Monkees

The Beatles räjäytti pankin sen kaikilla tasoilla, ja vaikka bändi ei koskaan Suomessa käynytkään, seurattiin sen seikkailuja toki täälläkin. Jopa Suomen televisiossa nähtiin pätkiä bändin voittokulusta. Kenties olin itse kuitenkin aavistuksen liian nuori päästäkseni Beatlesin kyytiin heti sen alkumetreiltä lähtien? Yhtyeen loppuhenkosia seurasin kuitenkin.

Beatlesin sijaan omaan tajuntaani iski osuvammin The Monkees. The Monkeesin arvostus on kiertänyt vähintäin täyden ympyrän kuluneiden vuosien aikana. Aluksi bändi räjäytti suosiopankin, sitten sitä arvosteltiin soittotaidottomaksi feikkibändiksi, suosio lopahti, jäsenet erkaantuivat, osa yhdistyi jälleen jne. Ja lopulta: bändillä on muutamakin klassikkopopkappaleeksi helposti luonnehdittava biisi ohjelmistossaan, ja se on täysin hyväksytty osaksi popkaanonia.

Tunnettua on, että The Monkees syntyi Beatlesin suosion jälkiaalloissa. Amerikan piti saada oma vastineensa, ja asia ratkaistiin lehti-ilmoituksella. Oikeastaan Bob Rafelson kehitteli ideaa jo vuonna 1962, mutta asia tuli varsinaisesti ajankohtaiseksi Beatles-leffan A Hard Day's Night (1964) jälkeen, kun myös tuottajat kiinnostuivat ideasta.

Britti Davy Jones (s. 30.12.1945) oli saanut Amerikassa jo jalansijaa muun muassa Oliver!-produktiossa Broadwaylla, ja hän sai sopimuksen Columbia Picturesin kanssa. Etsittiin vain sopivaa produktiota. Rafelson ja tämän kumppani Bert Schneider iskivät silmänsä näyttelevään ja laulavaan nuorukaiseen, joskin ainakin Rafelson tunnusti myöhemmässä haastattelussa olleensa epävarma valinnasta. "Davy has less contact with rock'n'roll than any of the others, and although he had acting experience, I wasn't sure if he would be able to get into the spirit of the thing."

 Syyskuussa 1965 Daily Varietyssä ja The Hollywood Reporterissa oli ilmoitus:

Madness!! Auditions. Folk & Roll Musicians-Singers for acting roles in new TV series. Running Parts for 4 insane boys, age 17-21. Want spirited Ben Frank's types. Have courage to work. Must come down for interview.

Reilusta neljästäsadasta kiinnostuneesta valikoitui pitkien haastatteluiden jälkeen bändiin kolme amerikkalaista nuorta miestä: Micky Dolenz (s. 8.3.1945), Michael Nesmith 30.12.1942) ja Peter Tork (s. 13.2.1942, oik. Thorkelson) Davy Jonesin kumppaneiksi lopulliseen bändiin. Kaikilla heistä oli myös muusikkotaustaa, mutta tuotantofirman (Screen Gems) musiikkipomo Don Kirshner päätti kääntyä muiden ammattimuusikoiden puoleen. Hän kääntyi Tommy Boycen ja Bobby Hartin puoleen, jotka kirjoittivat pilottiohjelmaan neljä biisiä. Aihioiden joukossa oli klassikoksi sittemmin muodostunut sarja tunnari '(Theme From) The Monkees'. Kappaleesta tehtiin kaksi eri versiota; lyhyempi television tarpeisiin ja toinen esikoisalbumiin 'The Monkees'. Kumpaisenkin lauloi Micky Dolenz.

