Raitsikat

Tunteen tasolla mitattuna yksi Turun kaupungin typerimpiä päätöksiä kautta aikain on ollut tietenkin päätös luopua raitiotieliikenteestä. En luultavasti ole ihan yksin mielipiteineni?

Turku oli Suomessa ensimmäinen kaupunki, joka aloitti hevosraitiotieliikenteen. Siitä minulla ei ole kovin tarkkoja muistikuvia, koska mainittu menopeli tuli kaupunkiin vuonna 1890. Sähköraitiotie alkoi toimia vuonna 1908, hyvän aikaa ennen Suomen itsenäistymistä! Tämäkin toki on koko lailla hämärän peitossa henkilökohtaisesti.

Sensijaan lakkauttamisen vuonna 1972 muistan mainiosti. Olin silloin jo lukiolaispoika; tajunnan, tiedostamisen ja miehuuden kynnyksellä oleva nuorukainen, mutta silti se kirpaisi. Laadin hautakirjoituksia ja negrologeja Turun raitsikoille. 1970-luku tosin ei tiukasti tulkiten kuulu tämän blogin alaotsikon alle, joten ei tästä sen enempää.

Kurjenkaivonkentältä pääsi kaupungille aika sukkelasti myös kävellen, muita kulkuvälineitä ei välttämättä tarvittu, mutta toisinaan toki jalat olivat erityisesti paluumatkalla jo kovalla koetuksella ja saatoin päästä äitini kanssa matkustamaan raitsikalla.

Esim. Kauppatorilta saattoi nousta joko kolmosen tai kakkosen raitsikkaan. Kolmonen toi Uudenmaan -->tulliin, Uudenmaankadun ylämäkeen, josta pääsi vaikkapa Vähä-Hämeenkatua tai Sirkkalankatua pitkin Kurjenkaivonkentälle.

Kakkosen lähin pysäkki oli taas Hämeenkadulla, josta tultiin kotiin Kerttulinkatua pitkin.
Kauppatorilta pääsi kyllä siniharmaisiin busseihinkin, jotka liikennöivät lähelle Kaarinankadun kulmaa.
Ykkösen reitti jäi itselleni kaikkein vieraimmaksi. Se liikennöi satamasta Puistokatua pitkin Kauppatorille, siitä sitten linja-autoasemalle ja edelleen Pohjolaan. Tuolle reitille ei ollut useinkaan asiaa. Ei ainakaan raitiovaunulla.

Kakkosen reitti oli tutuin. Martin puolelle ei juurikaan ollut asiaa (se oli tosin oma ensimmäinen Turun kaupunginosani!), mutta Eerikinkadulta Kauppatorin kautta Keskussairaalan luo oli toki tuttua maastoa (siitä kakkonen jatkoi vielä Nummenmäkeen, millä suunnalla kouluni, Aurajoen Yhteiskoulu, ja myöhempi opiskelupaikkani, OKL, sijaitsivat).

Kolmonen oli rengaslinja, joka kiersi molempiin suuntiin Rautatieasemalta Kauppatorille, Uudenmaankadulle, Itäiselle Pitkäkadulle, Martinkadulle ja Puistokadulle.

Vaunuja oli lapsen silmin kahta tyyppiä: vanhemmanolosia kantikkaita malleja ja uudempia sulavalinjaisia vaunuja. Toisissa oli puupenkit ja toisissa hieman pehmustetta. Välillä vaunut vetivät toista perävaunua perässään.

Raitiovaunuista on jäänyt yllättävän mukavia ja nostalgisia muistoja, vaikka tosiasiassa meno niillä oli äänekästä ja nykivää.

Vaunua ajoi kuljettaja, jolla oli jännittäviä sauvoja ja veivejä ohjaamossaan. Vaunuun noustiin takaovesta, missä oli rahastajalla oma paikkansa.

Vanhempani ovat kotoisin Helsingistä ja Helsingin serkun kanssa kilpailtiin, kummalla on hienommat raitsikat: Turun keltaiset vaiko Helsingin vihreät.

Paitsi matkustaa, niin raitiovaunuilla saattoi myös litistää yksi- ja viisipennisiä kuparilantteja. Asettelimme niitä kiskoille Hämeenkadulla, odotimme raitsikkaa ja juoksimme etsimään litistyneitä rahojamme.