Rekisterikilvet

Lapsuudessani autokanta ja sen myötä liikenne oli paljon vähäisempää kuin nykyään. Yksi harrastus pojilla (?) oli autojen rekisterikilpien muistiinmerkitseminen vihkoon. Itse en oikein ymmärtänyt tällaista harrastusta, jos kohta kokeillahan piti sitäkin. Kehittyneempiä rekkaribongareita lienee nykyään jopa aikuisten joukossa? Ainakin peräkkäisten numeroiden metsästys on yksi alalaji tästä.

Vaikka silmitön autojen muistiinmerkitseminen ei minua sytyttänytkään, olin sinänsä hyvin tietoinen siitä, että rekisterikilven perusteella näki heti, kuka oli Turussa turisti, ja kuka ei. (Nykyiset sähköiset utelupalvelut osoittavat, että idea ei ollut ihan huono aikanaan...)

Systeemi oli nimittäin sellainen, että kussakin läänissä oli oma kirjaimensa, jolla siellä kotipaikkaansa pitävien autojen rekkari alkoi. Ensimmäiset autot lienee tuotu Suomeen 1800-luvun lopulla, eikä niitä silloin liikkunut maanteillämme ruuhkaksi asti eikä niiden erottaminen omalla rekisterikilvellä myöskään ollut välttämättömyys. Asetus autojen rekisteröinnistä Suomessa annettiin vasta vuodenvaihteessa 1921-22. Systeemiä uudistettiin useammankin kerran autokannan hiljalleen lisääntyessä, ja minun lapsuudessani oli voimassa vuoden 1949 järjestyksessään viides versio.

Perheemme ensimmäinen auto oli Skoda. Se rekisteröitiin 50-luvun puolella, joten rekkari on ilman valkeita kehyksiä. SF-lätkä tarvittiin, jos kävi vaikka vain Ruotsissa. Tästä Sovjet-Finland -tunnuksesta veisteltiinkin vitsejä.

Uusiin kilpiin maalattiin nyt kaksi kirjainta, väliviiva ja enintään kolme numeroa. Vuosilukua ja katsastusleimaa ei enää ollut kuten aiemmissa versioissa eikä kilpiä enää myöskään vaihdettu vuosittain. Kilpi oli mustapohjainen valkoisilla merkeillä, kun värit olivat olleet ennen päinvastoin. Ensimmäinen kirjain oli läänintunnus ja toinen aakkosittain juokseva. (Q, W, Å, Ä ja Ö eivät olleet alunperin käytössä toisena kirjaimena ja X varattiin ensin takseille.)

Kilvet oli tarkoitus vaihtaa myös jo aiemmin rekisteröityihin autoihin, mutta käytännössä uusia kilpiä riitti ensin vain uusiin autoihin, ja vasta vuonna 1953 oli kaikki vanhat saatu uudistettua loppuun saakka. Tämän ruljanssin seuraus oli puolestaan se, että tunnukset loppuivat vähitellen kesken. Piti ottaa toinenkin läänin tunnuskirjain käyttöön. Helsinki oli erotettu heti muusta Uudestamaasta tässä rekisterisysteemissä, ja siitä huolimatta siellä tunnukset loppuivat ensimmäisenä vuonna 1952. Helsingissä oli käytössä ensin A-kirjain, mutta kun oli päästy tunnukseen AZ-999, otettiin käyttöön uusi alkukirjain B, ja kilpi BA-1 avasi tämän sarjan.

Toisena alkuperäinen sarja tulikin sitten täyteen meillä Turun ja Porin läänissä (vuonna 1954), jonne ensin oli annettu T-kirjain ja nyt uudeksi alkukirjaimeksi tuli E. Hämeen läänissä H-sarja täyttyi vuonna 1955, Vaasan läänissä V-alkuiset rekkarit loppuivat 1956 ja Uudenmaan läänissä U-kirjain 1958.

50-luvun loppupuolella oli tämäkin tie kuljettu loppuun, ja käyttöön otettiin myös kirjaimet Ä ja Ö toisena kirjaimena, ja näin saatiin taas muutama tuhat uutta kilpeä tehtyä.
 
Vuonna 1960 läänien määrä lisääntyi ja kilpeen lisättiin valkoinen kehysnauha. Takseilla kehys oli oranssi.

1960-luvun alkuvuosina oli lopulta pakko ottaa avuksi jo kolmas alkukirjain kilpeen. Helsinki sai C:n, Turun ja Porin lääni F ja Hämeen lääni H:n ja I:n seuraksi N:n.

Läänintunnukset vuonna 1961:

Helsinki A, B, C

Uudenmaan lääni U, Z

Turun ja Porin lääni T, E, F

Kymen lääni R, G

Hämeen lääni H, I, N

Vaasan lääni V, Y

Keski-Suomen lääni X

Pohjois-Karjalan lääni S

Kuopion lääni K

Oulun lääni O

Lapin lääni L

Perheen toinen auto 60-luvun puolivälin paikkeilla oli Vauxhall Victor. Oltiin siirrytty kolmen kirjaimen -systeemiin.

Vuodesta 1962 alkaen systeemiä piti taas muuttaa, ja kilpiin tuli kolme kirjainta + enintään kaksi numeroa. Tällä pohjalla pärjättiin aina vuoteen 1972 saakka, jolloin tehtiin seuraava suuri kilpiuudistus, joka näkyi vaaleana pohjana ja mustina merkkeinä.

