Pelipäivä jälleen

Lautapeleistä pelkistetyin oli lapsuudessani paketti, joka itse asiassa sisälsi kolmekin eri peliä: myllyn, tammen ja halman. Kaikki ovat omalla laillaan strategiapelejä, joita jo pienikin lapsi voi pelata omalla tasollaan.

Mylly on kahden pelaajan peli, jonka alkuperä on kaukana historiassa, mahdollisesti jopa muinaisessa Egyptissä. Peli aloitetaan yhdeksällä nappulalla, jotka kumpikin pelaaja sijoittaa vuorotellen vapaavalintaisiin paikkoihin pelialustan eri kehille. Aina kun saa kolme omaa nappulaa suoraan riviin, saa syödä vastustajalta yhden nappulan pois. Kun on saanut syötyä toiselta seitsemän nappulaa pois, on voittanut pelin.

Tammipelillä on myös tiettävästi ikää runsaasti. Tammen pelilauta muistuttaa shakissa käytettyä 8x8 ruudun pelilautaa, jolle kaksi pelaajaa asettaa 12 nappulaa omaan päätyynsä tummille ruuduille. Nappuloita voi siirtää yhden ruudun kerrallaan viistoon, ja jos tällöin edessä on vastustajan nappula, sen saa syödä hyppäämällä sen yli seuraavaan vapaaseen ruutuun.

Peli päättyy, jos saa syötyä kaikki vastustajan nappulat tai ahdistaa hänet sellaiseen tilanteeseen, jossa hän ei voi enää liikuttaa yhtäkään nappulaansa.

Halma on kolmikoista nuorin ja kenties hankalin tapaus. Halmaa voi pelata kaksi tai neljä pelaajaa yhtä aikaa 16x16 -ruudukolla. Kaksinpelissä aloitetaan nurkan 19:llä ruudulla ja nelinpelissä oman nurkan pienemmällä merkityllä aluella 13:lla ruudulla.

Tavoitteena on siirtää omat nappulat pelilaudan yli vastakkaiseen kulmaan. Siirtotapoja on useita: voi siirtyä viereiseen ruutuun tai voi hypätä toisen nappulan yli. Tätä ylitettyä nappulaa ei halmassa kuitenkaan poisteta. Pelin voittaa se, jonka kaikki nappulat ovat ensin maaliruudussa.

*****

Taloudessamme oli myös vanha shakkipeli. Shakki on tunnetusti strategiapelien kuningas. Sitä pelataan samanlaisella pelialustalla kuin tammeakin. Kyse on kaksinpelistä, jossa molemmilla pelaajilla on 16 nappulaa, toisella valkoiset ja toisella mustat. Nappuloiden merkitys ja liikkuminen on riippuvainen niiden arvosta: sotilas (myös talonpoika tahi moukka), torni, ratsu (hevonen), lähetti, kuningatar ja kuningas.

Shakkipelin laudan kääntöpuolella oli hieno alusta myllylle.

Näiden nappuloiden armeijan tehtävä on hyökätä kohti vastapuolen kuningasta ja ahdistaa se sellaiseen asemaan, jossa se ei voi enää liikkua tulematta syödyksi. Jos tehtävä onnnistuu, kyse on matista ja peli päättyy. Joskus myös sovitaan tasapelistä, jos tilanne ei ratkea.

Shakin siirtojen ja niiden merkityksen ymmärtäminen on pelin a ja o, pelatessa pitäisi nähdä useampi siirto eteenpäin. Tähän puolestaan auttaa pelin pelaaminen.

*****

"Surullisen hahmon ritari" -nimitys liitetään yleensä Don Quijote -tarinaan, jossa Sancho Panza nimittää isäntäänsä tällä termillä. 1960-luvulla meille ilmestyi lautapeli nimeltään Surullisen hahmon ritarit (peli julkaistiin vuonna 1962). Kyseisellä pelillä ei ollut mitään tekemistä Cervantesin tarinan kanssa, mutta alkulähde sillä kyllä oli. Peli perustui Babes in Toyland (1961) -nimiseen Walt Disney -elokuvaan.

Samasta tarinasta on tehty muitakin sovituksia, muun muassa hupailuduo Laurel & Hardy alias Ohukainen ja Paksukainen tekivät samannimisen leffan vuonna 1934. Käsikirjoitus pohjautuu Victor Herbertin vanhaan operettiin.

Disneyn elokuvassa on pääparina Tom the Piper's Son sekä Mary Quite Contrary, jotka aikovat naimisiin. Barnaby-niminen ilkimys palkkaa samaan aikaan kaksi roistoa, Gonzorgon ja Rodrigon, apureikseen varastamaan Maryn lampaat ja heittämään Tomin mereen. Barnaby aikoo samalla myös naida Maryn itse.