Hey, hey, we're the Monkees
And people say we monkey around
But we're too busy singing
To put anybody down
We're just tryin' to be friendly
Come and watch us sing and play
We're the young generation
And we've got something to say
Hey, hey, we're the Monkees
Hey, hey, we're the Monkees

Huolimatta yhtyeen jäsenten toiveista, heitä ei käytetty muusikkoina lokakuussa 1966 ilmestyneellä ensimmäisellä levyllä ('The Monkees', 1966). Käytännössä he saivat tehdä pelkät vokaaliosuudet. Michael Nesmith tuotti kaksi levyn kahdestatoista kappaleesta, ja toisessa niistä ('Papa Gene's Blues') Peter Tork sai sentään soittaa kitaraa. Kyseiset kaksi kappaletta (toinen 'Sweet Young Thing') olivat myös ainoat, joiden sävellystyöhön kukaan monkee sai vaikuttaa.

'The Monkees'  -LP julkaistiin samana päivänä, kun samannimisen tv-sarjan ensimmäinen episodikin nähtiin (12. syyskuuta 1966), ja levy heitti Beatlesien entisen ennätyksen romukoppaan. Kolmessa kuukaudessa 'The Monkees' möi yli 3,2 miljoonaa kappaletta ja seuraavan vuoden lopulla oltiin jo viidessä miljoonassa. Levy nousi Amerikassa ykköseksi kuten myös muun muassa niin Englannissa kuin Suomessakin. Monkees-ilmiö aloitti vyörynsä televisiossa, radiossa ja levylautasilla. Samoin tässä vaiheessa alettiin kehitellä sen ympärille oheistuotteita kuten Monkeemobilen leluversio (Corgi Toysin malli nro 277), paitoja, rintanappeja, sarjiksia ja kitaroita...

Kyseiseltä albumilta nousi yksi iso hitti: Boyce & Hartin kynästä syntynyt 'Last Train to Clarksville', joka irrotettiin singleksi ennen LP:n julkaisua. Biisi nousi Amerikan Billboard Hot 100 -listan kärkeen. Levyä myytiin lähes kaksi miljoonaa kappaletta. Micky lauloi soolon, mutta ironista kyllä muita monkeeta raidalla ei esiintynyt. Kyseinen kappale julkaistiin itse asiassa kuukautta ennen tv-sarjan alkua (elokuun 16. vuonna 1966), joten se promosi mukavasti tulevaa. Ja vice versa.

Suomessa (ja muualla Euroopassa) sarja starttasi vasta vuoden 1967 puolella, joten meillä levy herätti mielenkiintoa vasta pienellä viiveellä. Suomen listalle 'Last Train to Clarksville' -klassikko kiipesi maaliskuussa 1967 ja oli parhaimmillaan sijalla 9.

Bändin työjako televisio-otoksissa vaati työstämistä. Sekä Mike että Peter osasivat rummuttaa, mutta kumpikaan ei ollut kiinnostunut ottamaan rumpalin roolia. Myös Davy oli tuttu rumpujen kanssa, mutta tuottajien mielestä hän jäi lyhyenä miehenä liiaksi piiloon setin taakse, joten yhtyeen rumpumiehen tontti lankesi lopulta Mickylle. Micky puolestaan oli ainoa, jolla ei ollut minkäänlaista kokemusta rummuista, hän oli kitaramiehiä. Peter opetti kiireesti Mickya sen verran, että tämä kykeni feikkaamaan pilotin kuvauksissa. (Pilotti esitettiin sarjassa episodina nro 10 'Here Come the Monkees'.)

Micky opetteli myöhemmin soittamaan rumpuja myös oikeasti, ja yleensä bändissä Mike soitti kitaraa, Peter bassoa ja Davy patsasteli etualalla laulajana tamburiinin kanssa. Tosielämässä Peter lienee ollut lahjakkaampi kitaristi (ja kosketinsoittaja), kun taas Mike oli oikein erityisesti treenannut bassoa. Toki hän oli aivan hyvä kitaristikin. Kiinnostavaa tavallaan on myös se, että vaikka Davy on bändin solisti, niin Mickyn ääni on kuitenkin varsin leimallinen yhtyeen tuotannossa. Hän laulaa ison osan biisien sooloja.

Tammikuussa 1967 ilmestyi jo toinen Monkees-LP, tällä kertaa nimellä 'More of the Monkees'. Levy nousi Billboardin listan kärkeen syrjäyttäen sitä hallinneen 'The Monkees'-älppärin (!), ja se pysyi siellä 18 viikkoa. Ykköspaikka saavutettiin myös muun muassa Englannissa, Ruotsissa ja Suomessa.