Tässä uudistuksessa luovuttiin myös siitä, että jos muutti toisen läänin alueelle, piti auto rekisteröidä uudelleen kyseisen läänin tunnuksella. Pikkuhiljaa loppui siis tämä kyräily, kun näki Aurakadulla A-alkuisen rekkarin, ja tiesi hesalaisen huimapään siinä sompailevan Turussa omalla tyylillään. Tai vastaavasti, jos T-alkuinen rekkari nokassa paineli pitkin Mannerheimintietä, tiedettiin maalaisserkun tulleen landelta stadiin.

60-luvun loppupuolella autoksi vaihtui Volvo Amazon. Liekö kyse jostakin kierrätyksessä olleesta tunnuksesta, koska kirjaimia oli vain kaksi?

 

Kuulento

60-luku oli kiihtyvän varustelukilvan aikaa. Rautaesirippu jakoi kansakuntia eri leireihin ideologian mukaan, ja propagandakoneisto jauhoi. Rahoja ei säästelty myöskään avaruuden valloituksen tantereella. Tahi tyhjiössä.

Ikäiseni poika ei toisaalta näistä poliittisista taistoista juuri huolta kantanut. Noottikriisi meni ohi huomaamatta, ja elo Neuvostoliiton lämpöä uhkuvan kainalon kuopassa ei ollut kovin relevantti kysymys alle kymmenvuotiaan kokemuskentässä.

Juri Gagarin toki tiedettiin. Kosmonautti Gagarin lensi Vostokillaan ensimmäisenä ihmisenä (ainakin elävänä?) avaruudessa, ja iski samalla ison sulan Neuvostoliiton tuuheaan karvahattuun. Itse lento kesti vain 108 minuuttia, mutta se oli armoton isku vasten Yhdysvaltojen kasvoja. Valtikka oli Neuvostoliitolla.

Neuvostoliitto oli saanut voiton jo vuonna 1957, kun raportoitiin ensimmäisen elävän olennon kiertäneen Maapallon avaruudessa. Kyse oli tuolloin Laika-koirasta, joka kiersi Sputnik-aluksella Maan ympäri. Laikalta asiasta ei kysytty, eikä se palannut elävänä lennostaan kertomaankaan.

Tällaiset menestykset varmasti kirvelsivät yhdysvaltalaista itsetuntoa, jossa toisaalta ei ole vuosien varrella uskonpuutetta juuri nähty.

Juri Gagarin käväisi lentonsa jälkeen Suomessakin kesällä 1961, ja hän tapasi tällä reissullaan muiden muassa presidentti Urho Kekkosen ja kävi laskemassa seppeleen edellisen presidentin J.K. Paasikiven haudalle. Yleisötilaisuuksissa tuhannet suomalaiset tungeksivat häntä katsomaan, joten meininki oli varmasti verrattavissa nykypäivän mediailmiöihin. Ehkäpä jopa suhteellisesti vaikuttavammassa mittakaavassa, kun tätä kaikkea mediaähkysälää ei tyrsunnut joka tuutista yötä päivää.

Erä tai pari oli hävitty, mutta Yhdysvallat aikoi vastata omalla avaruusohjelmallaan, ja tähtäimeksi otettiin - ei enempää eikä vähempää kuin - ainoa kiertolaisemme Kuu. NASAssa polkaistiin käyntiin vuonna 1961 avaruusohjelma, jonka lopullisena tähtäimenä oli miehitetty kuulento. Ja nimenomaan ennen Neuvostoliittoa, jolla saattaisi olla samainen toive hakusessa. (Paljon myöhemmin asia lopulta tunnustettiin julkisesti olleen juuri näin, mutta itse toteutus tyssähti Neuvostoliitossa epäonnistuneisiin rakettikokeiluihin.)

Apollo-ohjelma eteni askelittain kohti päämääräänsä. Se aloitettiin miehittämättömillä aluksilla, ja vähitellen siirryttiin miehitettyihin lentoihin, joilla päästiin lopulta Kuun kiertoradalle vuonna 1968. Ohjelma koki myös Yhdysvalloissa takaiskuja. Vuonna 1967 syttyi laukaisuharjoituksissa tulipalo, joka vei koko miehistön. Se oli samalla sekä murhenäytelmä ja katastrofi että johti toisaalta ratkaiseviin kehittelyihin lentojen turvallisuuden kannalta.

Lopulta, kesällä 1969 koitti se jännittävä päivä, kun ainakin puolet maapallosta pidätti hengitystään: Apollo 11 -lento.

Perheemme hankki 60-luvun puolivälissä Luonnonmaan saarelta Mäkilän torpan kesämökikseen, ja tapana oli viettää siellä koko kesä, joka tuohon aikaan tarkoitti täyttä kolmea kesälomakuukautta. Naantalissa toki käytiin torilla ja kaupoissa, mutta muuten liikkeet mökiltä poispäin olivat satunnaisia. Äiti kävi mökiltä käsin Turussa töissä ja isä veti satunnaisia seminaareja ja kesäkursseja eri puolilla Suomea kesän mittaan, mutta mökkielämä hallitsi.

