Samppalinnan kesäteatteri

Turun Työväenteatteri oli aloittanut oman kesäteatteritoimintansa Ruissalossa vuonna 1928. Tulipalo tuhosi teatterin tarpeistoineen vuonna 1945, ja taloudellisista syistä johtuen oman teatterin toiminta lopetettiin ja se liitettiin Turun kaupunginteatteriin. Turun Työväenteatterin kannatusyhdistys halusi kuitenkin jatkaa toimintaansa. Kun sopivaa sisäteatteria ei löytynyt, se päätti siirtää toimintansa Vartiovuorenmäelle. Kesäteatterin esitykset alkoivat siellä vuonna 1954.

Turun Teatterikerho päätti syksyllä 1959, että Turkuun perustetaan toinen ammattivoimin toimiva kesäteatteri. Seuraavana keväänä Turun kaupunginhallitus päätti luovuttaa Samppalinnan myllyalueen Turun Teatterikerholle näytäntöjen järjestämistä varten kahdeksaksi vuodeksi.

Eräänlainen kilpailutilanne oli siten valmis kahden kesäteatterin välillä.

Turun alueella on ollut aikoinaan satakunta tuulimyllyä, joista useimmat kuitenkin pieniä kotitarvemyllyjä. Tuulimyllyistä komeimpia oli Samppalinnan mylly, joka valmistui asuinrakennuksineen vuonna 1860. Jauhinkiviä myllystä löytyi kerrassaan neljässä kerroksessa. Tämän mamsellimyllyn toiminta jatkui 1900-luvun taitteeseen, mutta koska omistajalla ei ollut varaa korjata rapistuneita siipiä, loppui rakennuksen toiminta myllynä. Alueelle suunniteltiin monenlaista käyttöä, mutta nyt se siis luovutettiin kesäteatteritoimintaan.

Lounais-Suomen Mainos Oy:n mainospiirtäjä Erkki Riimala piirsi Samppalinnan Kesäteatterin logon.

Toukokuussa 1960 pidettiin uuden kesäteatterin avajaiset Teatterikerhon puheenjohtajan Erkki Vuoren johdolla. Samana kesänä oli Samppalinnan kesäteatterissa peräti kaksi ensi-iltaakin. Kesäkuussa nähtiin Hemmo Airamon ohjaama ja Topiaksen kirjoittama Isännän ääni ja heinäkuun lopulla teatterin toiminnanjohtajan Veikko Uusimäen ohjaama Aleksis Kiven Kullervo.

Kullervo jäikin suomalaisen teatterin historiaan nimiosanesittäjänsä myötä. Pääroolissa oli nuori, vielä teatterikoululainen Esko Salminen, joka sai roolistaan lehdistössä kiittävät arviot. Myös Elokuva-Aitassa 15/1960 oli koko aukeaman juttu Esko Salmisesta otsikolla "Kullervo riehuu Samppalinnan mäellä". Jopa tasavallan presidentti Urho Kekkonen Sylvi-puolisoineen kävi katsomassa esityksen.

Uusimäen jälkeen 60-luvulla teatterin toiminnanjohtajana oli Heimo Kallio (1961-67) ja hänen jälkeensä pitkäaikaisesti Aulis Ruostepuro.

Kesäteatterin on ansaittava yleisönsä joka kesä uudelleen ja tuohon aikaan oltiin tietenkin vielä myös säiden armoilla, koska mitään katettua katsomoa (saati pyörivää!) ei ollut. Huopia sai vuokrata sylin lämmikkeeksi ja virvokkeita väliajalla. Väliajasta kuulutti myllyn parekkeella kiertelevä gongimies.

