Huumorilehtiä

Pakina ei ole tyylilajina vielä täysin kuollut, mutta puhtaana kirjoitusmuotona se on kokenut jonkinlaisen alasajon kirjallisessa kentässä.

"Ennen kaikki oli paremmin..."

Pakinakirjoituksella on pitkät perinteet ja 1950- ja 60-luvuilla tämä kirjallinen laji eli ja voi erittäinkin hyvin. Pakinoita julkaistiin paljon sanoma- ja aikakauslehdissä ja usein niitä päätyi myös kovien kansien väliin. Nimet Valentin, Olli, Arijoutsi, Aapeli, Erkki-Mikael ja Tiitus olivat itselleni kovaa valuuttaa kaupunginkirjastosta ulos kannettuina.

Ollilla (Väinö Nuorteva) oli kuuluisa byrokratian sokkeloissa poukkoileva Mustapartainen miehensä, mutta myös monia muita nerokkaita pakinoita, joissa hän ruoti erityisen terävästi ja hienolla suomen kielellä ajan ilmiöitä. Olli kirjoitti myös Uusi Suomi -lehteen, ja hän on ollut luultavasti yksi tuotteliaimpia pakinoitsijoitamme kautta aikain.  

Valentin (Ensio Rislakki) oli myös varsin tuottelias kirjoittaja, jonka repertuaari ulottui elokuvakäsikirjoituksista matkakirjojen kautta pakinoihin. Hän ehti monen pestinsä ohella toimia myös päätoimittajana niin Suomen Kuvalehdessä kuin Elokuva-Aitassakin.

Arijoutsi (Heikki Marttila) teki pitkän työrupeaman Helsingin Sanomien pakinoitsijana. Arijoutsi käytti pakinoittensa aineksina sanaleikkejä ja muuta kielellistä leikittelyä, ja hän ammensi usein kirjoitustensa aiheita päivänpolitiikasta.  

Aapeli (Simo Puupponen) oli Savon Sanomien toimittaja ja pakinoitsija, jonka Vinski-kirjat ja Pikku Pietarin piha ovat tietenkin oman genrensä klassikoita yhä.

Tiitus (Ilmari Kivinen) teki oman pakinoitsijan uransa Helsingin Sanomissa jo ennen toista maailmansotaa, mutta hyvin hänen Herra Kenos -pakinansa purivat yhä nuoreen lukijaan 1960-luvullakin, jolloin ilmestyi uusi kokoelma hänen vanhoja juttujaan.

Erkki-Mikael (Erkki Mikael Salmi) paiski kirjoitustöitä myös Hesarissa ennen siirtymistään mainonnan ja markkinoinnin pariin. Hän kirjoitti myös Apu-lehteen säännöllisesti pakinoitaan. Erkki-Mikaelin legendaarisia hahmoja ovat Samuel Väsy ja Isaskar Keturi, josta Aarne Tarkas teki myös Hannes Häyrisen näyttelemän elokuvan. Erkki Mikael Salmi toimi myös yhtenä Jatkoajan juontajana.

Pakinatyyli näyttää päälle päin kepeältä ja helpolta, mutta eihän se sitä ole. Pakina ei ole sama kuin tyhjänpäiväinen, nopea vitsi, vaan parhaimmillaan siinä yhdistyy painokas asia-aihe kaunokirjalliseen ilmiasuun. Tarvitaan näkemystä, yhdistelykykyä ja vankkaa sivistystä, jotta pakinan pystyy synnyttämään. Sinänsä pakinalla ei ole yhtä oikeaa formaattia, vaan se liitelee sekä muodoltaan että tyyliltään vapaasti kirjallisessa kentässä. Komiikka, ironia, satiiri ja parodia ovat pakinan temmellyskentän peuhavälineitä.

Yksi pakinoiden julkaisumuoto olivat nuoruudessani myös erityiset huumorilehdet, kuten Lipeäkala (1926-63), johon kirjoittivat mm. Valentin, Aapeli ja Kai de Puu (Matti Almila), Veli Giovannin (Hillari Johannes Viherjuuri) käsistä lähtenyt Joulukärpänen (1927-67) sekä Arijoutsin Pippuri-universumi (Joulupippuri, Kevätpippuri, Elopippuri, Syyspippuri).

Meillä Turussa ilmestyi myös vappuisin Turun Sanomalehtimiesyhdistyksen Vappuneekeri (1950-2007). Nykyään nimi herättää tietystikin närää, mutta 50-luvulla neekeri-nimitys oli kyllin korrekti nimitys vailla mitään lisämerkityksiä. Lehtimiehiä puolestaan nimitettiin humoristisesti näin painomustevärin takia.