Mökillä ei ollut juoksevaa vettä, sähköä tai antenniyhteyksiä; matkaradio toki toimi, ja siitä kuunneltiin pimenevässä illassa vaikkapa Jopi Rinteen lausuvan kohtalokkaasti: "Hyvää iltaa, nimeni on Cox." mutta nyt oli sen verran suuri tapaus kyseessä, että Turun reissu ajoitettiin tähän saumaan. Asetuin itsekin teeveen ääreen Kurjenkaivonkentällä.

Yleisradio oli laittanut ykkösremmin pykälään: studiossa juttua kehivät toimittajat Yrjö Länsipuro, Jan Torvalds ja Erkki Toivanen, ja Amerikan päässä äänessä oli Houstonissa Pasi Rutanen. Pasilan studion asiantuntijoina oli kovia nimiä: Pertti Jotuni, Birger Wiik, Martti Tiuri, Gustav Järnefelt, Börje Hjelm, Bo Fagerström, Tenho Autere, Mikael Lehtonen ja Teppo Suonperä. Paneelia veti Ralf Friberg Läsipuron pitäessä kokonaisohjelmaa hyppysissään.

Ohjelma aloitettiin hieman kliseisesti tai näppärästi Richard Straussin Also sprach Zarathustra (1895-96) -biisin pätkällä (kappaletta oli Stanley Kubrick käyttänyt mestarillisesti huimassa 2001: Avaruusseikkailu/2001: A Space Odyssey -leffassa juuri edellisena vuonna).

Apollo-sapluunahan oli sellainen, että kolme miestä lähetetään matkaan Kuuta kiertämään. Kaksi heistä ahtautuu kuumoduliin ja yksi jää komentoalukseen. Tässä nimenomaisessa miehistössä komentomoduuli Columbiaan jäi Michael Collins ja kuumoduuli Eaglen kyytiin nousivat Neil Armstrong sekä Edwin 'Buzz' Aldrin.

Ylen ohjelman alussa asiantuntijat vastailivat katsojien kysymyksiin ja siinä esitettiin myös editoitu versio H-hetkeä edeltäneistä manöövereistä. Huimaa sinänsä, että vaikka Ylen osuus oli mustavalkoista tv-tuotantoa, niin nämä kansainväliset pätkät olivat värimateriaalia. Meillä ei tietenkään ollut väritelevisiota. Presidentti Kekkosen uudenvuodenpuhe saman vuoden alussa oli vasta ylipäätään aloittanut Ylen väri-tv-koelähetykset.

Suomen lähetys alkoi tilanteessa, jossa kuumoduuli miehineen oli jo laskeutunut Mare Tranquilitatis'iin eli Rauhallisuuden mereen ("Houston, Tranquility Base here. The Eagle has landed."). Ohjelmassa seurasi odottelua ja luppoaikaa käytettiin asiantuntevaan keskusteluun, jossa esiteltiin kantorakettien pienoismalleja ja vastailtiin monenlaisiin kysymyksiin sekä vakaviin että leikillisiin. Välillä studiossa pistettiin odotellessa tupakaksikin. Pöydällä ei sentään ollut virvoitusjuomapulloja kummalisempia aineita.

Yrjö Länsipuro luotsasi lähetystä

Kello kävi ja etukäteisaikataulu mätti, joten sisältöä improvisoitiin koko ajan. Kuvassa jökötti terhakka lankapuhelin, ja itse lähetys olikin modernisti interaktiivinen, kun näitä katselijoiden kysymyksiä voitiin käsitellä lähes reaaliajassa. Jos tupakoinnin ja piiputtelun suhteen oltiinkin vapaamielisiä, niin muuten keskustelijat puhuttelivat toisiaan joko tittelein ('professori', 'tohtori' ja näin) tahi sukunimin.

Erkki Toivanen oli kytkenyt itsensä kansainväliseen äänivirtaan.

Valistuksen 60-luvun versio

Vaikka alus oli jo tukevasti Kuun kamaralla, itse kuukävelystä ei ollut tarkkaa tietoa, ja jännitys oikeastaan oikein kihelmöi varmaan sekä studiossa mutta ainakin kotikatsomoissa.

Ihmisen käynti Kuussa oli ollut aikamoista utopiaa ja scifiä ennen tätä yötä. 1960-luvulla oli otettu jälleen yksi uusintapainos ranskalaisen Jules Vernen verrattomasta Maasta kuuhun/Matka kuuhun (De la Terre à la Lune, 1865) -kirjasta sekä sen jatko-osasta Kuun ympäri (Autour de la lune, 1870). Itsekin olin lukenut kirjan pariinkin otteeseen.

Myös loistokas piirtäjä Hergé oli fantasioinut vastaavaa reissua paljon tätä kesää aikaisemmin omassa tarinassaan Tintti kuun kamaralla (On a marché sur la Lune, 1952-53). Tämä sarja oli nähty Suomessakin Uudessa Kuvalehdessä 60-luvun alkupuolella, mutta itse tutustuin siihen kuitenkin vasta kaksi vuotta kuulennon jälkeen ostaessani kielikurssilla Helsingborgissa albumit ruotsinkielisinä.