1960-luvun muita esityksiä olivat muun muassa Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta (1961), Leena Härmän Mäkisen kenkä ja tossu (1964), pikkutuhma Pukki paratiisissa (1965), Fasaanit (1965), Benedict Zilliacuksen & Erna Tauron Turkuun lokalisoitu musikaali Raunistulan kahdeksikko (1969) ja Veijo Meren Tukikohta (1966). TV-kakkonen taltioi tuon esityksen ja esitti sen tv-katsojille seuraavana keväänä. Videonauhureita ei tuolloin vielä kodeissa ollut, mutta koska esitys oli tehnyt vaikutuksen livenä, niin taltioin sen äänet Tandberg-magnetofonillani ja kuuntelin esityksen useasti läpi. Osaan muutaman repliikin intonaatioineen yhä ulkoa.

Osa Samppalinnan esityksistä myi hyvin ja toiset puolestaan eivät. Vähitellen ajauduttiin jopa tilanteeseen, jossa teatterin toiminnan lopettamistakin harkittiin. Myös kaupungin molempien kesäteatterien yhdistäminen oli agendalla 60-luvun lopulla.

Kesän 1968 esitys oli jymymenestys ja se paikkasi vähäksi aikaa vuotavaa taloutta. Kyseessä oli klassikkomusikaali Viulunsoittaja katolla, jonka Aulis Ruostepuro ohjasi myllyn kupeeseen. Helmer Salmi teki esitykseen onnistuneen koreografian. Esityksen myötä syntyi teatterin uusi katsojaennätys: lähes 30 000 silmäparia.

Pääosassa maitomies Tevjenä oli Turun kaupunginteatterin luottomies Ilmari Aarre-Ahtio. Nimiosassa -viulunsoittajana katolla- vilahti koulukaverini Esko Aarre-Ahtio, joka sittemmin liittyi myös Kaupunginteatterin miesvahvuuteen. Nuorena räätäli-sulhasena näyttämöllä hääri myös Heikki Kinnunen, joka hänkin hieman myöhemmin liittyi Esko Salmisen ja kumppaneiden kanssa Turun kaupunginteatterin henkilökuntaan Holmbergin-Långbackan "Kotkien kaudella".

Viulunsoittajan parhaita biisejä myös levytettiin suomeksi 60-luvulla. Nousee päivä, laskee päivä toimii yhäkin ja Lasse Mårtenson levytti suomeksi Tevjen laulun Rikas mies jos oisin.

Seuraavan kesän esitys (Raunistulan kahdeksikko) olikin taas tappiollinen ja teatterikerho päätti luopua kesäteatterinpidosta. Teatterityötä jatkamaan perustettiin seuraavana talvena Samppalinnan Kesäteatterin Kannatusyhdistys r.y..

Asunto-osakeyhtiö Kurkiauran ja Samppalinnan kesäteatterin välillä on ohut yhteys. Teatterin puvustoa säilytettiin jonkin aikaa autotallien viereisessä varastossa.

Veljekset kuin ilvekset

1960-luvun alussa oli rautalankamusiikki rantautunut Suomeenkin. Nykymittapuun mukaan kyseinen musiikki asemoituisi pikemminkin iskelmä-genren alle, mutta yhtä kaikki: kevyttä musiikkia.

Raittisen veljekset, Eero ja Jussi, aloittivat uraansa juurikin 60-luvun alussa hieman vaihtelevissa kokoonpanoissa, mutta legendaarinen Eero ja Jussi & the Boys syntyi vuonna 1964. Veljekset olivat pumpun nokkamiehiä laulussa, mutta he myös soittivat: Jussi kitaraa ja Eero rumpuja.

Vuoden 1963 lopussa veljekset ehtivät levyttää The Soundsin riveissä singlelevylle pari Johnny Liebkindin biisiä, mutta jo seuraavan vuoden puolella uusi The Boys -bändi näki päivänvalonsa. Aluksi se toimi kolmimiehisenä Harry Sjöbergin naputellessa bassoa, mutta kun he saivat levytettäväkseen päivän kuumimman hitin, The Beatlesin All My Lovingin, lainattiin äänitteeseen edellisestä bändistä soolokitaraan Henrik Granö. Kari Kuuva, jota oli myös ajateltu yhtyeen kitaristiksi, teki suomennoksen nimellä Kaikki rakkauteni. Sinkun B-puolelle tuli myös Beatlesiä: Do You Want to Know a Secret, jonka Jussi suomensi itse otsikolla Salaisuuteni.