Vappuneekerissä oli hieman pikkutuhma sävynsä (esimerkiksi Turun  kunnialliset liikkeet julkaisivat siinä mainoksia, joiden visuaalinen idea perustui vähäpukeisiin naisiin), mutta Joulukärpäset muistan aika puhtoisina. Paljon poliittisista oivalluksista meni tietenkin yli ymmärrykseni, mutta oli siellä paljon kiinnostavaakin luettavaa ja katsottavaa. Joulukärpästä kuvitti muun muassa Kari, joten taso oli siltäkin osin kova. Myös Totti Noisniemi oli näissä kuvittajana.

Aikamoinen säläsäkkihän tuollainen lehti oli pilakuvineen, mainoksineen ja sekalaisine artikkeleineen, mutta ilman muuta se oli myös viihdyttävä.

Vaikka keinokoppa onkin toinen, niin ehkä eniten tämäntyyppistä huumoriperinnettä ovat jatkaneet Alivaltiosihteeri-ryhmän jäsenet. Toki erilaisia humoristisia vuosikirjoja ja vappujulkaisuja on ilmestynyt vuosien varrella, mutta eivät ne ole ihan samaan päässeet.

Koululainen

Koululainen-lehti perustettiin jo vuonna 1945 heti sodan jälkeen. Lehden perustivat opettajat, jotka kaikitenkin myös markkinoivat lehteä oppilaille; kysynnän ja tarjonnan laki kansakoulun malliin. Lehteä julkaisi Suomen Kansakoulunopettajien Liitto.

Koululainen sijoittuu nykyään yleislehtien kategoriaan, ja niin ovat asiat olleet aikojen alusta saakka. Toki lehti on ollut eräänlainen sivistävä ja henkistävä oppituntien jatke, mutta Koululainen on sisältänyt artikkeleita monelaisista asioista, erilaisia tehtäviä, askartelua, sarjakuvia sekä myös lukijoiden omia tuotoksia.


Lehden arvomaailma pätee varmasti nykyäänkin, mutta on lehden henki heijastellut vuosikymmenten saatossa aina myös oman aikakautensa henkeä. Lehden sivuilta ovat hyvät ja terveelliset elämäntavat huokuneet mm. alkoholista ja tupakasta varoitteluna (Kansakoululaisten raittiusliitto oli 1950-luvulla muutaman vuoden kompuksessa lehden kanssa), urheilun ja liikunnan ihannoimisena, yleisen ahkeruuden kannustamisena, säästäväisyyden ja rehellisyyden arvostamisena ja isänmaallisuuden sekä kristillisten arvojen kannattamisena. Nämä teemat alkoivat laskevan trendinsä siirryttäessä 1950-luvulta 60-luvulle. Piilotekstinä ne saattoivat toki sisältyä juttuihin silti yhä.

60-luvulle tultaessa Koululaiseen oli tullut kokkausohjeita (kuten kuoriperunat ja makkarakastike), kirja-arvosteluita, elämäntapaohjeita, maantieteellisiä aiheita ja vaikkapa nukenvaatteiden virkkausohjeita. Myös elokuva ja televisio noteerattiin. Lehden osastot alkoivat myös eriytyä omiinsa osioihinsa. 60-luvulla lehteen alkoi tulla myös ilmoituksia ja mainoksia, vaikka lehti ei sinänsä ollutkaan  mainosrahoitteinen.

Kaiken kaikkiaan Koululainen oli tuohon aikaan varsin puhtoinen ja hyvähenkinen julkaisu, jonka saattoi kotiin tilata (vanhempien kannalta) huolettomin mielin. Lehti tarjosi tietoa ja vähän keveämpiä juttuja, ja se kannatti terveitä elämäntapoja ynnä sekä sisäistä että ulkoista puhtoisuutta. Juttujen aiheita ja vaikutteita saatiin jo muualta aina Yhdysvaltoja myöten, ja hiljaksiin myös lapsille annettiin omaa päätäntävaltaa asioihinsa. Tämä kaikki heijasteli tietenkin yleistä 60-luvun henkeä, vaikkei aivan summerhill'iläisyyteen mentykään.


Omana kouluaikanani lehti tilattiin syyslukukauden alussa omalta opettajalta, ja parina vuonna sainkin kotoa luvan tilauksen tekemiseen Kerttulin kansakoulusta. Mukava oli saada tuore Koululainen kopraansa ja asettautua sitä lukemaan. Painoteknisistä syistä johtuen oli lehden värimaailma ja ilme tuolloin varsin sinipunavoittoinen. No, olihan meillä koulussa käytössä myös sinipunakynä...