 Lopulta koitti se uskomaton hetki, kun Kuusta saatiin elävää videokuvaa. Mustavalkoista ja aika sävytöntä ja suttuista se oli, mutta kuvaa kuitenkin. Oli aivan ällistyttävä tunne ajatella, että sen samaisen yötaivaalla möllöttävän kuun pinnalla, jota katselin kesämökin lepakonhajuisen yläkerran ikkunastani, sen kamaralla asteli nyt ihminen! Järjellä ajatellen teko oli mitätön ja aika älytönkin, se ei antanut juuri mitään ratkaisevaa tieteellistä tulosta tai ollut lähtölaukaus jatkuvalle trafiikille avaruuteen tai mitään muutakaan tuollaista, ja silti se oli pysäyttävä temppu. Se oli hetki, kun ihmiskunta pidätti hengistystään ja tunsi saavuttaneensa jotakin. Kollektiivisesti.

Lähetyksessä kuultiin lennonvalvomon ja Armstrongin sanailua, joka sekin oli uskomaton tekninen taidonnäyte: istua kotisohvalla ja kuunnella keskustelua, jonka toinen osapuoli seisoskeli juuri sillä hetkellä toisella taivaankappaleella!

Ylen kuupaneeli vaikeni näiksi hetkiksi, mutta Pasi Rutanen sai välillä puheenvuoron tilanteen jatkuessa. Jälkikäteen on luonnollisesti siteerattu ihmisen 'ensimmäisiä sanoja' Kuussa, ja pitkään ihmettelin, miksen muistanut niitä ikinä lausutun, vaikka oli näin tavattomasta jutusta kyse. Syy selvisi paljon myöhemmin, kun näin lähetyksen uudelleen. Juuri kun kuvayhteys Kuuhun oli saatu ja Armstrong asteli alas tikkaita, alkoi kuustudiosta Yrjö Länsipuro intoilla ja penäsi mieheltämme Houstonista historiallisia ensimmäisiä sanoja Kuun pinnalta. Todennäköisesti juuri samalla hetkellä, kun Armstrong ne sanoi, puhui Pasi Rutanen kuvan päälle: "Neil Armstrong ei sanonut mitään historiallisia sanoja. Hän sanoi, että Lemin jalka on painunut noin kaksi tuumaa hiekkaan..." Huppista!

Mutta jännää oli. Seuraavana päivänä palattiin sitten takaisin kesämökille kesää jatkamaan.

Pari päivää myöhemmin miehet molskahtivat mereen turvallisesti, ja saivat sankarin vastaanoton. Aina jäi mietityttämään, että mitä sisällään mietti loppujen lopuksi retken välttämätön kolmas lenkki Michael Collins, mies joka ei kävellyt Kuun kamaralla?
 
Suomeen tämä reissu saatiin lopulta kytkettyä myös siten, että Ylen tv-paneelissakin esiintynyt Birger Wiik sai käydä ainoana pohjoismaisena tutkijana Amerikassa noutamassa oman satsinsa astronauttien tuomista kuukivistä tutkittavaksi. Nämä kivet olivat parina päivänä myös yleisön katsottavina Helsingin Pörssitalossa.

Eräänlainen dekkarisivujuoni kuulentoon vielä liittyi. Neuvostoliitto lähetti kolme päivää ennen amerikkalaisia matkaan miehittämättömän Luna 15 -kuuluotaimen, joka kiersi sitten Kuuta samaan aikaan, kun amerikkalaiset häärivät siellä. Tarkoitus oli mahdollisesti ehtiä tuoda Kuusta näytteitä ennen amerikkalaisia, mutta luotain törmäsi lopulta Kuuhun kierrettyään sen ensin yli viisikymmentä kertaa. Kuustudiossa spekuloitiin myös mahdollisuutta, että se tarkkailisi amerikkalaisten touhuja.


Pienoismallivalmistaja Revell valmisti myös Apollosta oman mallinsa. Yksi sellainen koottiin meidänkin talossamme.

Nuortenlehdet

Nuoriso taidettiin tunnustaa omaksi varteenotettavaksi ryhmäkseen 1950-luvulla sodasta toipuvan Suomen suurimmissa taajamissa. Ehkäpä käsitteelle syntyi katetta vasta tuolloin, koska ylipäänsä koulutus, elintaso ja vapaa-aika alkoi lisääntyä, ja aikuisten kahleet jälkikasvustaan kirvota. Nuoret saivat tilaa omalle vapaa-ajalle, ja vaurastumisen myötä myös biologinen nuoruus alkoi aikaistua ja pitää ääntä itsestään.

Syntyi erityinen nuorisokulttuuri oheistuotteineen. 1960-luvulla nuoriso alkoi näkyä leimallisesti omana ryhmänään niin musiikissa, politiikassa, muodissa kuin vaikkapa ikiomissa kulkuvälineissäänkin. Paitsi että syntyi nuorisokulttuuri, se myös alkoi pirstaloitua jossakin määrin pienempiin alagenreihin, mikä näkyi pukeutumisessassa ja kuului musiikissa, ja johti toisinaan jopa väkivaltaisiin yhteenottoihin ryhmien välillä. Ylipäätään kansa oli kuitenkin varsin homogeenista, ja yhteinen kansallinen muisti eli ja voi vielä hyvin.