Bändi itse ei kuitenkaan oikeastaan kyennyt iloitsemaan asiasta, koska tälläkään kerralla heillä ei ollut osaa eikä arpaa levyn julkaisuun. Itse asiassa, pojat olivat kiertueella, kun kuulivat yllätyksekseen julkaiseensa juuri uuden levyn! Heillä ei ollut ollut mitään sanavaltaa biiseihin, kokonaisuuteen tai edes kansikuvaan.

Peter muisteli myöhemmin:

"We were on the road, and somebody bought a copy of the second album and brought it across the street to the hotel where we were. There we were, looking at this album, and we had never heard it through."

Levy oli koottu aiemmista televisiota varten tehdyistä äänityssessioista, joihin pojat olivat jälleen saanet osallistua vain laulajina. Poikkeuksena jälleen yksi Miken biisi ('Mary, Mary'), jossa kuultiin taas Peterin kitaraa. Mike Nesmith oli erityisen raivoissaan julkaisusta, ja hän totesi haastattelussa, että "probably the worst album in the history of the world".

'More of the Monkees' -levyllä oli Neil Diamondin kynäilemä kappale 'I'm a Believer', joka irrotettiin taas etukäteen singleksi, ja loppu on historiaa. Äänite on yksi niitä harvoja singlelevyjä, jotka ovat myyneet yli 10 miljoonaa fyysista kopiota. Soolon laulaa jälleen Micky Dolenz. Pelkästään ennakkomyynti oli jo yli miljoona kappaletta. Levy nousi Amerikassa ykköseksi joulukuussa 1966 ja seuraavan vuoden alkupuolella samalle sijalle muun muassa Norjassa, Ruotsissa, Tanskassa ja Suomessa.

Toinenkin hitti nousi tältä levyltä, '(I'm Not Your) Steppin' Stone', jonka myös laulaa Micky. Kyse on Boyce & Hartin takuuvarmasta tuotannosta. Tämä biisi löytyi alunperin 'I'm a Believer' -sinkun b-puolelta, mutta tällekin kreditoitiin USA:n hittilistalle sijoitus paikalle 20.

Mike etunenässä bändin pojat laittoivat kovan kovaa vasten saadakseen vihdoin myös itse soittaa ja käyttää päätäntävaltaa tulevilla levyillä, ja tämä tuotti lopulta tulosta. Kantona kaskessa ollut kovapintainen tuottaja Don Kirshner vapautettiin tehtävästään. Kirshner oli väen väkisin halunnut pitää pojat poissa biisin tekemisestä...

Toukokuussa 1967 ilmestyi kolmas levy, 'Headquarters', jossa pojat vihdoin saivat ottaa vastuuta sekä kappaleiden kirjoittajina että esittäjinä. Puolet kappaleista olivat bändin jäsenten käsialaa, ja he soittivat jokaisella raidalla yhdessä muiden muusikoiden kanssa useita instrumentteja. Sikäli kokeilu kannatti, että tämäkin levy nousi Billboardin kärkeen ja myi Amerikassa tuplaplatinaa. Beatlesiltä ilmestyi juuri samaan saumaan klassikkoälppäri 'Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band', joka pudottikin monkeet nopeasti kakkoseksi. Briteissä 'Headquarters' nousi sijalle kaksi ja Suomessa se joutui tyytymään parhaimmillaan kolmospalliin. (Pikkukommenttina bändien taistelutilanteesta tv-sarjan kakkoskauden ensimmäisessä episodissa, 'It's a NicePlace to Visit', nähdään musaosuuden meksikolaistaistelussa nopea välähdys Davystä, joka kantaa 'Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band' -älppäriä kädessään!)