Rattikelkka

Lapsuuden talvet ovat muistoissa toki upeita, mutta olletenkin ne olivat sellaisia ihan käytännössäkin.

Talonmies jäädytti kerrostalomme takapihalle pienen luistinradan pihan lapsille, ja kun se ei enää riittänyt, mentiin Kupittaalle luistelemaan.

Talonmies viritti pihalle myös 'hullun hevosen' eli napakelkan, jossa saikin varsin hulluja kyytejä, kun sitä oikein miehissä veivattiin kiertämään kehäänsä. Kynsin hampain sai pitää kelkasta kiinni, ettei sinkoutuisi keskipakoisvoiman vaikutuksesta pitkin pientareita.

Parina talvena pihalle tehtiin vielä komea lumilinna (lapsen silmissä) valtavaan lumikasaan kaivamalla sinne tunnelikäytäviä. Nythän tällaiset oitis kiellettäisiin, ja ihan syystäkin.

Mäkeä pystyi laskemaan talon edessä olevassa puistossa, johon aina talvisin tuotiin järeä, puurakenteinen liukumäki, joka sitten taas lumettomaksi sesongiksi vietiin kaupungin pohjattomaan varastoon. Toinen mäenlaskupaikka oli viereinen Kasarminmäki. Siellä laskettiin vaneripulkalla, potkukelkalla, mahakelkalla tai rattikelkalla. Toki pelkkä pahvinpalanenkin riitti.

Potkukelkat olivat kaupungissakin varsin yleisiä, ja saimme niistä usein mäkeen pitkän junan limittämällä niitä useita peräperään jalaksien avulla.

Itse sain eräänä jouluna alle kouluikäisenä lahjaksi kuvan rattikelkan.

Se oli punainen rattikelkka, johon oli valkeilla kirjaimilla kirjoitettu päälle JOVI.

Kelkkaa ohjattiin nimensä mukaisesti oikeasta ratista.

Ohjaussäde ei ollut suurensuuri, ja itse mekanismikin varsin yksinkertainen jos kohta toimiva.

Lisähienoutena oli valkokahvainen käsijarru, jota vetämällä kelkkaa pystyi muka jarruttamaan.

Jarru oli kuitenkin vain ohut vivunjatke. Riittävä silti noihin mäkiin.

Hieman maalipinta on jo kulunut ja jalakset ruosteessa, mutta kovalla hangella tai jäisellä alustalla tämä kelkka on yhä pitelemätön.

Itselleni jäi kelkasta hyvät muistot. Oma poikani huristelee kuitenkin mielummin vieressä olevalla menopelillä. Onko tässä nyt sitten menty tuotekehittelyssä varsinaisesti lainkaan eteenpäin...?

Kurjenkaivonkenttä 5 A, Turku 2

Asunto-osakeyhtiö Kurkiaura valmistui Kurjenkaivonkenttä viiden varrelle vuonna 1957, jolloin nelihenkinen perheemme muutti sinne Stålarminkadulta. Talo oli Arava-talo, jonka perustajina olivat yliopisto, Silo ja Auran Kultasepät. Itse olin tuolloin vasta kaksivuotias, mutta koska asuimme siellä 1970-luvun alkupuolelle saakka, on tämä tietenkin sitä vankinta juuriseutuani.

Kuten tämä kaupungin matkailukartta vuodelta 1959 osoittaa, ei ympärillä vielä ollut monia muita kerrostaloja. Ennemminkin kyse oli varsin pitkälle vielä puutalokaupunginosasta. Muistan lapsuudestani hyvin tuoreiden klapien tuoksun, kun autokuormallinen niitä kipattiin naapuritalon jalkakäytävälle ja siitä sitten viskeltiin pikku luukusta alas halkokellariin. Monissa puutaloissa näkyi myös ikkunalasien välissä pumpulia tai avoin tulitikkurasia reunoissa kosteutta imemässä.

Ote artikkelista Harri Kalpa: Turku eilen ja tänään

Nämä oheiset kuvat on kaapattu kotielokuvastamme vuodelta 1957, jolloin taloon oli juuri muutettu sisään.

Kaivokadun suunnalta. Lapsia-varoituskyltti lienee parin korttelin päässä olevan Kerttulin kansakoulun takia tuossa. Yhtiöön kuului oma A-portaamme sekä oikealla näkyvä matalampi, kolmekerroksinen osa.