Nuoret saivat myös omat äänenkannattajansa. Valtakunnan tasolla 1960-luvulla syntyi erityisiä nuortenlehtiä. Vuonna 1960 alkoi ilmestyä Scandia-Musiikki Oy -yhtiön siipien suojassa Antti Einiön kipparoima Iskelmä-lehti. Luonnollisista syistä johtuen artikkelien keskiössä olivat yhtiön omat artistit, mutta tarinaa iskettiin myös esimerkiksi tv:n tiimoilta Tohtori Kildrake -sarjasta. Julisteita Iskelmä ei harrastanut, mutta siinä oli sen sijaan koko sivun kuvia artisteista (esimerkiksi Lenne & The Lee Kings, The Blue Diamonds, The Kinks, Sonny & Cher ja Simo Salminen katsottiin tällaisen kunnianosoituksen arvoisiksi). Lehti myönsi ns. ylennysmerkki-palkinnon vuosittain suosituimmalle artistille. Voittajien joukossa olivat mm. Anki, Danny ja Brita Koivunen.

Iskelmä-lehti hiipui lopullisesti vuonna 1967, sillä se oli saanut jo vuonna 1961 varteenotettavan kilpailijan, Suosikin. Suosikki aloitti myös iskelmäpohjalta, mutta reivasi vähitellen kurssia kohti nuorisomusiikkia Isto Lysmän johdolla. Lehtiformaattiin tulivat mukaan keskiaukeaman julisteet. Vuonna 1968 Suosikki sai legendaarisimman päätoimittajansa eli tietenkin Jyrki Hämäläisen.

Vaikka lehti seurasi ajassa ylipäätään olevia ilmiöitä, niin pop-musiikki sai siitä leijonanosan. Populaarikulttuuri taisi sinänsä olla Hämäläisen sydäntä lähellä; sen verran lujaa lehdessä rummutettiin esimerkiksi Batman -tv-sarjaa, kuten myös The Monkees -yhtyettä ja siitä tehtyä tv-sarjaa. Tällä kiinnostuksen herättämisellä saatiin aikaan mukava kehä, jossa sarjaa katsomalla syntyi kiinnostus tietää enemmän, ja tätä kiinnostusta lehden jutut täyttivät. Itsekin sain Monkeesin fanikuvia lehdestä.

Danny oli myös lehden erityisessä suojeluksessa, ja hänen uraauurtavia Danny-show -turneitaan ja matkojaan lehti raportoi kiitettävästi (esimerkiksi Rion matka kuumana vuonna 1968).

Koska kysyntää nuortenlehdille näytti olevan, perustettiin vuonna 1966 markkinoille jälleen uusi, tällä kertaa Stump -niminen, ja sen keulassa oli Ilkka Sysimetsä. Myöhemmin Sysimetsä liukui toimittajan tontilta itse seurannan kohteeksi inkarnoituessaan laulaja Frederiksi. Stump pyrki tarjoamaan kohauttavaa materiaalia lukijoille kansikuvista lähtien. Vuosien varrella nähtiin kohuotsikoita ("Parittelen koiran kanssa! Onko se vaarallista?") ja alastomia naisia siinä kuin verisiä kuvia abortistakin (vuoden 1969 aborttinumero).

Perusshokeeraamisen lisäksi Stump teki jo tuolloin aitoa sosiaalipornoa käsittelemällä teiniraskauksia, poikakoteja ja vankiloita enemmän tahi vähemmän raflaavasti. Myös muoti oli musiikin ohella Stumpin asiantuntemuksen piirissä.

Stumpin alkuperäinen formaatti oli kooltaan varsin suuri (30 x 41 cm) ja sitä myytiinkin keskeltä viikattuna. Takakannessa oli juliste. Lehti julkaisi myös klassista Karvapäälistaa, jossa artistit laitettiin kuukausittain ojennukseen.

Kaikesta tästä kohisuttamisesta huolimatta Stumpin lento päättyi jo vuonna 1970.

Iskelmä-lehdessä oli toiminut avustajana muuan Markku Veijalainen, joka nousi uuden vuonna 1968 perustetun Intro-lehden päätoimittajaksi. Veijalainen toimi samalla myös lehden kustantajana tässä vaiheessa, joten hänen otteensa lehteen oli vahva. Oman mielenkiintonsa lehtien välille toi se, että Veijalainen oli tehnyt yhdessä Suosikin päätoimittaja Hämäläisen kanssa Ylelle katsottuja nuortenohjelmia kuten Ohimennen - nuorten nonstop -nimistä musiikkimakasiinia (1965-66).

Intro ilmestyi aluksi kaksi kertaa kuussa stumpintapaisena taitettuna tabloidina. Intro käytti hyväkseen nousevaa nuorisokulttuuria, mutta sen piti tietysti erottua kilpailijoistaan. Lehden tyyli ja linja jäi hieman epäselväksi lukuunottamatta sitä silmiinpistävää piirrettä, että siinä missä Suosikki nosti Dannya, otti Intro hänet arkkivihollisekseen. Toisaalta: kirjoitetaan mitä kirjoitetaan, pääasia että kirjoitetaan; tämähän on markkinoinnin perustotuuksia.

Kotimainen popmusiikki oli mukavasti Introssa esillä. Ajan isot nimet kuten Kristiina Hautala, Kirka, Katri Helena ja Irwin Goodman muun muassa saivat palstatilaa. Viimeksimainittuun oli tietysti omanlaisensa hämeenlinnalaiskytkös niin päätoimittaja Veijalaisella kuin lehden avustaja Vexi Salmellakin...