Lelumaassa kun ollaan, niin monenlaisia hahmoja ja vimpaimia nähdään, ja lopussa Tom johdattaa kokonaisen puisten lelusotilaiden armeijan Barnabyn kimppuun. Elokuva on yhdistelmä näyteltyä ja animoitua kuvamateriaalia.

On hiukan arvoitus, miksi tämä pelilaatikko on saanut nimen Surullisen hahmon ritarit, vaikka se olikin Ohukaisen ja Paksukaisen elokuvan suomalainen nimi, mutta yhtä kaikki, peli oli kiehtova kaikkine erikoisine osineen. Opin pelistä myös ensimmäisen ruotsin sanani Hyppää - Hoppa.

Peliä voi pelata 2-4 pelaajaa, jotka pyörittivät nuolikiekkoa ja etenivät pelialustalla tarkoituksena koota yksi lelusotilas.

Pelin taustatarinaan törmäsin vasta hieman myöhemmin, kun sain Sanoma Osakeyhtiön julkaiseman neliosaisen kirjasarjan nimeltä Walt Disneyn ihmeellinen maailma (1969). Se sisälsi Disneyn tarinoita otsikoilla Satuja pienimmille, Läheltä ja kaukaa, Kaukomaiden eläimiä ja Lännen tarinoita.

Kirjassa oli tuttuja ja vähemmän tuttuja satuja piirroskuvituksin sekä sitten Disney-dokkareista otettuja tarinoita ja kuvia. Ainakin pitkät alppitorvet jäivät pysyvästi mieleen...

Pelipäivä

Tämän päivän lapset pelaavat yhä lautapelejä, mutta kyllähän digitaalisten pelien näpräily erilaisilla laitteilla on aika lailla syrjäyttänyt ne.

Omassa lapsuudessani lauta- ja korttipelejä pelattiin muun tekemisen ohessa. Tärkein lautapelimuisto on itsestään selvästi Kari Mannerlan Afrikan tähti, joka peruslautapelinä pitää yhäkin pintansa.

Mannerla oli kuullut maailman suurimmasta timantista ja hän piirsi klassikoksi nousevan pelinsä 19-vuotiaana nuorena miehenä englanninkielisen Afrikan kartan perusteella. Maantiet, laiva- ja lentoreitit hän keksi omasta päästään ja valitsi jännittävimmän kuuloiset paikannimet umpimähkään sopiville paikoille omaa karttaansa. Pelin alkuperäinen nimi oli Kadonnut Afrikan Tähti.

Itse asiassa Kari Mannerla oli tuolloin jo alan konkari. Hän oli myynyt kymmenkunta peliä jo ennen tätä täysosumaansa. Joukossa oli mm. Inkan Aarre, Gangsterit kiinni, Radiumtaistelu Marsissa sekä Totalisaattoriravit.

Aluksi arvokivet olivat erivärisiä timantteja ja rahat puntia.

Pelistä otettiin kymmenen tuhannen kappaleen painos, ja vastoin kaikkia alan ennakkotapauksia ilmeni tarvetta uusintapainokselle. Kaukaa viisas Mannerla oli pitänyt oikeudet pelin uusintapainoksista itsellään, ja seitsemässä vuodessa peliä myytiin ensimmäiset sata tuhatta.

Aluksi kustantajana oli pelitalo Tilgmann, ja tämän lopetettua oikeudet siirtyivät Paletille ja sittemmin sen seuraajalle Pelikolle.

Seikkailun ytimessä ovat nämä käännettävät onnenkiekot, joista ei koskaan tiedä, mitä alta paljastuu...

Kiekkojen taustaväri ja pahvin paksuus ovat vaihdelleet.

Miljoonas Afrikan Tähti myytiin vuonna 1986 eikä myynti ole osoittanut vieläkään hiipumisen merkkejä. Lautapeliä on varioitu erilaisilla painoksilla sekä matkapeleillä. Tietokoneversiokin toteutettiin, mutta se ei noussut hitiksi, mutta pelin ilmettä on käytetty vuosien saatossa esimerkiksi raaputusarvoissa sekä tekstiileissä.

Eksoottiset paikannimet ja mielikuvitusta kiihottava kuvitus tempasivat mukaansa.

*****

Afrikan Tähti oli ilman muuta ykköspeli, joka löytyi todella monesta huushollista. Niin meiltäkin. Mutta tuli pelihyllyymme muitakin tulokkaita vuosien varrella.