Nämä parvekkeet antoivat näkymän Kerttulinkallion suuntaan. Omamme on oikealla viidennessä kerroksessa. Pikkuikkuna talon sivussa on vaatehuone. Meillä siitä tehtiin 60-luvulla huone siskolleni. Mosseja ja muita itäautoja oli suhteellisesti ottaen kohtuullisen paljon. Tälle reunalle talonmies kasvatti myöhemmin tuuhean ja piikkisen pensasaidan, josta siitäkin silti puskettiin läpi.

Autoliikenne oli tuolloin vähäistä, eikä parkkipaikan saaminen siis ollut kovin työlästä. Pyöreälinjainen Renuu oli erään talomme asukkaan.

Kerttulin kansakoulun suunnalta katsottuna Kurkiaura jossakin määrin hallitsi maisemaa. Kuvakulma on Kaarinankadun  päästä koulun kohdalta. Sittemmin tähänkin väliin on rakennettu kerrostalo. Kaasulyhdyt olivat kaukaista historiaa, ja niinpä tässäkin kohtaa roikkui kadun yllä komea sähkölamppu valaisemassa katua yöaikaan.

Kodin ikkunasta Kaivokadun suuntaan näkymä oli varsin urbaani.

Autokadut olivat mukulakiveä, ja niin olivat tuolloin monet jalkakäytävätkin kotimme lähikortteleissa. Vaan ei meillä! Meidän Yellow Brick Road'imme oli siloitettu uudensileillä betonilaatoilla. Kelpasi siinä urheilijanuorukaisen pyöräillä. Upouuden Skodamme perä vilahtaa kuvan oikeassa reunassa.

Itse huristelin vielä siskon vanhalla kolmipyöräisellä, mutta Vuorisen perheellä oli komea Sitikka. He muokkasivat sukunimensä myöhemmin uuteen uskoon ja muuttivat Ouluun.

Talomme edessä oli Kurjenkaivonkenttä, ja siinä avara hiekkainen puisto. Täällä pelattiin nelimaalia ja pidettiin neppisautokisoja. Taustalla häämöttävä Sirkkalan kasarmi oli tuolloin vielä käytössä ja vartiosotilas seisoi portilla.

Pari vuotta vanhempi siskoni osasi jo ottaa itsekin hurjat vauhdit. Taustalla postin oranssinen auto huristaa juuri ohi tärkeissä toimissaan.

Nykymittapuulla mitaten puiston kalustus oli karu: vain tämä kaareutuva kiipeilyteline, keinut, keinulauta ja hiekkalaatikko. Talveksi tuotiin lisäksi vankka, puinen liukumäki, josta laskin monta makeaa liukua vanerisella pulkallani.

Meidän talon porukkaa eli ikätoverit Antti, Jyri ja Piia hiekkiksellä. Puistotäti kuului päivisin varusteisiin.

Kotimme ikkunasta näkyi Lääninsairaala eli nykyinen A-sairaala (nyttemmin homevaurioista U-sairaalaa ei ollut vielä rakennettukaan). Lääninsairaala on myös paikka, jossa itse olen syntynyt. Kunnon turkulaiset syntyivät Heidekenillä. Vasemmalla oli puolestaan Auran Kultaseppien pitkänomainen tuotantolaitos. Sen ikkunoista näkyi kurkkimalla kiinnostavien koneiden pyöriä ja ikkunoista tulvahti outoja tuoksuja.

Lääninsairaalan suuntaan ja ns. Pyöreään puistoon pääsi tätä hienoa käytävää pitkin. Aluetta kutsuttiin Kasarminmäeksi. Käytävän päässä oli toinen lähilippakioskimme. Talvisin oikealla puolella oleva mäki oli meidän laskettelurinteemme, josta tulin alas punaisella rattikelkallani, ja toisinaan teimme useammasta potkukelkasta pitkän junan laittamalla niitä tiukkaan peräjälkeen toisiinsa kiinni.

Kerttulinkadun ja Kaarinankadun kulmassa oli Turun Osuuskaupan liikehuoneisto. Liike oli näköjään myös veikkauksen asiamies. Lottoa ei ollut vielä tuotu Suomeen, mutta vakioveikkauksessa kokeiltiin jalkapallotietämystä. "Yksi risti kaksi, markat miljoonaksi." Veikkauksen ensimmäinen tv-mainos ilmestyi ruutuihin seuraavana vuonna 1958.

Kaupunkiliikenteen bussipysäkki Kerttulinkadulla.

Talon tytöt Anneli, Eeva ja Riitta matkalla kohti Kupittaan hienoa lintupuistoa ja seikkailuja.