Kyllä Intro käsitteli muitakin aiheita. Esillä oli aikakauden ajoittain kiihkeäkin nuorisopolitiikka, siinä kuin muut aktuellit aiheet huumeista, koulubileistä ja underground-kulttuurista alkaen.

Intro ei kuitenkaan lopulta noussut kyllin isoksi hitiksi, vaan ajautui taloudellisesti ahtaalle. Seitsemänkymmenluvun alussa siirryttiin tabloidista peruslehtiformaattiin ja julkaisutiheydeksi tuli kerran kuussa ilmestyvä lehti. Kustantajanvaihdoksen myötä puututtiin myös sisältöön ja satsattiin kirjoittajiin (mm. kahdella jalalla kulkeva kevyen musiikin ensyklopedia Jake Nyman kirjoitti lehteen). Lehdellä menikin hetken hyvin. Erinäisten kauppojen jälkeen Intron nimi vaihdettiin Help!-nimeksi vuonna 1976 ja lopulta vielä yhden vaihdon jälkeen se sulautettiin Suosikkiin eli hävitettiin lehtikartalta.

Perinteisen printtimedian kuolemaa on ennustettu vuodesta toiseen, mutta Suosikin kohdalla tämä aikoinaan mahdottomalta tuntunut skenaario toteutui vuonna 2012. Suosikin aihepiireistä kiinnostuneet löysivät vastaukset nopeammin netin hakukoneilla tuhansien kotisivunikkarien  palstoilta kuin lehdestä.

Itse muistan erään Intron kannen (12/1971), jossa ison Dannyn kasvokuvan alla otsikko huusi: "Saako itsetyydytyksestä täpliä silmiin?" Dannyn silmistä en ollut niinkään huolissani ostaessani vaivihkaa kyseisen numeron Hämeenkadun Rautatiekirjakaupan toimipisteestä. Olisipa silloin ollut netin pohjattomat hakulaarit, niin rahat olisivat säästyneet...

Jyväskylän kesä 1969 ja tuore Intro kädessä

Kuten haluatte

Suomikomiikan suurmies Spede "Pertti" Pasanen aloitti elokuvauransa 1950-luvun puolivälissä sekalaisissa pikkuosissa. Vuonna 1955 hän esiintyi vähäisessä riviroolissa Aarne Tarkaksen ohjaamassa Sankarialokas-leffassa. Ja myöhemmin samana vuonna samaisen ohjaajan kulttiklasarissa Villi Pohjola, edelleen joukon hännillä.

Jos seuraavat vuosikymmenet menivätkin sitten Spede edellä, niin 1950- ja 60-lukujen nimi oli Aarne Tarkas. Tarkas oli käsittämättömän tuottelias ja monipuolinen lahjakkuus, jota juuri näistä samoista syistä luonnollisesti arvosteltiin ja vähäteltiin. Eikä aina kai syyttäkään? Jos uraa vertaa Spedeen, niin suurin ero löytynee siitä, että Spede piti tasaisesti myös omaa naamaansa näytillä, kun taas Tarkas oli enemmänkin auteur taustalla, vaikkakin hän myös esiintyi lähes parissakymmenessä elokuvassa.

Tarkas tuli elokuvan pariin Matti Kassilan mainion Radio tekee murron (1951) -leffan myötä sen toisena käsikirjoittajana, ja tuloksena oli heti Jussi-patsas. Tarkas oli valmistunut ekonomiksi ja tullut töihin Suomi-Filmin mainososastolle vuonna 1947, jossa hän oli päätynyt mainospäälliköksi. Matti Kassila oli tutustunut Tarkakseen firman töissä ja ehdotti tälle yhteistyötä. Ja sehän luisti. Miehet tekivät Radio tekee murron -kässärin tiemmä muiden töiden ohessa neljässätoista päivässä. Tarkakselle kirjoitettiin yhdessä tuumin myös pieni rooli elokuvaan, että hän pääsisi näkemään käytännön elokuvatyötä. Seuraavana vuonna sama kaksikko kirjoitti jännärin Yö on pitkä (1952), ja tällä kertaa Aarne Tarkas jo ohjasi. Jos yö olikin pitkä, niin elokuvakoulu ei sitä hänen kohdallaan ollut.

Kassilan mukaan "Tarkas oli dekkareiden ja jännityskirjallisuuden asiantuntija. Hän oli nopea lukija ja hänen muistikapasiteettinsa oli yhtä suuri kuin hänen takkuisen tukan verhoama päänsä, sieltä riitti ammennettavaa. Sama koski elokuvia, nimenomaan amerikkalaisia elokuvia."

Tästä urkeni erikoinen ura, jonka tuotteliasuudelle ei ole löytynyt perillistä ennen Mänttäri-aikakautta. Tarkas kirjoitti aluksi myös muille, mutta kirjoitti ja ohjasi vuonna 1954 kaksi leffaa, vuonna 1955 myös kaksi, vuonna 1956 kolme leffaa, vuonna 1957 kaksi kappaletta, vuonna 1958 kolme elokuvaa, vuonna 1959 kaksi leffaa, vuonna 1960 peräti viisi elokuvaa, vuonna 1961 jälleen viisi leffaa, vuonna 1962 kolme leffaa, vuonna 1963 neljä leffaa, vuonna 1964 ei yhtään, vuonna 1965 kaksi tv-elokuvaa ja vielä vuonna 1966 yhden teatterileffan. Tämän jälkeen ura jatkui vain television puolella, joskin sielläkin syntyi toistasataa ohjelmaa!