Tältä levyltä ei noussut erityistä sinkkuhittiä. Levyltä löytyy kuitenkin Peter Torkin ja Joey Richardsin kirjoittama kappale 'For Pete's Sake' (äänessä Micky Dolenz!), joka kuullaan toistuvasti tv-sarjan toisella kaudella lopputekstien taustalla. Singlelohkaisu sisälsi Neil Diamondin tekemän 'A Little Bit Me, A Little Bit You' -biisin sekä b-puolella Mike Nesmithin kappaleen 'The Girl I Knew Somewhere'. Sinkkua myytiin kaksi miljoonaa kappaletta.

Samana vuonna 1967 ilmestyi vielä kolmaskin Monkeesin LP, 'Pisces, Aquarius, Capricorn & Jones Ltd.', joka ilmestyi marraskuussa. Levy on nimetty vitsikkäästi horoskooppimerkkien mukaan (Micky on kalat, Peter on vesimies ja sekä Mike että Davy kauriita molemmat) eli se alleviivaa sitä, ketkä ovat tämän albumin tekijöitä. Tai, miten sen nyt ottaa? Kirjoitustyöhön pojat eivät itse juuri osallistuneet, mutta häärivät sitten sekä laulajina että muusikkoina. Lauluosuuksissa tapahtui tämän levyn myötä radikaali käänne. Micky sai vain kaksi ja puoli biisiä esitettäväkseen, kun taas Mike esiintyi peräti viiden styken laulajana.

Näitä kerättiin kiihkeästi.

Tämä levy tunnetaan myös yhtenä ensimmäisistä poplevyistä, joissa käytettiin uutta Moog-syntetisaattoria. Mickyllä oli kyseinen, harvinainen instrumentti hallussaan. Hän myös soittaa sitä itse Miken käsialaa olevassa 'Daily, Nightly' -kappaleessa, ja Paul Beaver sitten 'Star Collector' -biisissä.

Jonkinlainen hitti syntyi Gerry Goffinin ja Carole Kingin levylle tekemästä 'Pleasant Valley Sunday' -stykestä (toinen niistä, jotka Micky lauloi tällä levyllä). 'Pisces, Aquarius, Capricorn & Jones Ltd.' -levyn äänityssessiossa tallennettiin myös John Stewartin kappale nimeltään 'Daydream Believer', mutta sitä ei kuitenkaan sisällytetty älppärille. Kun biisi julkaistiin vielä saman vuoden puolella joulukuussa 1967, se nousi Billboardin ykköspaikalle neljäksi viikoksi. Tällä kertaa soolon lauloi Davy Mickyn laulaessa toista ääntä. Kyseinen kappale jäi The Monkeesin viimeiseksi ykköspaalutukseksi.

'Daydream Believer' sisällytettiin poikien viidennelle albumille 'The Birds, The Bees & The Monkees', joka ilmestyi huhtikuussa 1968, samoihin aikoihin, kun tv-sarjan viimeinen episodi lähetettiin (25. maaliskuuta 1968). Vaikka albumi myikin miljoona kappaletta, ei se kohonnut enää Billboardin kärkeen, kolmossijalle kuitenkin. Muutenkin alkoi olla joutsenlaulun aika.

Käytännössä nämä neljä kaverusta puursivat kukin eri studioissa omien sessiomuusikoidensa kanssa, eivätkä siis enää soittaneet yhdessä biisejä. Yhtä, yhtenäistä levyä ei näin synny, mutta eivät heidän muusikonlaatunsa ja tempperamenttinsa tainneet ennenkään olla identtisiä.

Vitoslevyltä nostettiin singlerotaatioon myös 'Valleri'-biisi, joka oli vanhempaa Boyce & Hart -tuotantoa. Myös 'Valleri' nousi kolmossijalle listalla.

Monkeemobile sai sarjan kakkoskaudella Monkees-kitaralogon kylkeensä.

Vuoden 1968 lopulla julkaistiin vielä bändin kuudes albumi 'Head'. Se oli yhtyeen samannimisen elokuvan soundtrack. Itse 'Head'-elokuva oli floppi (huolimatta siitä, että sen käsikirjoittivat Bob Rafelson ja Jack Nicholson...), ja floppi oli myös älppärikin. Se nousi korkeimmillaan enää Billboardin sijalle 45.