Vielä samana vuonna ilmestyi pari muutakin sinkkua, joista ainakin Kaunis nainen (Oh, Pretty Woman) sai soittoaikaa ja suosiota. Levytyksessä mukana oli nyt myös Kaj Westerlund soolokitarassa, Lasse Kvist bassossa ja Rauno Lehtinen pianossa (sekä Ilkka Luukkonen tamburiinissa). Suomalaiset sanat oli tällä kertaa tehnyt Solja Tuuli alias Sauvo "Saukki" Puhtila.

Seuraavana vuonna 1965 Eero ja Jussi & the Boys osallistui jo Suomen Euroviisukarsintoihinkin kappaleella Tahdon saaren. Biisi oli koplan Erik Lindström-Hillevi -käsialaa (Hillevi oli Lindströmin vaimo Vuokko Hillevi Suomi). Tahdon saaren pärjäsi kisassa hyvin, sillä se sijoittui yleisöäänestyksessä toiseksi. Äänestyksen voitti Katri Helenan Minne tuuli kuljettaa (Toivo Kärki - Juha Vainio), mutta asiantuntijaraati lähettikin varsinaiseen kilpailuun Viktor Klimenkon esittämän kappaleen Aurinko laskee länteen (Toivo Kärki - Reino Helismaa).

Tahdon saaren oli hyvä ralli sekin, ja se soi mukavasti radioaalloilla nakertaen korvamadolle käytävän asettua.

Vuonna 1965 saatiin vielä uusikin Eero ja Jussi & The Boys -hitti: Rufus Thomasin kappale Walkin' the Dog Jussin mainiolla suomennoksella Liisan koira.

Kotimaan lisäksi The Boys suuntasi katseensa Eurooppaan levyttämällä myös englanninkielellä. Single Hello Josephine (Antoine Domino-Dave Bartholomew) / That Lucky Old Sun (Haven Gillispie-Beasley Smith) sai myyntiä Pohjoismaissa sekä Länsi-Saksassa, ja kyllähän tuo B-puoli erityisesti onkin mieleenpainuva.

Vuonna 1965 bändi toimi myös hienon laulajan, Carolan taustalla muun muassa Rollariversiossa Jo riittää (The Last Time) ja Herman's Hermits coverissa Maailmain (The End of the World). Myös Jukka Kuoppamäki teki singlen The Boysin kanssa samana vuonna (Eikan pumppu/Hiilenlappaajan laulu).

Singlejä julkaistiin 60-luvulla tasaiseen tahtiin, ja hiteiksi nousivat muiden muassa Tummanpunainen (Candy Apple Red), Kaipaan Sua, Ei aika mennyt koskaan palaa (Unhoita menneet/Proshtshai Ljubov) sekä Ukkopekka-uu-uu (Chattanooga Choo-Choo).

Eero ja Jussi & The Boys julkaisi myös pitkäsoittoja. Vuonna 1965 saatiin ensimmäinen LP-levy nimeltään Numero 1. Siihenastiset sinkut ja muutama muu biisi soitettiin hieman vaihtelevilla kokoonpanolla: Eero Raittinen (laulu, rummut), Jussi Raittinen (laulu, rytmikitara, piano, soolokitara), Kaj Westerlund (soolokitara, piano), Lasse Kvist (basso), Harry Sjöberg (basso), Rauno Lehtinen (piano, urut, basso) sekä Ilkka Luukkonen (tamburiini). Osa singleistä tuli mukaan sellaisenaan ja osasta tehtiin uudet versiot.