Kaitafilmausta

Nykyisenä digitaaliaikakautena suhtautuminen kuvaan on kovin arkista. 1950-luvulla ei sensijaan ollut täysin tavallista, että perheillä oli oma valokuvauskameransa. Meille sellainen oli kuitenkin hommattu jo 50-luvun puolivälissä. Koska harrastus oli harvinaista ja kallista, mietittiin jokaisen kuvan ottamista varmaankin tarkasti (etenkin koska yhteen filmirullaan mahtui 12 tai 24 valokuvaa), mutta kyllä meiltä löytyy siis todistusaineistoa omasta arjesta. Näin vuosikymmenten kuluttua juuri nämä arkinäppäykset ovat kuvista arvokkaimmat.

Kurjenkaivonkentän puisto vuonna 1956

Jos valokuvaus oli harvojen herkkua, niin vielä harvinaisempaa oli tuolloin kotielokuvien tekeminen. Tämän oli sinänsä mahdollistanut kaitafilmikameroiden tulo markkinoille, mutta laitteen hankkiminen oli kallis investointi ja vaati lisäksi tietysti harrastuneisuutta asiaan. Tilanne oli tässä(kin) suhteessa siis jotakin aivan muuta kuin 2000-luvun Suomessa, kun lähes jokaisen vekottimen mukana tulee mahdollisuus ottaa videokuvaa.

Isäni oli käynyt sota-aikana teatterikoulun kuunteluoppilaana, ja avustanut sittemmin statistina elokuvissa ja ohjannut kotikaupungissaan Helsingissä Ylioppilasteatterissa. Turkuun muutettuaan hän jatkoi ohjaushommissa mm. Turun Ylioppilasteatterissa ja oli mukana porukassa, joka perusti uuden Turun Pienen Teatterin. Siellä hän käsikirjoitti ja ohjasi. Isällä oli siis kiinnostusta esittäviin taiteisiin, ja ehkä siksi tämä oma kaitafilmikamerakin tuli talouteemme vuonna 1957.

Käytössä tuollon oli niinsanottu tuplakasi eli  2x8 -systeemi. Kyse oli itse asiassa 16 mm leveästä filmimateriaalista, joka ladattiin kameran sisään pimeässä (Kurjenkaivonkentän ikkunaton kylpyhuone sopi tähän tarkoitukseen mainiosti!). Filmi oli yhdellä kelalla, josta se käsikopelolla laitettiin tekemään oikeanlainen lenkki kuvaportin kohdalle, tehtiin uusi lenkki ja pujotettiin lopuksi tyhjän vastaanottokelan koloon. Sitten takakansi kiinni.

Tämä käsin pujottaminen oli tietysti hankalaa, mutta se mahdollisti pienen kaksoisvalotuskikkailun. Isä teki moniin kotielokuviinsa alkutekstit tällä tekniikalla. Hän kuvasi valkealla liidulla mustaan tauluun käsinkirjoitetut alkutekstit, meni kylppäriin ja siirsi filminauhan alkuun ja kuvasi taas tekstien päälle vaikkapa maisemakuvaa. Lopputuloksessa näkyi kyseinen maisema ja sen päällä tekstit.

Kun filmi sitten oli kuvattu yhden kerran alusta loppuun, oli siitä itse asiassa valotettu vasta toinen reuna. Filmi käännettiin pimeässä, ja sitten kuvattiin jälleen alusta loppuun filmin toiselle reunalle. Kuvaamisen jälkeen filmi rullattiin tiukasti alumiinipussiinsa, vietiin lähimpään valokuvausliikkeeseen, josta se lähetettiin kehittämöön (ulkomaille?). Siellä se kehitettiin, halkaistiin keskeltä kahtia ja liimattiin päät yhteen yhdeksi elokuvaksi. Näin tästä alunperin 16-millisestä filminauhasta tuli kaksi kertaa pitempi 8-millinen kaitafilmi.

Yhdestä filmirullasta sai noin neljä ja puoli minuuttia valmista, mykkää elokuvaa. Filmirulla oli kallis, joten kuvaaja joutui miettimään todella tarkkaan, milloin hän sitä kuvasi. Turhiin kuviin ja uusintaotoksiin ei juuri ollut mahdollisuuksia, ja siltikin tuloksena oli siis alta viisiminuuttinen tuotos.

Eikä vähä mitään; jos kuvaaminen oli muutenkin kallista, niin värikuvaus oli vielä sitäkin kallimpaa. Usein kaitafilmeiksi siis valikoitui puodissa mustavalkoinen filmimateriaali. Syystä tahi toisesta isä kuitenkin päätyi 50-luvulla usein värimateriaaliin, joten näin meille taltioitui pieni mutta merkittävä pala elävää kuvaa sekä kodistamme, Kupittaan lintupuistosta, Aurajoen rannalta ja ylipäätään Turun kaupungistakin. Kirkkaissa väreissä.