Ja sitten vielä. Joulukuussa 1968 Peter Tork jätti bändin ostamalla itsensä vapaaksi sopimuksesta. Mike, Micky ja Davy jatkoivat vielä kolmistaan bändiä ja levyttämistä, mutta vuonna 1970 lähti vuorostaan Mike Nesmith. Vuosien varrella on nähty erilaisia kombinaatioita, joissa alkuperäisjäsenet ovat vuorotelleet. Vuonna 1996 ilmestyi The Monkees -bändin yhdestoista albumi, 'Justus', ja ensimmäinen pitkiin aikoihin, jossa kaikki neljä alkuperäisjäsentä olivat mukana. Levy oli itse asiassa täysin poikien tekemä: he olivat kirjoittaneet jokaisen kappaleen ja soittivat sekä lauloivat itse kaikki osuudet. (Vihdoin!) Siitä siis levyn nimikin (Just Us). Tekivätpä he pienen kiertueenkin Iso-Britanniaan.

Tämä kaikki on toki täysin nurinkurista. Yleensä bändi syntyy siitä, että kaverit alkavat soittaa, vaihtavat miehistöä, hiovat ja hinkaavat ja löytävät lopulta yhteisen musiikillisen kielen. The Monkees syntyi siis täysin takaperoisessa järjestyksessä, ja se selittää ilman muuta oikeutetut mutinat feikkibändistä.

Kuva pilotista

Mutta. Käsittääkseni ei sitä alunperinkään kiistetty? Kyse oli nimenomaan televisiosarjaa varten tehdystä tuotteesta. Bändi ja sen musiikki (sinänsä välttämättömät tässä kontekstissa) syntyivät ikään kuin sivutuotteena. Tekijät ja itse pojat saivat paljon lokaa niskaansa kriitikoiden tahoilta 60-luvulla, mutta aika on näyttänyt The Monkees -bändin todellisen ytimen ja arvon. Myös lehdistö on antanut rispektiä.

Suosikki-lehti petasi pohjaa Suomen Batman-kuumeelle keväällä 1966, eikä lehdessä tietenkään jäänyt huomaamatta The Monkees -sarjakaan. Lehti rummutti bändin puolesta, ja miksi ei. Olihan sarja viihdyttävää hattaraa tahi värikästä poppurkkaa parhaimmillaan. Musiikkia. komediaa, vauhtia ja nuorten älyvapaata pelleilyä.

Tämä Suosikin 60x80 -juliste roikkui pitkään kotimme seinällä.

Kuten myös nämä Suosikissa julkaistut erilliset A4-kokoiset Mark Millerin maalaamat, nyt jo rispaantuneet muotokuvat bändin pojista. Miken kuvan kääntöpuolella on muuten kuva Davysta "lukemassa" Suosikki-lehden helmikuun 1967 numeroa. Kuvien kääntöpuolella on myös eräänlainen kirjepalsta. Eräässä kannanotossa harmitellaan beatlesläisten ja monkeeslaisten keskinäistä nokittelua ja toisessa toivotaan Suosikin toimituksen tarttuvan isoon epäkohtaan: "...voisitteko mitenkään vaikuttaa siihen, että Monkees-sarja ei tulisi TV:stä yhtäaikaa Levyraadin kanssa, ettei aina tarttis tapella mutsin kanssa siitä kumpaa katsotaan. Kun faija kuitenkin tulee mutsin avuksi ja me nuori kansa jäädään ilman puoltajaa. En ole nähnyt Monkeeseja kahta kertaa Levyraadin takia." Ja toimitus vastaa: "Tilanne on huolestuttava. Paras ratkaisu on puhua kiltisti faija ja mutsi pyörryksiin."

