissä. Kuten jo aiemmin totesin, oli oman asunto-osakeyhtiömme matalassa osassa Kurjenherkku-niminen ruokakauppa, josta sai taskurahallaan esim. turkulaisen Hellaksen Hedelmäpastilleja tai vaihtoehtoisesti helsinkiläisen kilpailijan Fazerin Salmiakkiaskin 20 pennillä.

Kaarinankadulla oli Valion maitokauppa, jossa myytiin irtomaitoa suurista metallisista laareista omaan astiaan. Näitä laareja kylmentämään tuotiin jääkuormia alkuun hevospeleillä. Myöhemmin omat astiat korvattiin suurilla, ruskeilla foliokorkkisilla maitopulloilla, jotka olivat käytössä aina vuoteen 1969 asti. Vuonna 1967 maitoa alettiin pakata pusseihin (ensimmäisenä Turun Meijerissä!); ei mikään maailman kätevin pakkaustapa nesteelle.

Lisäksi kotimme lähellä oli mm. paperikauppa ja lyhyttavaraliike sekä Hämeenkadulla Jokisen lihakauppa. Kaksi kioskiakin oli lähistöllä ja niistä saattoi ostaa kovia ja maukkaita pennin nallekarkkeja (aivan erityylisiä kuin nämä nykyiset pehmeät ja mauttomat lötkäleet) sekä herkullisia isoja salmiakkisia neekerinnaamoja tai viiden karkin pötköihin pakattuja Kola-karkkeja.

Tulevaisuuden kuvia

Nuoruudessani, 60-luvulla, oli 2000-luku kaukaista utopiaa. Se oli itseasiassa varsin tarunhohtoista tulevaisuutta: uuden vuosituhanteen koittaessa autot olisi korvattu lentävillä laitteilla ja jalkakäytävät olisivat liukuhihnoja!

Nämä jutut syntyivät osin pikkupoikien mielikuvituksissa, mutta niiden liikkeelepaneva syy oli tuon ajan science fictionissa.

Isäni hyllystä löysin aika varhain Arthur C Clarken 'Ilmojen saaret'-pokkarin (painos vuodelta 1954; alkup. nimeltään 'Islands in the Sky'). Kirja kuului Tammen Raketti-sarjaan ja oli sen toinen nimike. Valitettavasti hyllystämme ei löytynyt muita osia...

(Arthur C. Clarkesta tuli sittemmin suuri sankarini, ei vähiten Stanley Kubrickin mahtavan '2001: Avaruusseikkailu'-elokuvan tultua teattereihin 60-luvun lopulla ('2001:A Space Odyssey', 1968).)

Mainittu Clarken teos on ehkä kirjallisilta ansioiltaan varsin heppoinen teos, mutta sen kertomus Roysta, joka voitti näköradion (!) kilpailun ja pääsi matkustamaan maapalloa kiertävälle keinotekoiselle planeetalle, myi kyllä itsensä nuorelle miehelle. Sittemmin aloinkin kerätä scifi-kirjoja, kun niitä (harvakseltaan) suomeksi julkaistiin.

Kirjallisuuden lisäksi suuri (ja ehkä suurempi) vaikuttaja tulevaisuuden maalailussa oli televisio. Kaipa sieltä tuli tiededokumenttejakin, mutta minua kuitenkin kutkutti enemmän Hanna & Barberan 'Kivisten ja Sorasten' rinnakkaissarja 'Jetsonit' ('The Jetsons', 1962-63). Siinä missä 'Kiviset ja Soraset' sijoittui kivikauteen (modernein viittauksin) 'Jetsonit' huristelivat tulevaisuudessa. Jori Jetson, perheen pää, oli mukavan kömpelö hahmo työssään napinpainajana Avaruukselassa, Ruusa-robotti taitava taloudenhoitaja, perheellä oli Astro-koira jne.

'Jetsonit' ilmestyi jonkin aikaa suomeksi myös omassa sarjakuvalehdessään ja siirtyi sitten seikkailemaan 'Retu ja kumppanit'-lehteen, jossa Hanna & Barbera-imperiumin muutkin hahmot seikkailivat vuorollaan. Mainittu lehti tuli minulle parin vuoden ajan (ja yhäkin useimmat numerot ovat tallella).


