Joulupukki

'Pienen Joulupukin' isompi veli 'Joulupukki'. "Joulupukki"-sanan etymologiaa on vedetty nuutti- ja kekripukkeihin, mutta näiden lehtien perusteella 1900-luvun alkupuolella asiat olivat jo toisin. Legendaarisen Markus-sedän (Markus Rautio) kerrotaan legendan mukaan määritelleen Lastentunti-ohjelmassaan suomalaisen joulupukin asuinpaikaksi Korvatunturin jo 1920-luvulla.

Joulupukki-lehdessä käytettiin pitkälti samoja tekijöitä kuin Pienessä Joulupukissakin. 50-luvun lehdessä esiintyvät muun muassa Lauri Pohjanpää, Verneri Louhivuori, Atte Ennala, Raul Roine, Eero Järventausta, Ester Ahokainen, Rafael Austio, Verneri Liinamaa, Elisabet Laurila, Lauri Huovinen, Marjatta Kurenniemi, Hilja Toiviainen, Elsa Kaarela, T.P. Virkkunen, A. Salmela, Jorma Mäenpää, Hanna Kankainen, Voitto Viro, Tauno Karilas, Irja Holst, SImo Palosuo, Arvid Lydecken, Ilmo Launis, Kauko Valta Ylänne, Sisko Ukkonen, Aale Tynni, Viljo Saraja ja Elsi Martin tekstintekijöinä.

Kirjoittajat mainitaan huolellisesti juttujen yhteydessä, mutta -kumma kyllä- tällaiseen lehteen oleellisesti kuuluvat taitavat kuvittajat jäävät nimettömiksi, mikäli eivät sitten ole itse signeeranneet kuviaan. Helga Sjöstedt on kuvittanut paljon näitä lehtiä, samoin Kylli Koski ja Rudolf Koivu näkyvät useissa lehdissä. Muita kuvittajia olivat ainakin Usko Laukkanen ja Eero Einari Nurmela.

"Jospa Korvatunturille pukki ostais helikopterin" (Saukki)

Helga Sjöstedtin värikäs kansi

Rudolf Koivun iloinen vegaanipossu

Helga Sjöstedtin mukavassa kannessa Joulupuuki on piipahtanut myös Lapissa.

Anna-Stina Ketosen lämpöisessä kannessa Joulupukki tuo paketteja kilteille.

Kylli Kosken näkemys metsän joulusta

Kylli-tädin 'Joulu Satumaassa'

Kylli Kosken perusaiheita

Tonttu punanuttu

Jo 50-luvulla pohdittiin joulun ihmettä: Miten Joulupukki jaksaa aattoillan raistukset?

Kääpiöautot

1930-luvun lopulla Saksassa perustettiin lentokonetehdas, joka valmisti tehtailijan omalla nimellä sotilaslentokoneita, Messerschmittejä. Sarjakuvalehti Korkeajännitys piti huolta siitä, että eri lentokoneet esiteltiin myös meille sotaakäymättömälle sukupolvelle. Hävityn sodan jälkeen Saksalta kiellettiin lentokoneiden valmistus, ja Willy Messerschmittin piti keksiä uutta tuotettavaa.

Tehtaan insinööri oli suunnitellut yksipaikkaista invalidiautoa, jota ryhdyttiin kehittelemään eteenpäin. Vuonna 1952 päivänvalonsa sai tehtaan uusi protoyyppiauto kahden hengen peräkkäin istuttava kulkupeli Fend Kabinenroller FK-150. Alkuvuodesta 1953 alkoi tästä sitten Messerschmitt KR-175:n tuotanto. Mallissa oli huomattavan paljon lastentauteja, ja moottorikin oli hieman tehoton.

Keväällä 1955 esiteltiin uusi  KR-200 -malli, joka oli nyt varustettu 200 kuutioisella kaksitahtimoottorilla. KR-200:sta tehtiin erilaisia varusteluversioita ("Standard", "Export" ja "DeLuxe"). Vuonna 1958 tehtiin vielä muunnos, jossa oli neljä pyörää ja kaksisylinterinen 500 kuutiosenttimetrin moottori. Kun KR-200 viipotti menemään parhaimmillaan noin 90 km tuntivauhtia, liikahti FMR Tg 500 jopa 125 kilometriä tunnissa.

Suomeen Messerschmittejä tuotiin 1950-luvun puolivälistä lähtien, joten tänne Pohjolan perukoille taisi tulla tuota KR-200 -mallia, eikä sitäkään kovin paljon. Näytteeksi tuotiin myös kaksi mallikappaletta isompaa Messerschmittiä.

Mikään erityinen talviauto ei Messerschmitt tainnut olla. Siinä oli kolme pientä pyörää, joille kuopat ja sohjo eivät olleet aivan ominta mukavuusaluetta. Myös moottoripyörämäinen ohjauslaite oli aloittelijalle hieman outo. Kuomuratkaisu ei myöskään tainnut taata tasaisen lämpöistä ajelua kovalla pakkasella.

Messerschmittissä oli neljä vaihdetta eteen ja neljä vaihdetta taaksepäin. Peruutus saatiin aikaan pyörittämällä moottoria taaksepäin.