Tarkas oli tehokas kirjoittaja ja tehokas kuvaaja, jonka tuotannoissa ei pitkään ruuvailtu kuvakulmia ja linssejä. Aikalaismuistelijat todistavat nopeasta tekijästä, joka pian menetti mielenkiintonsa ja alkoi suunnitella jo uutta tuotantoa. Silti tuloksena on liuta mainioita elokuvia, jotka liikkuvat kepeästi komedioiden ja rikosdraamojen välissä (ja erityisesti näiden fuusio oli ominta Tarkasta).

Paukku-Arska muun muassa toi westernin Suomeen (Spedehän jatkoi myöhemmin tällä saralla) elokuvallaan Villi Pohjola, 1955. Hänen rikoskomedioitaan olivat esimerkiksi Kovanaama, 1954 ja Ei ruumiita makuuhuoneeseen, 1959. Sotilasfarsseja syntyi myös useita (kuten Sankarialokas, 1955, Tyttö lähtee kasarmiin, 1956 ja Vatsa sisään, rinta ulos!, 1959). Moraalikäsityksilla ja stereotyyppisillä käsityksillä leikitteli komedia Opettajatar seikkailee, 1960, joka oli yksi Tarkaksen menestyselokuvia. Tarkas teki myös oman versionsa vanhasta ideasta, jossa yksi esine kiertää omistajalta toiselle (Minkkiturkki, 1961). Vuonna 1962 Tarkas teki peräkanaa kaksi aivan erityyppistä elokuvaa: Leo Jokelan ja Tommi Rinteen tähdittämän  Älä nuolase... -komedian veikkausvoitosta ja Risto Mäkelän tekemän murhaajan ja identiteettivarkaan muotokuvan Hän varasti elämän -leffassa, joka ei ole ihan vailla makaaberia huumoriakaan. Elokuvien ohessa Tarkas loi omanlaisensa näyttelijäensemblen, johon kuului luottotyyppejä tuotannosta toiseen.

Tarkaksen siirtyminen televisioon oli katsojan kannalta mukava juttu, sillä sieltä rupesi tulemaan 60-luvun puolivälin jälkeen kiinnostavaa ohjelmaa, kun Kuten haluatte (1966-70) -sarja alkoi. Tarkaksella oli tässä Mainos-Television tuotannossa mukana kovan luokan kööri: Leo Jokela, Esko Salminen, Brita Koivunen, Pirkko Mannola, Jarno Hiilloskorpi, Eila Peitsalo, Pekka Autiovuori, Olavi Ahonen, Matti Ranin, Jussi Jurkka, Marja Korhonen, Helge Herala, Ismo Kallio, Uljas Kandolin ynnä muita.

Kuten haluatte -sarja jäi lähes Aarne Tarkaksen joutsenlauluksi. Hän ohjasi vielä yhden puolen tunnin episodin Eeva-nimiseen sarjaan (1971), mutta sitten työtahti hiljeni, ja Tarkas itse kuoli vain 52-vuotiaana vuonna 1976.

1966:
Maa ja matkustaminen 
Rahaa ja rakkautta

Miesten maailma

Pimeitä voimia

1967:

Arkipäivä

Luvattomia suhteita

Pojat ovat poikia

Meillä ja muualla

Pappilan hätävara

Leo Jokela Show

Esko Salminen Show

Kilpalaulanta

1968: 

Pirkko Mannola Show
(Nimeämätön jakso 18.2.1968) 

Naisellista

Jurkka Show

Eila Peitsalo show

Kesämuistoja

1969:

Alkuvuoden aatoksia

Intohimo

1970:

Jännitystä

Neuvottelu
(Nimeämätön jakso; esitetty 7.5.1970)

Kuten haluatte -sarjaa tehtiin 39 osaa (ylläolevista puuttuu siis pari nimeämätöntä). Casting vaihteli eri osien ja tuotantokausien välillä, mutta eräänlaisen ydinryhmän muodostivat  Leo Jokela, Esko Salminen, Brita Koivunen, Pirkko Mannola ja Jarno Hiilloskorpi, jotka kaikki esiintyivät yli kymmenessä jaksossa.

Harmi kyllä, jaksoja ei ole tiemmä Maikkarilla tallella enää kuin seitsemän. Voisi olla, että ikäefekti paljastaisi nekin Parasta ennen -päiväyksen tuolle puolen sijoittuviksi, mutta olisipa siltikin kiva nähdä niitä vielä. Ellei muuten, niin kuriositeettina ja näytteenä säilötystä nuoruudesta; paitsi omastani niin ohjelmissa esiintyneiden taiteilijoiden nuoruudesta.

Itse kyllä muistan aina innokkaasti odotelleeni uutta jaksoa, kun se ilmestyi tv:n ohjelmakartalle. Jaksot olivat viisikymmentä minuuttisia mainoksilla pätkittyjä sillisalaatteja, joita esitettiin parhaimmillaan kerran kuussa.