Eipä aikaakaan, kun myös Suomen televisiossa alkoi tulla näytelty avaruussarja 'Matkalla avaruuteen' ('Lost in Space', 1965-68). Sarja kertoi Robinsonien avaruusperheestä, joka lähtee avaruusaluksella tutkimusmatkalle. Robinsonin perheen lisäksi mukana aluksessa ovat myös Robotti (Model B-9, Class M-3 General Utility Non-Theorizing Environmental Control Robot) sekä pahantahtoinen tohtori Zachary Smith, joka aiheuttikin monenlaista harmia ja vaaraa sekä koko matkalle että erityisesti perheelle.

Tämä sarja oli todella jännittävä ja mukaansatempaava. Jostakin kumman syystä muistan olleeni pahantuulinen sinä iltana, jolloin sarja alkoi ja perheen maanittelusta huolimatta jääneeni omaan huoneeseeni, kun ensimmäinen episodi tuli. (Kenellehän se suurin kiusa jälleen kerran näin tuli...?) Kuulin vain jakson äänet. (En tiedä, mihin tämä muistikuvani liittyy, mutta uskon yhä, että samana iltana tuli myös toinen episodi, jonka sitten jo katsoin, kuten kaikki seuraavatkin episodit, sikäli kuin olimme kotona.

Tuolloin elettiin aikaa ennen videoita ja tallentavia digiboxeja sun muita tulevaisuuden (!) keksintöjä. Jos ohjelman missasi, sen missasi iäksi. (Kuten myös: jos ohjelma oli hyvä, ei siitä jäänyt konkreettista näyttöä, vain muistijäljet.) Olin ilman tätä ykkösjaksoa nelisenkymmentä vuotta ja minun nuoruudessanihan menetetty ohjelma oli menetetty ohjelma. Sitten ostin DVD-boxin...

'Matkalla avaruuteen' ilmestyi myös sarjakuavana ja outoa kyllä siinä oli paljon eri henkilöhahmoja kuin tv-sarjassa. Syy siihen oli se, että sarjakuva oli ilmestynyt ensin Amerikassa ja siitä oli sitten myöhemmin muokattu idea tv-sarjaan. (Päinvastaisessa tapauksessa hahmot olisivat varmaan siirtyneet sarjisversioon?)

Kiintoisaa sinänsä oli lopulta nähdä vuosituhannen vaihde. Missä olivat lentävät autot ja liukuvat jalkakäytävät?

Raitsikat

Tunteen tasolla mitattuna yksi Turun kaupungin typerimpiä päätöksiä kautta aikain on ollut tietenkin päätös luopua raitiotieliikenteestä. En luultavasti ole ihan yksin mielipiteineni?

Turku oli Suomessa ensimmäinen kaupunki, joka aloitti hevosraitiotieliikenteen. Siitä minulla ei ole kovin tarkkoja muistikuvia, koska mainittu menopeli tuli kaupunkiin vuonna 1890. Sähköraitiotie alkoi toimia vuonna 1908, hyvän aikaa ennen Suomen itsenäistymistä! Tämäkin toki on koko lailla hämärän peitossa henkilökohtaisesti.

Sensijaan lakkauttamisen vuonna 1972 muistan mainiosti. Olin silloin jo lukiolaispoika; tajunnan, tiedostamisen ja miehuuden kynnyksellä oleva nuorukainen, mutta silti se kirpaisi. Laadin hautakirjoituksia ja negrologeja Turun raitsikoille. 1970-luku tosin ei tiukasti tulkiten kuulu tämän blogin alaotsikon alle, joten ei tästä sen enempää.

Kurjenkaivonkentältä pääsi kaupungille aika sukkelasti myös kävellen, muita kulkuvälineitä ei välttämättä tarvittu, mutta toisinaan toki jalat olivat erityisesti paluumatkalla jo kovalla koetuksella ja saatoin päästä äitini kanssa matkustamaan raitsikalla.

Esim. Kauppatorilta saattoi nousta joko kolmosen tai kakkosen raitsikkaan. Kolmonen toi Uudenmaan -->tulliin, Uudenmaankadun ylämäkeen, josta pääsi vaikkapa Vähä-Hämeenkatua tai Sirkkalankatua pitkin Kurjenkaivonkentälle.

Kakkosen lähin pysäkki oli taas Hämeenkadulla, josta tultiin kotiin Kerttulinkatua pitkin.
Kauppatorilta pääsi kyllä siniharmaisiin busseihinkin, jotka liikennöivät lähelle Kaarinankadun kulmaa.
Ykkösen reitti jäi itselleni kaikkein vieraimmaksi. Se liikennöi satamasta Puistokatua pitkin Kauppatorille, siitä sitten linja-autoasemalle ja edelleen Pohjolaan. Tuolle reitille ei ollut useinkaan asiaa. Ei ainakaan raitiovaunulla.