Amerikassa sarjaa alettiin esittää syyskuussa 1966 viikottain aina maanantaisin klo 19.30. Ensimmäisen esitetty episodi oli sarjan tulevan luotto-ohjaajan James Frawleyn ohjaama  'Royal Flush', jossa Davy pelastaa prinsessa Betinan merestä hukkumiselta. Kun monkeet lähtevät hakemaan prinsessalta Davidin lainaamaa paitaa, he havaitsevat juonen kuuntelemalla stetoskooppien avulla seinän läpi keskustelua: Betinan pahansuopa Otto-eno havittelee kruunua itselleen. Pojat keksivät oman juonen: toiset esittelevät Otolle itse kyhäämiään valtaistuimia samalla, kun Davy yrittää vakuuttaa Betinan Oton aikeista. Seuraa juoksentelua rannalla, miekkailua Errol Flynn -hengessä ja lopulta kaikki päättyy hyvin. Tässä episodissa kitetyvät itse asiassa kaikkien tulevienkin jaksojen juonet. Ne eivät olleet tarinoina kovin syvällisiä tai mutkikkaita.

Mutta eipä niiden tarvinnutkaan olla. Vähän biisejä taustalle, takaa-ajoja, nopeutettua kuvaa, hassutteluja, lakonisia lausahduksia, vaatteiden vaihtoa, kommentointia kameralle, kameratrikkejä, non-sensea, klippejä muista fiktioista ja dokkareista, puhekuplia, Mickyn imitaatioita (mm. Groucho Marx ja James Cagney) jne. Pojat olivat porukka, ja katsoja rakastaa buddy filmejä. Tällä sapluunalla tehtiin The Monkees -sarjaa kaksi kautta, ja saatiin kasaan 58 episodia. Ja mikä yllättävintä (?): sarja voitti parhaan komediasarja Emmy-pystin vuonna 1967.

Monkeet asuvat sarjassa kaksikerroksisessa kimppakämpässä rannan läheisyydessä (osoitteessa 1334 North Beechwood Blvd. Malibu, California). Yleensä keskeisenä tapahtumapaikkana on jonkinlainen olohuoneen, ruokailutilan ja keittiön yhdistelmä. Näkymää hallitsevat myös huoneessa olevat metalliset kierreportaat, jotka parissa jaksossa johtavat makuutiloihin (ensimmäisellä kaudella Mickyn ja Miken ja toisella kaikkien neljän).

Huushollista löytyy aina nopeasti valepukuja ja varusteita joka lähtöön, vaikka sen väritys ja kalustus muuten ovatkin hieman ankeita. Seinillä on sekalaisia julisteita, kylttejä ja huoneentauluja. Suurimmassa niistä lukee: "MONEY IS THE ROOT OF ALL EVIL". Vuokraisäntä tekee tarkastuskäyntejään välillä, ja kaverukset yrittävät harhauttaa häntä uskomaan, että kaikki on hyvin. Asunnossa nähdään välillä myös apina sekä isokokoinen, "puhuva" ihmisnukke Mr. Schneider. Ohjaaja Frawley tekee useimmat Mr. Schneiderin äänet. Bändikamat löytyvät myös ensimmäisen kerroksen alkovista.

Kaikilla pojilla on omat roolinsa ja niiden mukaiset luonteensa. Davy on kiiltokuvapoika tyttöjen mieleen, Micky on hassuttelija, Peter tarkkailija ja Mike lakonisia laukova ryhmänjohtaja. Itse muistan aikanaan mieltyneeni eniten juurikin toilailevaan Micky Dolenziin. Perustimme serkkuni kanssa bändinkin, jossa itse olin rumpuja soittava Ricky ja hän Tike-niminen kitaristi. Instrumentteja meillä ei toki ollut ja keikkaohjelmisto koostui tasan yhdestä biisistä:

"Kolme Kurpitsaa
On yhtyeemme nimi vaan
Mutta yksi ei voi olla mukanaa!"

Muistaakseni bändin nimi 'Kolme Kurpitsaa' juontui Me Tammelat -sarjan isoveli Markun bändistä? Koska missään vaiheessa meitä ei ollut kahta enempää, tuntuu jälkikäteen oudolta, ettemme keksineet nimetä yhtyettämme esimerkiksi nimellä 'Kaksi kurpitsaa'...