Walt Disneyn elokuva Lupsakkaat Luppakorvat (One Hundred and One Dalmatians, 1961) oli tehnyt suuren vaikutuksen nuoreen katsojaan. Tarinassa riitti muisteltavaa pitkäksi aikaa, ja oli todella riemukasta, kun saimme pelin pohjalta tehdyn lautapelin nimeltä Pongo (peli julkaistiin vuonna 1961).

Tässä Pongon englanninkielinen versio, jossa käytetään elokuvan alkuperäistä nimeä.

Pelilaudalta löytyy elokuvan tapahtumapaikkoja, rosvokaksikko sekä Julmia Juoninen (Cruella de Vil).

Pelissä kierreltiin erilaisia reittejä pitkin laudalla, ja aina kun tuli Pongo-ruutuun, sai kääntää sattumakortin. Pelissä ei ollut noppaa, vaan pyöritettävä kiekko, jolla eteneminen arvottiin.

*****

Länkkärit olivat 1960-luvulla suosittuja, ja niin olivat niihin sopivat lelutkin, kuten intiaanipäähineet, asekotelot, pyssyt sekä sheriffin rintatähdet. Muovisia ratsuväki- ja intiaanifiguureja unohtamatta.

Sain jossakin vaiheessa itselleni myös länkkäriaiheisen Pioneer City -pelin. Kansi imaisi suoraan tunnelmaan vankkurikaravaanein, intiaanein päivineen. Peli kuului Kuvataide-firman valikoimiin, mutta pelin alkuperämaata en tiedä.

Pioneer City oli punottu varsin monimutkaiseksi peliksi. Matkaa tehtiin vankkureiden muotoisilla pelinappuloilla, joiden lisäksi peliin kuului pari intiaania sekä yhdeksän puhvelinpäänmuotoista merkkiä ja monelaisia kortteja kuten maa-alueenomistuskortteja, puhvelikortteja, postikortteja, kuulutuskortteja, puutavarakortteja ja kultakortteja ynnä reilu tukku seteleitä.

Kappas vain, Banque Nationale käyttää myös J.V. Snellmanin kuvaa!

Pelivälineitä

Merkintäpuikkoja käytettiin tässä alustassa.

Matkaan lähdettiin laivalta Delawaren kohdalta karttaa kohti sisämaata. Missourin kohdalla reitit erkanivat, ja kohteeksi saattoi valita eriarvoisia paikkoja kuten Puhvelipolku, Vihreä Laakso, Korkea Putous, Suuret Järvet jne.

Pelissä saattoi joutua rankkasateeseen tai saada onnenpotkun. Jos pääsi kohteeseen ensimmäiseksi perille, sai siirtyä Pioneer Cityn Maatoimistoon ja merkkauttaa paikan itselleen ja tulla uudisraivaajaksi eli squatteriksi.

Peltojen ja metsien alat oli ilmoitettu eekkereinä, ja niitten hoitamista varten piti ostaa siemenviljaa ynnä työkaluja ja vähitellen olikin aikamoisessa suossa kaikkien korttien, velvoitteiden ja ostostensa kanssa.

Länkkäriteema oli itselleni kovinkin rakas, mutta jossakin määrin raskas tämä peli oli pelata.

Ohjeita riitti.

Kaikenlaista voi reissulla sattua.

Eräs nyrkkeilymatsi

Siinä kun nykykoululainen laittaa roustaavan viestin WhatsAppiin, tinttasi 60-lukulainen lajitoveriaan nenään, ja homma oli kerralla ohi.

Tai. En itse asiassa muista, että nenäänlyömiskilpailut olisivat olleet mitenkään yleisiä Kerttulin kansakoulussa. Kaupunginosien sakitkin tulivat tietoisuuteen vasta paljon myöhemmin.

Koska nyrkkeily ei ylipäätään kuulunut vaihtelevaan lajivalikoimaani, olen useasti jälkikäteen aprikoinut, miksi muistan niin selvästi nyrkkeilijä Sonny Listonin? Hänen nimessään on kyllä mukava klangi, mutta silti. Miksi alle kymmenvuotias sälli seuraisi kaukaisen Ameriikan hanskahommia?

Sonny Liston oli riistänyt ensimmäisessä erässä maailmanmestaruustittelin Floyd Pattersonilta vuoden 1962 syyskuussa tyrmäyksellä ajassa 2.05. Eikä siinä vielä kaikki. Miesten uusintakoitos seuraavan vuoden heinäkuussa päättyi aivan samoin niin ikään ensimmäisessä erässä, mutta matsi kesti toki neljä sekuntia ensimmäistä kohtaamista pitempään. Olen tuon jännittävän kohtaamisen muistavinani, mutta se ei voi olla mitenkään mahdollista, koska olin tuolloin seitsemänvuotias eikä meillä toiminut langaton laajakaista.