Kakkosen reitti oli tutuin. Martin puolelle ei juurikaan ollut asiaa (se oli tosin oma ensimmäinen Turun kaupunginosani!), mutta Eerikinkadulta Kauppatorin kautta Keskussairaalan luo oli toki tuttua maastoa (siitä kakkonen jatkoi vielä Nummenmäkeen, millä suunnalla kouluni, Aurajoen Yhteiskoulu, ja myöhempi opiskelupaikkani, OKL, sijaitsivat).

Kolmonen oli rengaslinja, joka kiersi molempiin suuntiin Rautatieasemalta Kauppatorille, Uudenmaankadulle, Itäiselle Pitkäkadulle, Martinkadulle ja Puistokadulle.

Vaunuja oli lapsen silmin kahta tyyppiä: vanhemmanolosia kantikkaita malleja ja uudempia sulavalinjaisia vaunuja. Toisissa oli puupenkit ja toisissa hieman pehmustetta. Välillä vaunut vetivät toista perävaunua perässään.

Raitiovaunuista on jäänyt yllättävän mukavia ja nostalgisia muistoja, vaikka tosiasiassa meno niillä oli äänekästä ja nykivää.

Vaunua ajoi kuljettaja, jolla oli jännittäviä sauvoja ja veivejä ohjaamossaan. Vaunuun noustiin takaovesta, missä oli rahastajalla oma paikkansa.

Vanhempani ovat kotoisin Helsingistä ja Helsingin serkun kanssa kilpailtiin, kummalla on hienommat raitsikat: Turun keltaiset vaiko Helsingin vihreät.

Paitsi matkustaa, niin raitiovaunuilla saattoi myös litistää yksi- ja viisipennisiä kuparilantteja. Asettelimme niitä kiskoille Hämeenkadulla, odotimme raitsikkaa ja juoksimme etsimään litistyneitä rahojamme.

Länkkäreitä

1960-luku on television lännensarjojen kulta-aikaa myös Suomessa.

Gene Barryn esittämä 'Bat Masterson' teki minuun ison vaikutuksen jo pelkällä keikarimaisella pukeutumisellaan sekä kävelykepillään. (Ville-Veikko Salminen imitoi hahmon Speden 'Speedy Gonzales - Noin seitsemän veljeksen poika'-elokuvaan). Itse asiassa: itse tarnoita en juuri muista. Gene Barry teki sittemmin toisenkin Suomessa esitetyn sarjan, 'Burken laki'.

Varhaisia sarjoja oli 'Wagon Train', jonka itse muistan parhaiten samannimisestä sarjakuvasta. 'Wagon Train'ia' tähdittivät John McIntire ja Ward Bond (Bond oli mukana John Fordin alkuperäisessä 'Wagon Master'-elokuvassa, johon sarja pohjautui), kumpainenkin vaikuttavan uran myös valkokankaalla tehneitä näyttelijöitä. Nimensä mukaisesti sarja kertoi vaunukaravaanin matkasta Missourista Californiaan.

Toinen 60-luvulla Suomessakin esitetty lännensarja oli 'Rawhide' (eli suomeksi 'Lännen tie'). Sarjan tekeminen oli Yhdysvalloissa päättymässä, kun MTV aloitti sen esittämisen perjantai-illoissa tammikuussa 1966. Sarja nosti tietysti Clint Eastwoodin esille kohti Sergio Leonen spagettiwesternejä ja niitä seurannutta aikaa. Suomessa sarja tosin muistetaan ehkä parhaiten Matti Heinivahon esittämästä nimikappale coverista? 'Nahkaruoskat soi...!'Lännensarjojen itseoikeutettu järkäle tuolta ajalta on tottakai 'Bonanza'. Cartwrightin veljekset Adam, Hoss ja Pikku-Joe (kaikki eri äitien lapsia!) sekä heidän isänsä Ben Ponderosan tilalta! Tarinoihin otettiin vaikutteita monista elokuvista ja tyylilajeista, kestihän itse sarjan tekeminen vuodesta 1959 vuoteen 1973. Aivan kuin sisäinen loogisuus ja jatkumot heittelevät Aku Ankassa, niin tässäkin sarjassa tilanteet palautetaan lähtöruutuun. Kiintoisa elementti oli se, että sarja oli kuvattu pääosin studiossa. Mitäpä se olisi nuorta miestä haitannut.