Levy oli paitsi ensimmäinen tämän bändin pitkäsoitto, niin myös kaikitenkin kautta aikain ensimmäinen suomalainen rock-LP. Ja jatkoa seurasi... Vuonna 1966 ilmestynyt levy nimettiin nerokkaasti nimellä Numero 2. Eero, Jussi, Kaj ja Lasse muodostivat kovimman ytimen, jota levyllä täydensivät Rauno Lehtinen ja Jukka Kuoppamäki. Laulukielinä oli taas sekä suomi että englanti, eikä vanhoilla menestyksillä ratsastettu.

Vanha The Sounds -bändi kasattiin myös rautalankalevyä varten, ja veljekset tekivät tällä nimellä sekä singlejä että älppärin Japanin markkinoille.

Eero ja Jussi & The Boys kesti armeijakaudet. Eero kokeili soolouraa vuonna 1966, mutta se jäi yhden singlen mittaiseksi. Vuonna 1968 sitten kuitenkin jysähti, kun ulos tuli Eeron single Rakkaudelta näyttää, hitto vie (Det börjar verka kärlek, banne mej) / Vanha holvikirkko (Mälarökyrka). Biisit edustivat tuolloin yleistä käännösbiisiosastoa, Eero jopa lauloi oman osuutensa alkuperäisten, ruotsalaisten taustojen päälle.

Molemmat olivat hyviä esityksiä, mutta Holvikirkosta tuli veljesten ainoa listaykkönen tuolla vuosikymmenellä. Nokkapaikkaa se piti sekä myyntitilastoissa että kuuntelijoiden Lista-ohjelmassa. Eero sai kappaleesta ikuisen ristin kannettavakseen.

Seuraavalla vuosikymmenellä Eero Raittinen tekikin jo urotekoja muun muassa Tasavallan Presidentti -yhtyeen solistina.

Jussi Raittinen jatkoi päätyönään The Boysin erilaisten kokoonpanojen luotsaaminen läpi vuosikymmenten. Eeron lähdön jälkeen bändi paisui suuremmaksi, mutta yleensä sitä on tituuleerattu suomirokin/popin korkeakouluksi, koska riveissä on tosiaan ollut muusikkojen Kuka Kukin On -kerma.

Raittisen veljekset ovat siis osa 1960-luvun popkuvastoa ilman muuta, mutta syntyihän silloin myös muita laulavia veljespareja. Jouko ja Kosti (Saari) -lauluduo iski suoneen vuonna 1968 iskelmällä Muisto vain jää (Only a Fool Breaks His Own Heart).

Niin ja olihan meillä turkulaisilla myös Matti ja Teppo, Ruohosen veljekset, jotka ehättivät myös mukaan musiikkibisnekseen svengaavalla 60-luvulla. Vuonna 1965 he voittivat Turun Sanomalehtimiesyhdistyksen Ponnahdus pinnalle -kisan folk-sarjan. 1969 ilmestyi ensisinkku Jos olet onnellinen (Rafael Cardenas-Juha Vainio) ja seuraavana vuonna jackpot Kissankultaa (Matti Ruohonen-Tuula Valkama).

Pelipäivä jälleen

Lautapeleistä pelkistetyin oli lapsuudessani paketti, joka itse asiassa sisälsi kolmekin eri peliä: myllyn, tammen ja halman. Kaikki ovat omalla laillaan strategiapelejä, joita jo pienikin lapsi voi pelata omalla tasollaan.

Mylly on kahden pelaajan peli, jonka alkuperä on kaukana historiassa, mahdollisesti jopa muinaisessa Egyptissä. Peli aloitetaan yhdeksällä nappulalla, jotka kumpikin pelaaja sijoittaa vuorotellen vapaavalintaisiin paikkoihin pelialustan eri kehille. Aina kun saa kolme omaa nappulaa suoraan riviin, saa syödä vastustajalta yhden nappulan pois. Kun on saanut syötyä toiselta seitsemän nappulaa pois, on voittanut pelin.