Liston kävi kyllä elokuussa 1963 Suomessa hyppimässä Lintsillä narua, joten julkisuuskynnys on saattanut ylittyä myös tuossa kohtaa.

Vuoden 1960 kesäolympialaisissa nuori Cassius Clay voitti olympiakultaa alemmassa raskaassa sarjassa. Clay jätti amatöörikehät ja haastoi hallitsevan mestarin molempien Liston-Patterson -kamppailuiden jälkeen. Jälkimmäisellä kerralla Sonny Liston otti haasteen vastaan.

Etukäteisarvelut ottelun tuloksesta kallistuivat Listonin voiton puolelle. Clay oli suurisuinen tanssahtelija, joka pyrki ennen ottelua horjuttamaan vastustajansa mielenrauhaa. Hänen kerrotaan muun muassa käyneen Listonin harjoitussalilla sekä kotipihassa häiriköimässä nímettelemällä vastustajaansa rumaksi karhuksi.

Clay oli vasta 22-vuotias, mutta hän oli voittanut kaikki 19 ammattilaismatsiaan ennen tätä ottelua. Listonilla puolestaan oli takanaan kymmenen ammattilaisvuotta, jonka aikana vyölle oli kertynyt 35 voittoa ja yksi tappio.

Vedonlyöntikerroin oli voimakkaasti Sonny Listonin puolella (7-1), mutta se ei estänyt Claytä toteamasta: "I'm the greatest!" Listonin suurin huoli ennen ottelua oli puolestaan se, miten hän lyötyään saisi nyrkkinsä ulos Clayn suuresta suusta.

Itse ottelu järjestettiin helmikuussa 1964. Se alkoi Clayn tanssahtelevillä väistöillä, mutta alkuerissä kumpikin sai myös iskuja perille. Listonin silmäkulmat aukesivat ja niihin laitettiin verenvuotoa ehkäisevää lääkettä. Voidetta joutui myös Listonin hanskoihin ja sitä kautta Clayn silmiin sokaisten hänet, niin että Clay ehdotti jopa ottelun keskeyttämistä. Valmentaja ei suostunut, ja kuudennen erän alkaessa Clayn näkökyky palasi entiselleen, ja hän sai muutamia iskuja osumaan Listonin kasvoihin.

Seuraavaan erään Liston ei enää tullutkaan. Syynä oli kipeytynyt olkapää. Clay julistettiin ottelun voittajaksi teknisellä tyrmäyksellä, ja raskaan sarjan maailmanmestaruusottelu päättyi ensimmäistä kertaa hallitsevan mestarin luovuttamiseen.

Eihän siinä niin pitänyt käydä. Ei ainakaan nuoren pugilistin mielikuvissa.

Cassius Clay kääntyi islamin uskoon, vaihtoi nimensä Muhammed Aliksi ja teki uusia urotekoja kehässä ja sen ulkopuolella. Myös Liston ja Ali iskivät toistamiseen yhteen, ja tällä kertaa Ali voitti tyrmäyksellä. Listonkin jatkoi ottelijanuraansa, joka päättyi vasta vuonna 1970.

Jälkikäteen olen yhäkin aprikoinut, miksi ihmeessä muistan näitä otteluita ja Sonny Listonin? Joku mediakynnys on täytynyt ylittyä.

Turun Sanomat ainakin julkaisi ottelun tiimoilta vielä aamupäivällä irtomyyntiin lehden ylimääräisen erikoispainoksen kuvineen ja tarkkoine selostuksineen.

Anekdoottina todettakoon vielä, että turkulainen elokuvateatteri Scala esitti Listonin ja Clayn MM-ottelusta tunnin mittaisen elokuvan maaliskuun puolivälissä 1964. Lipun hinta oli yksi markka. Itselläni ei moista omaisuutta ollut käsillä.
(Jukka Saariselle kiitos tarkentavista lisätiedoista!)

Talvi 1960

Jos lapsuuden kesät olivat ikiaurinkoisia, niin niin olivat lapsuuden talvetkin "oikeita talvia": lunta, pakkasta, jäätä ja koppuraan jäätyneitä vanttuita.

Olen tähän ottanut muutamia kuvakaappauksia kaitafilmistä, joka on taltioitu alkuvuodesta 1960 kotitalon takapihalla sekä edessä olevassa puistossa. Kuvanlaatu ei ole tästä johtuen kovinkaan hääppöistä, mutta itse asiat näkyvät sentään. Ilmaston lämpenemisestä ei puhuttu, vaikka sen pohjaa jo luotiin?