Kesällä 1958 oli jokiranta täynnä moottoriveneitä (kuvakaappaus kaitafilmistä).

Äiti kesäleningissä Kauppatorilla lapsineen vuonna 1958 (kuvakaappaus kaitafilmistä).

Carl Zeissin linssit olivat arvostettuja jo 1800-luvulla, ja vuonna 1926 Saksassa neljä kameranvalmistajaa lyöttäytyi yhteen tämän linssifirman kanssa. Syntyi Zeiss Ikon. Laatukameroiden merkki.

Meidän kaitafilmikameramme oli juuri mainitun Zeiss Ikonin valmistama Movikon 8 -kamera. Moniin muihin kameroihin verrattuna Movikon oli muodoltaan poikkeava ja hieman kömpelönoloinenkin, koska siinä oli leveyttä kosolti enemmän kuin korkeutta. Tämä johtui filmin lataamistekniikasta: Movikonissa molemmat rullat olivat rinnakkain, ja filmi tekee täyskäännöksen sekä ennen että jälkeen kuvaportin.

Movikon 8 tuli Saksassa kauppoihin vuonna 1952 ja päätyi meidän talouteemme siis viittä vuotta myöhemmin. Kameran kuori oli harmaaksi sävytettyä metallia. Kädessä se oli aika raskas ja järeä. Mukana tuli ruskea, kovitettu nahkakotelo, johon kamera istui kuin taidokkaaseen hansikkaaseen.

Kamera oli täysin mekaaninen eikä sisältänyt minkäänlaista automatiikkaa. Sen käyttövoimana oli jousi, joka vedettiin edessä olevasta kääntövivusta täyteen ennen kuvausta. Sekä valotus että kuvausetäisyys piti asettaa itse käsin. Aukko valittiin linssiä ympäröivästä ulommasta renkaasta, ja sitä varten isä oli hommannut itselleen myös erillisen valotusmittarin. Toki tätä valotusmittaria käytettiin myös tavallisessa valokuvauksessa ennen jokaisen kuvan ottamista. Muuten riski kuvan pilalle menemisestä oli suuri. Liian pienellä aukolla kuvattaessa tuli kuvista hämäriä tai jopa kokonaan pimeitä, ja liian suurella aukolla kuvaamisessa kuvat saattoivat ylivalottua sietämättömiksi. Näitä virheitä otoksiin tietysti tuli toisinaan. (Kaitafilmikameran aukot olivat 1.9 - 16.)

Tarkennuksessa oli paljon pelivaraa aina kahdenkymmenen sentin lähikuvista äärettömyyteen saakka (kameran linssin ympärillä oli näitä valintoja osoittamssa lukuja 0.2:sta aina äärettömän merkkiin ("kyljellään oleva 8"). Punainen piste oli tavallisen yleiskuvan valinta.

Lähikuvien ottamiseen sisältyi pieni lisähankaluus. Kamerassa ei ollut peiliheijastusetsintä, joten kuvaajan silmä näki etsimestä hieman erilaisen näkymän kuin kameran silmä. Isoissa kuvissa tämä ei haitannut, mutta mitä tiukempaa lähikuvaa otti, sen suurempi parallaksivirhe oli. Tätä varten oli kameran etsimen reunoihin laitettu pari kolmiomaista väkästä, joiden avulla oikean suuntauksen pystyi arvioimaan. Samat väkäset oli kuvattu säätöarvojen viereen. Ei se ihan helppoa aina ollut näinkään.

Kameralla kuvattiin 16 kuvaa sekunnissa eli hieman hitaammin kuin 'oikeaa elokuvaa' (24 kuvaa/sek). Liikkeen laatu ei ollut näin aivan teatteritasoa mutta riittävän hyvää silti. Samalla toki säästyi myös kallista filmimateriaalia.

Kerttulinkatu vuodelta 1957 (kuvakaappaus kaitafilmistä)

Movikonissa oli myös mahdollisuus yksittäiskuvien ottamiseen, ja isä teki kokeiluja jonkin verran animaatioelokuvienkin puolella tämän ominaisuuden ansiosta. Hänen spektaakkelinsa tässä genressä oli elokuva 'Lelut elävät', jossa nimen mukaisesti siskoni ja minun leikkikalut liikkuivat perinteisen stop-motion -animaation keinoin. Näitä kuvauksia varten isä hommasi myös statiivin sekä lankalaukaisimen, jolle oli oma pistokkeensa kameran päällä. (Lankalaukaisinta käyttäessä ei kameraan tarvinnut kuvattaessa koskea, ja se pysyi näin vakaammin paikoillaan.)