Tammipelillä on myös tiettävästi ikää runsaasti. Tammen pelilauta muistuttaa shakissa käytettyä 8x8 ruudun pelilautaa, jolle kaksi pelaajaa asettaa 12 nappulaa omaan päätyynsä tummille ruuduille. Nappuloita voi siirtää yhden ruudun kerrallaan viistoon, ja jos tällöin edessä on vastustajan nappula, sen saa syödä hyppäämällä sen yli seuraavaan vapaaseen ruutuun.

Peli päättyy, jos saa syötyä kaikki vastustajan nappulat tai ahdistaa hänet sellaiseen tilanteeseen, jossa hän ei voi enää liikuttaa yhtäkään nappulaansa.

Halma on kolmikoista nuorin ja kenties hankalin tapaus. Halmaa voi pelata kaksi tai neljä pelaajaa yhtä aikaa 16x16 -ruudukolla. Kaksinpelissä aloitetaan nurkan 19:llä ruudulla ja nelinpelissä oman nurkan pienemmällä merkityllä aluella 13:lla ruudulla.

Tavoitteena on siirtää omat nappulat pelilaudan yli vastakkaiseen kulmaan. Siirtotapoja on useita: voi siirtyä viereiseen ruutuun tai voi hypätä toisen nappulan yli. Tätä ylitettyä nappulaa ei halmassa kuitenkaan poisteta. Pelin voittaa se, jonka kaikki nappulat ovat ensin maaliruudussa.

*****

Taloudessamme oli myös vanha shakkipeli. Shakki on tunnetusti strategiapelien kuningas. Sitä pelataan samanlaisella pelialustalla kuin tammeakin. Kyse on kaksinpelistä, jossa molemmilla pelaajilla on 16 nappulaa, toisella valkoiset ja toisella mustat. Nappuloiden merkitys ja liikkuminen on riippuvainen niiden arvosta: sotilas (myös talonpoika tahi moukka), torni, ratsu (hevonen), lähetti, kuningatar ja kuningas.

Shakkipelin laudan kääntöpuolella oli hieno alusta myllylle.

Näiden nappuloiden armeijan tehtävä on hyökätä kohti vastapuolen kuningasta ja ahdistaa se sellaiseen asemaan, jossa se ei voi enää liikkua tulematta syödyksi. Jos tehtävä onnnistuu, kyse on matista ja peli päättyy. Joskus myös sovitaan tasapelistä, jos tilanne ei ratkea.

Shakin siirtojen ja niiden merkityksen ymmärtäminen on pelin a ja o, pelatessa pitäisi nähdä useampi siirto eteenpäin. Tähän puolestaan auttaa pelin pelaaminen.

*****

"Surullisen hahmon ritari" -nimitys liitetään yleensä Don Quijote -tarinaan, jossa Sancho Panza nimittää isäntäänsä tällä termillä. 1960-luvulla meille ilmestyi lautapeli nimeltään Surullisen hahmon ritarit (peli julkaistiin vuonna 1962). Kyseisellä pelillä ei ollut mitään tekemistä Cervantesin tarinan kanssa, mutta alkulähde sillä kyllä oli. Peli perustui Babes in Toyland (1961) -nimiseen Walt Disney -elokuvaan.

Samasta tarinasta on tehty muitakin sovituksia, muun muassa hupailuduo Laurel & Hardy alias Ohukainen ja Paksukainen tekivät samannimisen leffan vuonna 1934. Käsikirjoitus pohjautuu Victor Herbertin vanhaan operettiin.

Disneyn elokuvassa on pääparina Tom the Piper's Son sekä Mary Quite Contrary, jotka aikovat naimisiin. Barnaby-niminen ilkimys palkkaa samaan aikaan kaksi roistoa, Gonzorgon ja Rodrigon, apureikseen varastamaan Maryn lampaat ja heittämään Tomin mereen. Barnaby aikoo samalla myös naida Maryn itse.

