Länkkäreitä

1960-luku on television lännensarjojen kulta-aikaa myös Suomessa.

Gene Barryn esittämä 'Bat Masterson' teki minuun ison vaikutuksen jo pelkällä keikarimaisella pukeutumisellaan sekä kävelykepillään. (Ville-Veikko Salminen imitoi hahmon Speden 'Speedy Gonzales - Noin seitsemän veljeksen poika'-elokuvaan). Itse asiassa: itse tarnoita en juuri muista. Gene Barry teki sittemmin toisenkin Suomessa esitetyn sarjan, 'Burken laki'.

Varhaisia sarjoja oli 'Wagon Train', jonka itse muistan parhaiten samannimisestä sarjakuvasta. 'Wagon Train'ia' tähdittivät John McIntire ja Ward Bond (Bond oli mukana John Fordin alkuperäisessä 'Wagon Master'-elokuvassa, johon sarja pohjautui), kumpainenkin vaikuttavan uran myös valkokankaalla tehneitä näyttelijöitä. Nimensä mukaisesti sarja kertoi vaunukaravaanin matkasta Missourista Californiaan.

Toinen 60-luvulla Suomessakin esitetty lännensarja oli 'Rawhide' (eli suomeksi 'Lännen tie'). Sarjan tekeminen oli Yhdysvalloissa päättymässä, kun MTV aloitti sen esittämisen perjantai-illoissa tammikuussa 1966. Sarja nosti tietysti Clint Eastwoodin esille kohti Sergio Leonen spagettiwesternejä ja niitä seurannutta aikaa. Suomessa sarja tosin muistetaan ehkä parhaiten Matti Heinivahon esittämästä nimikappale coverista? 'Nahkaruoskat soi...!'Lännensarjojen itseoikeutettu järkäle tuolta ajalta on tottakai 'Bonanza'. Cartwrightin veljekset Adam, Hoss ja Pikku-Joe (kaikki eri äitien lapsia!) sekä heidän isänsä Ben Ponderosan tilalta! Tarinoihin otettiin vaikutteita monista elokuvista ja tyylilajeista, kestihän itse sarjan tekeminen vuodesta 1959 vuoteen 1973. Aivan kuin sisäinen loogisuus ja jatkumot heittelevät Aku Ankassa, niin tässäkin sarjassa tilanteet palautetaan lähtöruutuun. Kiintoisa elementti oli se, että sarja oli kuvattu pääosin studiossa. Mitäpä se olisi nuorta miestä haitannut.

'Bonazan' kanssa kisasi varsin tasaväkisesti suomalaisten suosiosta (, jollei sitten mennyt ohikin?) 'Virginialainen'. Shilohin karjatilasta kertova sarja. Nimiroolia vetävä James Drury piipahti aikanaan sitten Suomessakin juhannusjuhlilla ihmeteltävänä. Oma suosikkini oli kuitenkin säntillistä ja oikeudenmukaista 'Virginialaista' rempseämpi Trampas (Doug McClure). Myös sheriffi Ryker (Clu Gulager) oli mukava hahmo. Sarjan niminäyttelijöihin kuului toki Lee J. Cobb sekä myöhempien tuotantokausien John McIntire. Sarjan alkupää oli mustavalkoista ja loppukaudet värillisiä, mutta eipä eroa havainnut meidän vastaanottimestamme...

Nuoruuteni länkkärisuosikkeihin kuului myös 'Laredo'. 'Laredo' oli mukava sekoitus toimintaa ja huumoria ja se kertoi Texas Rangers'eista.. Kumma kyllä sitä tehtiin vain pari tuotantokautta? Hauska hahmo oli Reese, jota näytteli Neville Brand. Myös hurjapäinen Joe kuului suosikkeihini.

Esineitä

Pakettinappula ja tinasotilaat

Kuusikymmenluvulla päättyi todennäköisesti pakettinappulan voittokulku? Pakettinappula oli ohuehko muutaman sentin pituinen pyöreäksi sorvattu puu, jonka keskellä oli ura. Kun kaupassa asioitiin, käärittiin ostos paketiksi (tai vaikka leivoslaatikoksi), sidottiin sen ympärille paperinarua ja narun päähän pakettinappula, mistä kantaen paketti oli mukava kuljettaa.
Näitä nappuloita tietysti ajelehti sitten kotona, koska uuden sai taas seuraavasta ostoksesta. Pakettinappulat tosin saattoivat saada uuden elämän esim. Märklin-junan tavaravaunun lastina.

Itselläni oli vain pari aitoa tinasotilasta. (Muovisia ukkeleita, esim. intiaaneja ja ampuvia valkoihoisia sotilaita kyllä oli enemmänkin.) Tinasotilaita sai lelukaupoista valmiina, mutta oli myös asianharrastajia, joilla oli muotit, joihin he valoivat sulaa tinaa ja valmistivat itse oman armeijansa.

Thalian palveluksessa

Toisella luokalla oli meidän vuoromme esiintyä koulun joulujuhlassa. Juhla oli vanhassa jumppasalissa ja opettajamme Irja oli valmistuttanut esityksen, missä kukin oppilas pääsi loistamaan näytämöllä; saamaan sen Andy Warholin myöhemmin lanseeraaman viisitoista minuuttisensa.
Minun piti kaverini Karin kanssa varustautua punaisella tonttuhatulla ja saimme repliikiksemme:

"Meit' on kaksi veitikkaa.
Keitä oomme? Arvatkaa!"

Koska opimme tuota pikaa koko värssyn ulkoa ja saimme sen luistamaan lähes täydellisenä duona, uskalsi Irja kaksinkertaistaa roolimme. Saimme opetellaksemme jatkon:

"Lakkimme sen teille näyttää,
vain me saamme tätä käyttää."

Esitys oli epäilemättä menestys. (Ainakin sikäli, että reilut neljäkymmentä vuotta myöhemmin osaan yhä sanasta sanaan roolin ulkoa. Tai niin, jos muistan väärin, sitä ei voi kukaan muu todistaa. Paitsi ehkä Kari?)

Pääsin kapuamaan näyttämölle seuraavan kerran vasta neljännellä luokalla. (Mitään muistikuvaa ei ole siitä, oliko luokallamme tässä välissä muitakin esityksiä. Sen sijaan muistan kyllä, että meillä oli toisinaan näytelmätunteja ja olin aika innokas osallistumaan näihin itse keksittyihin esityksiin.)

Neljännellä opettajamme Ulla valmistutti meillä joulujuhlaan tonttu- (!) ja keijuesityksen. Musiikkina ja esityksen sitojana käytettiin 'Sinivuorten yö'- laulua, jonka tahdissa (tyttö)keijut liitelivät näyttämöllä ja (poika)tontut valmistivat lahjoja lapsille. Itse olin varustautunut kotoa tuodulla vasaralla. Niin ja tonttulakilla.