Näin aikuisempana parempi samaistumiskohde Mickyn sijaan (tai ohella) voisi olla Mike. Tv-sarjassa Mike nähdään aina vihreä pipo päässään (tai ei tietystikään nähty 60-luvun Suomessa mustavalko-telkkareissa muuta kuin pipo). Se ei ilmeisestikään ole Mike Nesmithin tavaramerkki, vaikka erään lähteen mukaan hän käytti pipoa estämään tukan tulemasta silmille ajaessaan moottoripyörällä. Ehkä se sarjassa on kuitenkin vain käsikirjoitettu elementti hänen rooliinsa, etenkään koska haastatteluissa ja monissa episodeissa olevissa jälkihöpinöissä pipoa ei yleensä näy. Myöhemmistä vuosista puhumattakaan. Itse asiassa tv-sarjan toiseksi viimeinen episodi nro 57, 'Monkees Blow Their Minds' (ensiesitys 11.3.1968) oli viimeinen, jossa Mike nähtiin kyseisessä päähineessä. Silloin käytössä oli toisella kaudella nähty kuudella napilla (!) varustettu malli.

Davyn hahmo on näkyvä, mutta ehkä poikana en niin innostunut hänen hurmurinrooliinsa, ja bändissä hän solistin roolin ohella vain heiluttaa marakassinippuja tai tamburiinia. Poikkeuksena kuitenkin esimerkiksi 'Words'-biisi, jossa nähdään Davy rumpusetin takana, Micky laulamassa tamburiinin kanssa, Peter kaksitoistakielisessä kitarassa sekä Mike bassossa!

Davyn alkuperäinen nimi on David Thomas Jones ja kahta vuotta hänen syntymänsä jälkeen ristittiin muuan myös Englannissa syntynyt tuleva muusikko David Robert Jones. Sekannusten välttämiseksi jälkimmäinen valitsi taiteilijanimekseen David Bowie.

Vaikka Peter jää hieman värittömäksikin ja aavistuksen kömpelöksi hahmoksi tv-sarjassa, on hän kaikitenkin monipuolisin (ja lahjakkain?) muusikkona. The Monkeesissa kädessä oleva basso on Peterille vain sivusoitin kitaran ja koskettimien ohella.

The Monkees ja The Beatles? Tuskin jää isoja erimielisyyksiä, kumpi bändeistä vaikutti enemmän popmusiikkiin ja loi isomman nipun yhäkin rotaatiossa olevia klassikkobiisejä. Edes huumorimielessä vastaus ei voi olla The Monkees. Vaan siitähän The Monkees -yhtyeen fanittamisessa ei olekaan kysymys. Kysymys on makeasta palasta populaarikulttuurin kakkua, värikkäästä 60-luvusta ja isosta ripauksesta lämmintä nostalgiaa. Päivistä jotka eivät koskaan enää palaa.

Micky muistelee elokuussa 2001 kuvan 'Live Summer Tourin' -keikkataltioinnilla aikoja entisiä: "Way back in 1967 I had the pleasure of going over to England and meeting the members of another group. They were called the 'Beatles'. I wonder what ever happened to them?"

Ja mitä miettivät beatlet tästä Amerikan apinoinnista? He osoittivat rehellisen suuruutensa ja avaramielisyytensä. Esimerkiksi John Lennon totesi, että The Monkees on "the funniest comedy team since the Marx brothers" ja hän "never missed an episode of their TV show". Vuonna 1967 monkeet kävivät Briteissä ja beatlet järjestivät heidän kunniakseen isot juhlat. Mike söi myöhemmin myös päivällistä John Lennonin kotona ja näiden vaimotkin ystävystyivät.

Mike nähdään myös paitasillaan 'Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band' -levyn päätösbiisiä, 'A Day in the Life', varten tehdyssä sinfoniaorkesterisessiossa. Hän esiintyy klipeissä yhdessä beatlejen (ja Mick Jaggerin, Donovanin, Brian Jonesin, Keith Richardsin, Marianne Faithfullin ynnä muiden) kanssa. Yhdessä klipissä John juuri selittää jotakin Mikelle.