Lelumaassa kun ollaan, niin monenlaisia hahmoja ja vimpaimia nähdään, ja lopussa Tom johdattaa kokonaisen puisten lelusotilaiden armeijan Barnabyn kimppuun. Elokuva on yhdistelmä näyteltyä ja animoitua kuvamateriaalia.

On hiukan arvoitus, miksi tämä pelilaatikko on saanut nimen Surullisen hahmon ritarit, vaikka se olikin Ohukaisen ja Paksukaisen elokuvan suomalainen nimi, mutta yhtä kaikki, peli oli kiehtova kaikkine erikoisine osineen. Opin pelistä myös ensimmäisen ruotsin sanani Hyppää - Hoppa.

Peliä voi pelata 2-4 pelaajaa, jotka pyörittivät nuolikiekkoa ja etenivät pelialustalla tarkoituksena koota yksi lelusotilas.

Pelin taustatarinaan törmäsin vasta hieman myöhemmin, kun sain Sanoma Osakeyhtiön julkaiseman neliosaisen kirjasarjan nimeltä Walt Disneyn ihmeellinen maailma (1969). Se sisälsi Disneyn tarinoita otsikoilla Satuja pienimmille, Läheltä ja kaukaa, Kaukomaiden eläimiä ja Lännen tarinoita.

Kirjassa oli tuttuja ja vähemmän tuttuja satuja piirroskuvituksin sekä sitten Disney-dokkareista otettuja tarinoita ja kuvia. Ainakin pitkät alppitorvet jäivät pysyvästi mieleen...

Pelipäivä

Tämän päivän lapset pelaavat yhä lautapelejä, mutta kyllähän digitaalisten pelien näpräily erilaisilla laitteilla on aika lailla syrjäyttänyt ne.

Omassa lapsuudessani lauta- ja korttipelejä pelattiin muun tekemisen ohessa. Tärkein lautapelimuisto on itsestään selvästi Kari Mannerlan Afrikan tähti, joka peruslautapelinä pitää yhäkin pintansa.

Mannerla oli kuullut maailman suurimmasta timantista ja hän piirsi klassikoksi nousevan pelinsä 19-vuotiaana nuorena miehenä englanninkielisen Afrikan kartan perusteella. Maantiet, laiva- ja lentoreitit hän keksi omasta päästään ja valitsi jännittävimmän kuuloiset paikannimet umpimähkään sopiville paikoille omaa karttaansa. Pelin alkuperäinen nimi oli Kadonnut Afrikan Tähti.

Itse asiassa Kari Mannerla oli tuolloin jo alan konkari. Hän oli myynyt kymmenkunta peliä jo ennen tätä täysosumaansa. Joukossa oli mm. Inkan Aarre, Gangsterit kiinni, Radiumtaistelu Marsissa sekä Totalisaattoriravit.

Aluksi arvokivet olivat erivärisiä timantteja ja rahat puntia.

Pelistä otettiin kymmenen tuhannen kappaleen painos, ja vastoin kaikkia alan ennakkotapauksia ilmeni tarvetta uusintapainokselle. Kaukaa viisas Mannerla oli pitänyt oikeudet pelin uusintapainoksista itsellään, ja seitsemässä vuodessa peliä myytiin ensimmäiset sata tuhatta.

Aluksi kustantajana oli pelitalo Tilgmann, ja tämän lopetettua oikeudet siirtyivät Paletille ja sittemmin sen seuraajalle Pelikolle.

Seikkailun ytimessä ovat nämä käännettävät onnenkiekot, joista ei koskaan tiedä, mitä alta paljastuu...

Kiekkojen taustaväri ja pahvin paksuus ovat vaihdelleet.