Toinenkin leikittelyominaisuus Movikonin meillä olleessa mallissa oli: nopeudensäätö. Perusmateriaali kuvattiin 16 kuvaa sekunnissa, mutta kameran oikeassa etureunassa oli säätövipu, jonka avulla nopeutta saattoi nostaa aina 48:ään kuvaan sekunnissa. Kun näin kuvattu materiaali sitten esitettiin normaalinopeudella, saatiin hidastuskuvia. Näitä tehtiin tietenkin säästeliäästi, koska lyhyt filmi mennä hurahti muutoin nopeasti loppuun saakka. Pari hidastuskuvaa isä sentään malttoi kuvata esimerkiksi lastenhuoneen katosta roikkuvasta keinu/rekkitangolla temppuilemisesta. Urheilullisesti ei tainnut kuitenkaan syntyä ikimuistoista materiaalia?

Filmimateriaali ei ollut erityisen herkkää. Sillä ei pystynyt ottamaan sisätiloissa minkäänlaista katsomiskelpoista kuvaa, ellei kuvannut ikkunasta tulevan kirkkaan auringonpaisteen kaistaleessa. Pulmaa poistamaan meille hankittiin melko nopeasti myös irtovalaisin, joka muodostui jättimäistä pyykkipoikaa muistuttavasta kahvasta, millä telineen saattoi kiinnittää tuoliin tms. sekä valtavasta, voimakkaasta ja kuumottavasta hehkulampusta. Parissa otoksessa mainittu lamppu vilahtaa kuvassakin. Tekninen henkilökunta ei ollut aina tilanteen tasalla.

Kameran päällä oli itse asiassa oma paikkansa pikkuvalaisimelle, mutta meillä ei koskaan ollut siihen suoraan istuvaa lisävalaisinta. Pääliosassa oli myös mekaaninen mittari, jolla saattoi seurata filmimäärän kulumista.

Kamera oli kallis ostos, joten sitä ei saanut käyttää omin päin. Sen säilytyspaikka oli kaapin hyllyllä. Vuonna 1968 tapahtui jotakin odottamatonta. Isä antoi kameran käyttööni! Olihan sillä ikää jo reilut kymmenen vuotta mutta silti. Ei näitä vielä silloinkaan joka huushollissa ollut...

Olin itse täyttänyt kunnioitettavat 12 vuotta, kun kevättalvella aloimme samassa talossa asuvan kaverini kanssa suunnitella, mihin ihanaan tätä mahdollisuutta käyttäisimme. Meillä oli jo tv:n Batmanista kehitetty Tossumies ja Kustaa -parivaljakko, jotka olivat seikkailleet sekä Tandbergilla äänittämissämme kuunnelmissa että tekemissämme sarjakuvissa. Vielä emme kuitenkaan katsoneet ajan olevan kypsä Tossumies-elokuville.

Ryhdyimme käsikirjoittamaan 'Aikakone'-nimistä elokuvaa. Sen sankarina oli lännen sheriffi Texan-Törppö, joka seikkaili vahingossa villin lännen ja nykyajan (siis vuoden 1968) välillä rikosta ratkoessaan. Tyylilaji oli jonkinlainen komedia.

Promootiokuva joka lavastettiin parvekkeellemme

Kuvauksiin ryhdyimme huhtikuussa 1968 Luonnonmaalla, johon pystytimme lavastepajamme loihtiman aikakoneen. Kuvasimme ensimmäisen rullan samana päivänä kokonaan, mutta tarina jäi hieman kesken, ja jatkoimme kuvauksia kuukauden päästä toisella rullalla filmiä. Veimme lavastuksen samalle paikalle, mutta tänä aikana puihin oli tullut lehdet. Vähäpätöinen klaffivirhe tässä vaiheessa!

Rullat vietiin kehitettäväksi Hämeenkadun Kuva-Paijulaan, josta tuli meidän hovihankkijamme. Lopulta satiin molemmat rullat kehitettyinä takaisin, ja pääsimme leikkaushommiin. Isällä oli varastoissaan myös tuplakasin leikkauslaite, jolla otokset leikattiin täsmälleen kuvan puolivälistä leikkurinterillä, alemmasta hiottiin kuvamateriaali puhtaaksi ja lopulta laitettiin liimaa sipaisu ja kiristettiin samalla laitteella liitos kuivumaan. Puolen minuutin odottelun jälkeen syntyi liitos, joka pitää yhä vuonna 2013! Montaa leikkausta emme ensimmäiseen elokuvaamme raskineet tehdä, vaikka mm. lähikuvien parallaksivirhe teki tepposiaan...