Näihin leikkeihin löytyy viittauksia aiemmista postauksista.

Runsasluminen talvi - pihalle tehtiin valtava lumilinna.

Kurkiaura sijaitsi puutalokaupunginosassa.

Lumilinna oli rakennettu pyöräsuojan viereen.

Lumilinnan sisällä oli useita käytäviä - nykyään tällaista ei saisi enää rakentaa...

Talonmies laittoi talvella "hullun hevosen" eli napakelkan.

Kun työntäjien määrä lisääntyi, kiihtyi vauhti järjettömästi ja mukana roikkuminen alkoi käydä työstä.

Nelivuotiaan tyylinäyte pikkumäessä kohti Kaarinankatua.

Omistin hyvät Karhu-sukset, joilla kelpasi lykkiä näillä pihan laduilla.

Lääninsairaala hallitsi (oman talomme lisäksi)  maisemaa, mutta muuten rakennuskanta oli juuri uusiutumisen kynnyksellä.

Talomme edessä oli kesäisin hiekkakenttä,...

...mutta talveksi sinne tuotiin järeä puumäki.

Emme tarvinneet pahvinpalaa kummempia laskuvälineitä.

Urheilusankareita, vol. 2

Siinä kun Viki Kankkonen lensi komealla ilmalennolla suoraan kisakuuntelijoiden sydämiin, niin termi The Flying Finn sai jälleen uusia merkityksiä samoihin aikoihin. Alkuperäinen lentävä suomalainen oli tietysti Hannes Kolehmainen, eikä lisänimeltä välttynyt toki turkulainen Paavo Nurmikaan. Ville Ritola ja Volmari Iso-Hollo olivat jatkumoita tälle lempinimiketjulle ojentaen kunniakkaasti vuorollaan viestikapulan lopulta Taisto Mäen kautta Lasse Virénille.

Juoksusankareiden ohella The Flying Finn -kunnianimeä ovat kantaneet moottoriurheilun kovat tähdet 1960-luvulla. Kolmikko Timo Mäkinen, Rauno Aaltonen ja Simo Lampinen muodostivat sen kovan ytimen. Heidän jälkeensä esimerkiksi Hannu Mikkola, Juha Kankkunen ja Tommi Mäkinen on mainittu vaihtelevasti samalla termillä.

Mäkisen Monte Carlon vuoden 1966 -menopelistä tehtiin tämä upea Corgi Toys -auto (nro 321).

Alkuperäinen autokolmikko kuitenkin herätti pikkupoikien huomion 60-luvulla.

Heistä kovin oli Timo Mäkinen piskuisine Mini Cooper S -autoineen. Ura oli alkanut jo 50-luvun lopulla Citroen- ja Triumph-merkeillä, mutta vaihto äitimuorin Miniin kannatti kansallisissa ralleissa. Tehdasauton saatuaan Mäkinen siirtyi myös kansainvälisiin kilpailuihin. Legendaarisen Monte Carlo -rallin voitto napsahti vuonna 1965.

Samana vuonna 1965 alkoi myös Jyväskylän suurajojen (1000 Lakes Rally) voittoputki (1965, 1966, 1967 sekä 1973). Vuoden 1967 voitto sai vielä erityissilauksen, kun Mäkinen viiletti osan Ouninpohjan pikataipaleesta konepelti ylhäällä sen kiinnitysten petettyä.

Turkulainen Rauno Aaltonen voitti ensimmäisenä suomalaisena EM-tasoisen ajokisan vuonna 1965. Aaltonen sompaili 50-luvun puolivälin jälkeen Saabilla ja myöhemmin Mersulla, mutta varsinaiset urotekonsa hän aloitti Minin ratin takana.

Plakkariin kertyi Jyväskylän voitto 1961 (Mercedes Benz), RAC Rally 1965 ja Monte Carlo 1967 (Minillä molemmat).

Aaltosen vuoden 1967 Monte Carlon -voittaja-autosta tehtiin hieno Corgi Toys -pienoismalli (nro 339).

Minin legedan pohja oli luotu. Kelpasi herrojen esitellä televisiossa autolla sompailua huippunaan taskuparkkeeraus käsijarrukäännöksellä.

Simo Lampinen ei ollut Mini-miehiä, vaan hänen kulkupelinsä oli Saab 96, jolla nasahti kaksi Jyväskylän voittoa (1963 ja 1964) sekä RAC Rallyn pysti (1968). Kovista meriiteistä huolimatta poikain huomio kiinnittyi enemmän Mini Cooperilla kiiruhtaviin ukkoihin.