Miljoonas Afrikan Tähti myytiin vuonna 1986 eikä myynti ole osoittanut vieläkään hiipumisen merkkejä. Lautapeliä on varioitu erilaisilla painoksilla sekä matkapeleillä. Tietokoneversiokin toteutettiin, mutta se ei noussut hitiksi, mutta pelin ilmettä on käytetty vuosien saatossa esimerkiksi raaputusarvoissa sekä tekstiileissä.

Eksoottiset paikannimet ja mielikuvitusta kiihottava kuvitus tempasivat mukaansa.

*****

Afrikan Tähti oli ilman muuta ykköspeli, joka löytyi todella monesta huushollista. Niin meiltäkin. Mutta tuli pelihyllyymme muitakin tulokkaita vuosien varrella.

Walt Disneyn elokuva Lupsakkaat Luppakorvat (One Hundred and One Dalmatians, 1961) oli tehnyt suuren vaikutuksen nuoreen katsojaan. Tarinassa riitti muisteltavaa pitkäksi aikaa, ja oli todella riemukasta, kun saimme pelin pohjalta tehdyn lautapelin nimeltä Pongo (peli julkaistiin vuonna 1961).

Tässä Pongon englanninkielinen versio, jossa käytetään elokuvan alkuperäistä nimeä.

Pelilaudalta löytyy elokuvan tapahtumapaikkoja, rosvokaksikko sekä Julmia Juoninen (Cruella de Vil).

Pelissä kierreltiin erilaisia reittejä pitkin laudalla, ja aina kun tuli Pongo-ruutuun, sai kääntää sattumakortin. Pelissä ei ollut noppaa, vaan pyöritettävä kiekko, jolla eteneminen arvottiin.

*****

Länkkärit olivat 1960-luvulla suosittuja, ja niin olivat niihin sopivat lelutkin, kuten intiaanipäähineet, asekotelot, pyssyt sekä sheriffin rintatähdet. Muovisia ratsuväki- ja intiaanifiguureja unohtamatta.

Sain jossakin vaiheessa itselleni myös länkkäriaiheisen Pioneer City -pelin. Kansi imaisi suoraan tunnelmaan vankkurikaravaanein, intiaanein päivineen. Peli kuului Kuvataide-firman valikoimiin, mutta pelin alkuperämaata en tiedä.

Pioneer City oli punottu varsin monimutkaiseksi peliksi. Matkaa tehtiin vankkureiden muotoisilla pelinappuloilla, joiden lisäksi peliin kuului pari intiaania sekä yhdeksän puhvelinpäänmuotoista merkkiä ja monelaisia kortteja kuten maa-alueenomistuskortteja, puhvelikortteja, postikortteja, kuulutuskortteja, puutavarakortteja ja kultakortteja ynnä reilu tukku seteleitä.

Kappas vain, Banque Nationale käyttää myös J.V. Snellmanin kuvaa!

Pelivälineitä

Merkintäpuikkoja käytettiin tässä alustassa.

Matkaan lähdettiin laivalta Delawaren kohdalta karttaa kohti sisämaata. Missourin kohdalla reitit erkanivat, ja kohteeksi saattoi valita eriarvoisia paikkoja kuten Puhvelipolku, Vihreä Laakso, Korkea Putous, Suuret Järvet jne.

Pelissä saattoi joutua rankkasateeseen tai saada onnenpotkun. Jos pääsi kohteeseen ensimmäiseksi perille, sai siirtyä Pioneer Cityn Maatoimistoon ja merkkauttaa paikan itselleen ja tulla uudisraivaajaksi eli squatteriksi.

Peltojen ja metsien alat oli ilmoitettu eekkereinä, ja niitten hoitamista varten piti ostaa siemenviljaa ynnä työkaluja ja vähitellen olikin aikamoisessa suossa kaikkien korttien, velvoitteiden ja ostostensa kanssa.

Länkkäriteema oli itselleni kovinkin rakas, mutta jossakin määrin raskas tämä peli oli pelata.

Ohjeita riitti.

Kaikenlaista voi reissulla sattua.