Mike muistelee kyseistä tapausta:

 "I was staying with John Lennon during the recording of the Sgt. Pepper album. He would come home and play the acetates from the day's sessions. "What do you think of that sound? Do you think there's too much bass on there?" And of course I just didn't have any way to talk to him because he was just rearranging my musical realities at the time. I said, "This is just miraculous. This is some of the most innovative and creative and interesting stuff I've ever heard." And he showed me a picture of the album cover. So when he said, "Do you want to come down and hang?" I was there. The only thing I can really remember about the sessions, however, was Marianne Faithfull--whoa. I thought, "This is the rock and roll mama of all time." And I was unabashadely just stricken. She was with Jagger. When she wondered into the room I thought, "Oh, this is what the fuss is all about." She was some stone fox, I'll tell you."

George Harrison ihaili bändiä myös avoimesti ja totesi heidän omista lauluistaan: "It’s obvious what’s happening, there’s talent there… when they get it all sorted out, they might turn out to be the best." Harrison itse muistetaan erinomaisena kitaramiehenä, mutta hän pyysi Peterin mukaan soittamaan banjoa omalle 'Wonderwall'-esikoisalbumilleen (muita vierailijoita olivat muun muassa Ringo Starr ja Eric Clapton!).

Monkeet myös lainasivat sarjassaan pariin otteeseen beatlejen musiikkia. Esimerkiksi 'Good Morning, Good Morning' -biisiä käytetään heräämiskohtauksessa 'Monkees Blow Their Minds' -jaksossa (1968).

Eivät muutkaan muusikot tuntuneet hyljeksivän bändiä. Esimerkiksi legendaarinen Frank Zappa ja Mike pelleilevät erään epsiodin prologissa siten, että Zappa näyttelee Mikea pipoineen ja texas-aksentteineen ja Mike puolestaan imitoi Zappaa viiksivärkkeineen haastattelutilanteessa. Varsinaisen sarjan jo lopahdettua tehtiin spesiaaliohjelma, '33 1/3 Revolutions Per Monkee' (ensiesitys 14.4.1969, Peterin viimeinen esiintyminen ryhmässä ennen eroa). Itse ohjelma on 60-lukuiseen tyyliin sekoileva, eivätkä monkeet itsekään olleet kovin tyytyväisiä käsikirjoitukseen. Joka tapauksessa he saivat siihen vierailijoiksi muiden muassa Jerry Lee Lewisin, Fats Dominon ja Little Richardin.

Elämä etenee vääjäämättä. Kaikki vanhenemme ja pystymme enää vain muistojen kautta palaamaan "vanhoihin hyviin aikoihin", kun olimme jänteviä ja nuoria ja kaikki oli vielä edessä. On aika herkistävää katsoa bändin keikkataltiointeja 2000-luvulta. Mahtavaa energiaa, upeaa soittoa, laulua ja huumoriakin ripaus. Ja samalla katsoo noita vanhentuneita ukkoja, ja tajuaa itsekin vanhentuneensa heidän mukana.

Viimeinen toive nähdä kaikki neljä vielä kerran yhdessä lavalla sammui vuonna 2012, kun Davy Jones kuoli kuudenkymmenenkuuden vuoden iässä. "For me, David was the Monkees. They were his band. We were his side men." (Mike Nesmith)

Bändin kolme jäsentä järjesti pienimuotoisen kiertueen saman vuoden lopulla. Davy oli mukana, sillä joka esitykseen sisältyi filmi Davystä ja kuultiin hänen laulavan äänitteeltä 'I Wanna Be Free' -biisiä. Davyn suurin hitti, 'Daydream Believer', oli vaikeampi pala esitettäväksi. Se on niin iso ja upea Davyn alunperin esittämä hitti. Mickyn mukaan pojat pohtivat ongelmaa ja päättivät lopulta antaa laulun yleisön laulettavaksi. "It doesn't belong to us anymore. It belongs to you."

Menneeseen ei voi palata - mutta menneeseen voi palata! 2000-luvun Monkee-kokoelmaani...

Peter: Oh no, foot prints! Someone else is on this island!
Micky: Oh don't worry, those are ours, we don't have a larger set so we had to use the same one twice.