Syntyi mustavalkoinen, puolitoistakelainen filmi 'Aikakone', jota katselimmekin ahkerasti sekä iloiten että oppia ottaen.

Kustaa ja Tossumies pohtimassa uusinta tapausta.

Oppirahojen tuijottelu johti jo samana kesänä ensimmäiseen Tossumies-elokuvaan ('Tossumies ja Kustaa'), jossa voimakaksikko joutui ottamaan mittaa Hassusta Kalsarintekijästä. Tämän toteutimme vielä mustavalkoisena, mutta jo loppukesästä teimme ensimmäisen värituotantomme 'Tossumies ja Kustaa sekä omenat'. Ja loppu on tulevaisuuden historiaa.

Ryhdyimme pitämään As. oy Kurkiauran lapsille elokuvanäytöksiä, joissa esitettiin sekä näitä omia elokuviamme että perheen vanhoja kotielokuvia soveltuvin osin (!). Palanpainikkeeksi möimme esitysten yhteydessä myös mm. popcornia ja itse tehtyä kinuskia (sokeria + maitoa paistinpannulla kuumennettuna). Joskus ostimme vaikkapa Brahenkadun Anttilan erikoistarjouksesta ison laatikon Hobo-toffeita ja möimme niitä yksittäin isolla katteella. Teimme Hoboista jopa oman mainosfilmin alkukuvaksi näytöksiimme.

Kaitafilmiharrastukseen tarvitsee filmikameran lisäksi tietenkin filmiprojektorin. Perheemme projektori oli sekin Zeiss Ikonin tuote: Movilux 8. Projektori oli varsin pienikokoinen, mutta sen kuori ja runko oli metallipohjaista materiaalia, joten sekin oli varsin järeä vekotin. Kansi oli omalla ruuvilla kiinni muussa laitteessa. Se ruuvattiin auki ja kiinnitettiin filmikelaa varten laitteen etuosaan pidike. Projektoria pystyi myös kallistamaan yläviistoon etureunassa olevan säätöjalan avulla.

Valmis, kehitetty filmi tuli pikkurullalla, mutta usein näitä pikkufilmejä leikattiin peräkkäin neljän filmin kokonaisuuksiksi ja tällainen isompikin kela sopi mukavasti Moviluxiin. Projektorin kuvaportti avattiin ja filmi pujotettiin saksalaisen täsmällisten mallien mukaisille lenkeille, jotta filmin juoksu olisi tasaista.

Projektori käynnistettiin erillisestä kytkimestä. Lopuksi filmi kelautui vastaanottokelalle, josta se sitten kelattiin käsikammella takaisin lähtökelaan.

Projektorin sisällä oli moottorin pyörittämä kumihihna, joka kuljetti filmiä. Tässä mallissa oli mahdollisuus valita kaksi eri nopeutta hihnaa käsin siirtämällä. Toisin sanoen, jos halusi laadukkaampaa jälkeä, piti kuvaus tehdä suuremmalla kuvamäärällä/sekunti ja sitten esittää se myös samalla nopeudella.

Tähän aikaan tuloaan oli tehnyt kaksikin uutta, kilpailevaa kaitafilmijärjestelmää: Super-8 ja Single-8. Molemmat olivat valmiiksi omissa kaseteissaan. Niitä ei tarvinnut siis enää kääntää eikä liimailla yhteen. Formaatit oli tehty erilaisiksi, joten innokkaan kuvaajan piti harkita valintansa jo kameraa ostaessa. Me rupesimme tuottamaan uusia elokuvia myös Single-8 -formaatissa, mikä osoittautui pitkässä juoksussa sikäli virheeksi, että Super-8 voitti tämän kaitafilmiskaban.

Jatkoimme elokuvatoimintaamme pitkälle 70-luvulle saakka osallistuen myös kilpailuihin, kunnes muut riennot vaativat veronsa. Itselleni tästä jäi mukava kipinä ja harrastus myöhempiin videokuvauksiin, mutta oli tällä merkittävämpääkin vaikutusta. Kaveristani tuli Suomeen eturivin dokkariohjaaja ja hänen muinaisissa leffoissamme Kustaata ja lukemattomia muita mainoita rooleja näytellyt pikkuveljensä on tehnyt sittemmin uraa mm. Turun Kaupunginteatterin lavalla sekä toisen turkulaisen teatterin johtajana.