'Bonazan' kanssa kisasi varsin tasaväkisesti suomalaisten suosiosta (, jollei sitten mennyt ohikin?) 'Virginialainen'. Shilohin karjatilasta kertova sarja. Nimiroolia vetävä James Drury piipahti aikanaan sitten Suomessakin juhannusjuhlilla ihmeteltävänä. Oma suosikkini oli kuitenkin säntillistä ja oikeudenmukaista 'Virginialaista' rempseämpi Trampas (Doug McClure). Myös sheriffi Ryker (Clu Gulager) oli mukava hahmo. Sarjan niminäyttelijöihin kuului toki Lee J. Cobb sekä myöhempien tuotantokausien John McIntire. Sarjan alkupää oli mustavalkoista ja loppukaudet värillisiä, mutta eipä eroa havainnut meidän vastaanottimestamme...

Nuoruuteni länkkärisuosikkeihin kuului myös 'Laredo'. 'Laredo' oli mukava sekoitus toimintaa ja huumoria ja se kertoi Texas Rangers'eista.. Kumma kyllä sitä tehtiin vain pari tuotantokautta? Hauska hahmo oli Reese, jota näytteli Neville Brand. Myös hurjapäinen Joe kuului suosikkeihini.

Esineitä

Pakettinappula ja tinasotilaat

Kuusikymmenluvulla päättyi todennäköisesti pakettinappulan voittokulku? Pakettinappula oli ohuehko muutaman sentin pituinen pyöreäksi sorvattu puu, jonka keskellä oli ura. Kun kaupassa asioitiin, käärittiin ostos paketiksi (tai vaikka leivoslaatikoksi), sidottiin sen ympärille paperinarua ja narun päähän pakettinappula, mistä kantaen paketti oli mukava kuljettaa.
Näitä nappuloita tietysti ajelehti sitten kotona, koska uuden sai taas seuraavasta ostoksesta. Pakettinappulat tosin saattoivat saada uuden elämän esim. Märklin-junan tavaravaunun lastina.

Itselläni oli vain pari aitoa tinasotilasta. (Muovisia ukkeleita, esim. intiaaneja ja ampuvia valkoihoisia sotilaita kyllä oli enemmänkin.) Tinasotilaita sai lelukaupoista valmiina, mutta oli myös asianharrastajia, joilla oli muotit, joihin he valoivat sulaa tinaa ja valmistivat itse oman armeijansa.

Thalian palveluksessa

Toisella luokalla oli meidän vuoromme esiintyä koulun joulujuhlassa. Juhla oli vanhassa jumppasalissa ja opettajamme Irja oli valmistuttanut esityksen, missä kukin oppilas pääsi loistamaan näytämöllä; saamaan sen Andy Warholin myöhemmin lanseeraaman viisitoista minuuttisensa.
Minun piti kaverini Karin kanssa varustautua punaisella tonttuhatulla ja saimme repliikiksemme:

"Meit' on kaksi veitikkaa.
Keitä oomme? Arvatkaa!"

Koska opimme tuota pikaa koko värssyn ulkoa ja saimme sen luistamaan lähes täydellisenä duona, uskalsi Irja kaksinkertaistaa roolimme. Saimme opetellaksemme jatkon:

"Lakkimme sen teille näyttää,
vain me saamme tätä käyttää."

Esitys oli epäilemättä menestys. (Ainakin sikäli, että reilut neljäkymmentä vuotta myöhemmin osaan yhä sanasta sanaan roolin ulkoa. Tai niin, jos muistan väärin, sitä ei voi kukaan muu todistaa. Paitsi ehkä Kari?)

Pääsin kapuamaan näyttämölle seuraavan kerran vasta neljännellä luokalla. (Mitään muistikuvaa ei ole siitä, oliko luokallamme tässä välissä muitakin esityksiä. Sen sijaan muistan kyllä, että meillä oli toisinaan näytelmätunteja ja olin aika innokas osallistumaan näihin itse keksittyihin esityksiin.)

Neljännellä opettajamme Ulla valmistutti meillä joulujuhlaan tonttu- (!) ja keijuesityksen. Musiikkina ja esityksen sitojana käytettiin 'Sinivuorten yö'- laulua, jonka tahdissa (tyttö)keijut liitelivät näyttämöllä ja (poika)tontut valmistivat lahjoja lapsille. Itse olin varustautunut kotoa tuodulla vasaralla. Niin ja tonttulakilla.