Näitä ns. kääpiöautoja oli toki monia muitakin merkkejä liikkeellä toisen maailmansodan jälkeen. Luokkaan lasketaan yleensä kuuluvaksi moottoripyöräksi rekisteröidyt kolmi- ja nelipyöräiset ajoneuvot. Nykyinen luokittelu pohjaa sensijaan auton moottorin kuutiotilavuuteen, ja siinä rajana on 600 kuutiota. Kääpiöautojen aikakausi ei ole vieläkään totaalisesti ohi, koska nykyään valmistetaan pieniä, käteviä kaupunkiautoja. Niissä tosin kaksitahtisuus korvataan jo hybrideillä...

Kurjenkaivonkentän ympäristössä olivat kadut lapsuudessani mukulakiveä, joten voisi olettaa, että meno siellä oli melkoisen röykkyistä. Kaarinankadun puolella oli kuitenkin usein parkissa yksi Messerschmitt jonkin aikaa, jolloin tämä erikoinen kulkupeli kiinnitti huomiotani.

Pajatso

Baari ja pajatso -sapluunalla mentiin varsin pitkään, mutta nyt sille lausuttiin lopulliset hyvästit, kun RAY (Raha-automaattiyhdistys) luopui pajatsosta maaliskuussa 2015.

"Naura, Pajatso!", kuuluu Leoncavallon kuuluisa säe oopperasta 'Pajatso'. Tarinan mukaan pajatso-pelin nimi juontaa ensimmäisessä pajatsossa olleesta ilveilijän eli pajatson kuvasta.

RAY sai vuonna 1938 yksinoikeuden pajatsoihin ja alkoi valmistaa niitä itse. Myöhemmin niitä valmistettiin jopa vientiin Pohjoismaihin.

Syy pajatsoista luopumiseen on tietenkin monenlaisen muun tarjonnan lisääntyminen. Jos ennen huoltoaseman tai baarin ovisuussa oli yksi pajatso, niin nykyään kaupassa kuin kaupassa on jo kokonainen pelimaailma nielemässä kansalaisten kolikoita. Usko onneen on pohjaton. Eikä nykyään tietysti tarvitse enää edes poistua kotoaan, jos haluaa pelata rahapelejä.

Pajatso oli paitsi hetken huvi ja haalea toive pikkurikastumisesta, niin myös moraalisesti perusteltu väylä hyväntekeväisyyteen. Pajatson ylärimaan oli kiinnitetty tomera "Kansanterveydelle - För folkhälsoarbetet" - kyltti. RAY:n toimitusjohtajan mukaan kassa karttuikin vuosien mittaa mukavasti. Peräti 1,5 miljardia euroa (nykyrahaksi muutettuna) on lahjoitettu sosiaali- ja terveysalan järjestöille. Ei vähä mitään.

Pajatsot olivat varhaisimmillaan 10 ja 20 markan pajatsoja, joista jälkimmäiset muutettiin rahauudistuksen myötä 20 pennin pajatsoiksi. Kun vastaan tuli tarve kasvattaa päävoiton suuruutta, ei mekaniikka oikein riittänyt. Ratkaisuksi ongelmaan lanseerattiin 50 pennin pajatso vuonna 1967. Kyseinen pajatso varustettiin myös kätevällä rahanvaihtajalla.

Pajatsoa oletettiin pelaavan täysikäisten pelaajien. Koneen ylänurkkaan oli ruuvattu pieni metallikyltti, jossa asiasta muistutettiin. Vuoden 1965 arpajaislaki muotoili asian kolmospykälässään näin: "Raha-automaattia saa pitää vain paikassa, jossa sen käyttöä voidaan valvoa. Alle 18 vuoden ikäinen henkilö, joka ei ole ansiotyössä, saa käyttää raha-automaattia vain samaan perheeseen kuuluvan täysi-ikäisen henkilön läsnä ollessa".

No. Oppikouluvaiheessa nämäkin härvelit alkoivat tuntua houkuttelivilta. Vanhempiani en ehkä olisi saanut raahattua mukaan hakkaamaan pajatsoa urakalla. En totta puhuen edes muista nähneeni heitä koskaan notkumassa tämän mainion laitteen lähettyvillä. Eikä loppujen lopuksi minulla olisi kai ollut edes kanttia pyytää heitä moiselle reissulle.

Kuinka ollakaan, luokallani oli kuitenkin kaveri, jonka äidillä oli nuhruinen ruokabaari Itäharjun suunnalla. Kävimme poikaporukalla vaihtamassa 20 pennin kolikkorullat alias rahapötköt Yhdyspankin tiskillä ja sitten polkupyörien selkään kohti Eldoradoa.

Näitä reissuja tehtiin pari, kenties kolmekin. Kaverin äiti ei juuri meitä noteerannut, vaan antoi ruokkia pajatsoa. Ja juuri niinhän siinä joka kerralla kävi. Kaikki meni, pienistä tilapäisvoitoista huolimatta. Taskut eivät ratkenneet kolikoiden painosta kertaakaan. Muutaman kerran metallikaukalo kolisi mukavasti, ja siihen pelin koukutttavuus juuri nojasikin. Ihminen ei malta lopettaa, kun kerran on voitolla. Ja se todella iso voitto on juuri tulossa...