View Master

3d-elokuvat otettiin muutamia vuosia sitten uudeksi aseeksi koventuneessa kilpailussa mediakuluttajien sieluista.

Vaikka tekniikkaa onkin uudistettu, ei itse 3d-elokuva ilmiönä ole sinänsä uusi idea. 1950-luvulla nouseva televisio alkoi uhata elokuvan asemaa visuaalisen viihteen kentässä, ja silloin kokeiltiin yhtä jos toista kikkaaa katsojavolyymin kurissa pitämiseksi ja massojen ohjaamiseksi takaisin isoihin saleihin. Laajakangas oli niistä luultavasti aidoimmin järkevä, mutta myös esimerkiksi hajuelokuvaa ja tärinää kehiteltiin.

3d-elokuvia kokeilivat tuossa vaiheessa monetkin tekijät Alfred Hitchcockista lähtien, mutta hassutus osottautui sittenkin toimimattomaksi, vaikka jonkinlaisia klassikkofilmejäkin syntyi. Ne kuitenkin  toimivat elokuvina ilman hankaliksi koettuja 3d-katsomislasejakin.

3d-leffakokeiluja oli tehty itse asiassa jo melkein heti elokuvan 'syntymisen' jälkeen 1800-luvun lopulta lähtien.

 Stereofoninen valokuvaus on vielä sitäkin vanhempaa, ja alan pioneerit tutkivat asiaa jo 1800-luvun puolivälissä. Ideana oli ottaa kaksi vierekkäistä kuvaa, jotka poikkeavat näkymältään vain hieman toisistaan. Nämä kuvat sitten yhdistetään katsoessa yhdeksi kuvaksi, jolloin aivot näkevät kahden kuvan sijasta yhden kolmiulotteisen näkymän.

Vuonna 1939 esiteltiin View Master -systeemi. View Master -kiikareihin laitettiin kuvakiekko, jossa oli 14 pikkuruista valokuvaa: seitsemän kuvaparia. Kun näitä kuvia katsoi pareittain laitteella, näki vasen silmä hieman erilaisen kuvakulman samasta tilanteesta kuin oikea silmä. Nämä kuvat yhdistyivät päässä ja muodostivat yhden syvyysvaikutteisen kuvan.

Isäni osti meille, siskolleni ja minulle, View Masters-kiikarit kuusikymmenluvun alussa. Kiikarit olivat melko kömpelöt, ruskeat bakelliittikiikarit, mutta ne avasivat huiman kolmiulotteisen maailman minulle.

Meillä ei ollut kovin monia kuvakiekkoja, mutta niiden näkymät kyllä huimasivat pikkupojan. Kiekot oli pakattu yksittäin sinivalkoisiin suojakuoriin.

Myöhemmin laite särkyi ja meni useita vuosia, ennen kuin sain uudet, vaaleanbeessiset kiikarit, jotka olivat paljon kulmikkaammat mutta kevyemmät kuin vanhat. Vanha innostus heräsi kuitenkin henkiin ja aloin kerätä uusia kiekkosarjoja. Nyt ne oli pakattu kolmen kiekon pakkauksiin, joissa oli usein mukana erillinen tarinavihkonenkin.

Ensimmäinen kiekkosarjani oli kolmesta kiekosta mudostunut 'Myrskylinnut'-tarina, ja se sai minut todella pauloihinsa hienon kolmiulotteisen efektin ansioista. Olinhan pitänyt jo itse televisiosarjastakin. Maantieteelliset kuvakiekot eivät minua niinkään imponoineet, mutta televisiosarjoista tehdyt kiekot kylläkin. Innostuin ostamaan viikkorahoillani yhä uusia kiekkosarjoja, mm. 'Batmanin', 'Napoleon Solon' ja 'Bonanzan'; kaikki taattua 60-luvun tv-tuotantoa!

Nykyinen kuvatulva lie syynä siihen, että omat lapseni ovat kyllä katsoneet kiekkoja kohteliaan kiinnostuneina, mutta samaa hassahtuneisuutta he eivät ole tunteneet? Sukupolvien välinen kuilu on näemmä auennut ammolleen.