Corn Flakes

"Aamuateria on päivän tärkein ateria" -slogan taisi olla ennemminkin markkinamiesten kuin ravintofysiologien argumentaation tuotetta? Paha kyllä, ihmiset nappaavat näitä heittoja myös totuuksina, joita sitten eteenpäin naamat punaisina ja rystyset valkeina tosiksi todistavat. Tuota hokemaa aamuateriasta ovat vuosien varrella käyttäneet niin murofirma kuin Valiokin markkinointimielessä. Vaikka näille hymähtää, niin kukapa tietää niiden piilovaikutuksista...

"Mene munalla töihin" olikin toinen näkökanta. Myös tätä slogania myytiin koteihin eräässä vaiheessa huoneentauluksi. Liekö siinä taustana munavuoren tasaaminen eivätkä terveelliset elintavat? Myöhemmin kananmunat luokiteltiin riskiruuaksi ja ryhdyttiin pelkäämään kolesterolia ja sydäntauteja, ja sitten taas onnenpyörä pyörähti ja kananmunan hyvyys todennettiin: vitamiineja, proteiinia ja koliinia ja mitä vielä... Tuore British Medical Journalin julkistama tutkimustulos antaa viitteitä, etteivät kananmunat nosta riskiä sairastua sydän- ja verisuonitauteihin tai aivohalvaukseen. Pysy tässä sitten perässä vastuullisena aikuisena ja number one aamiaishaukkana.

Takaisin muroihin. Jos nykymurojen tuoteselostuksia lukee, niin uskomus juuri niiden syömisen tärkeydestä saa totisesti pahan kolauksen, sillä esimerkiksi sokeria useimmat niistä sisältävät kovan satsin. Ja eikös vain ole jossakin määrin paradoksaalista syödä suklaalla kuorrutettuja täysjyvämuroja, joissa tätä täysjyvä-ominaisuutta markkinoidaan isolla kapiteelilla?

Toinen näkökanta on sitten, että ei kai kukaan muroja lääkkeeksi ostakaan? Eikö kyse ole pikemminkin nautinnosta ja pienestä herkkuhetkestä? Hemmottelusta jota ei ole tarkoituskaan tehdä päivittäin. Mikäli juuri näin ei ole, niin sitten asiat ovatkin hullusti, sillä sokerin ahmiminen aamupalaksi on koko lailla typerä temppu elimistön kannalta.

Kellogg's-pakettien kylkiäiset toimivat houkuttimena yhä tänäkin päivänä, joskin kaikenlaista krääsää muksuilla on jo muutenkin eri lailla kuin vaikkapa muinaisilla 60-luvun lapsilla.

Mutta kyllä firman ihmeellisiä muroja syötiin Suomessa 1960-luvullakin. Corn Flakes kaikitenkin rantautui Suomeen olympialaisten vanavedessä (kuten vaikkapa Coca Colakin). Murovalikoima oli tosin ylipäätään oleellisesti vaatimattomampi verrattuna tämän päivän valintamyymälän värikylläisiin hyllymetreihin.

Herrojen Kellogg Corn Flakes -maissilastut edustivat käypäisiä perusmuroja ja riisimurotkin tulivat koteihin; niiden poksuntaa saattoi kuunnella tuntikausia muiden virikkeiden puutteessa... Pari erikoismuroakin löytyi 1960-luvun siirtomaatavarakaupan hyllyltä: MIX-nimisen yhtiön Lif ja Puf. Lif-murot olivat kauratyynyjä, ja ne olivat itse asiassa aika hirveän makuisia. Puf-murot olivat puolestaan hunajapaahdettuja muroja, jotka tarttuivat vängästi sormiin ja aavistuksen kosteina niistä sai vaikkapa täysparran poskiinsa, ja ne maistuivat ennenkaikkea makeilta. Oheinen kilpailumainos on Retu ja kumppanit -lehdestä, ja olisi ehkä jollakin lailla eettisesti kyseenalainen kisa nykyään?


Hunamuroja ja kauratyynyjä löytyy yhäkin, vaikka nämä nimenomaiset merkit ovat menneet jo manan maille. Samainen MIX taisi tehdä myös 60-luvun teeveestä tuttuja käteviä ohukaisjauhepussejakin?

Murokylkiäisiä oli toki monenlaisia jo minunkin nuoruudessani. Muun muassa eläinfiguureja kerättiin MIX-paketeista.

Itselleni mielenpainuvin kylkiäinen oli Kellogg's-paketeista saatava kuvasarja vuonna 1965. Kuvat olivat Disney-yhtiön nimissä tehtyjä. Ne oli tarkoitus kerätä erilliseen Riemukkaat retket -kansioon, johon ne liimattiin oikeisiin ruutuihin tarinan mukaisesti. Kansio oli itse asiassa kaksipuoleinen. Sen toisella puolella esiteltiin villieläimiä (Villieläinten valtakunta) ja toiselle puolelle kerättiin kahtakin sarjistarinaa: Aku Ankka ja Pelle Peloton (joka oli mukaelma Akkarista nro 27/1960 löytyvästä tarinasta) sekä Roope Ankka ja Karhukopla. Kumpikin seikkailu esitettiin 18:lla kuvalla. Molemmat tarinat oli ilmeisesti piirretty uudelleen tätä formaattia varten, mutta kyllä ne minulle sarjakuvan ystävänä kelpasivat. Tarina kerrottiin tekstinä kirjan sivuilla ja kuvat olivat "mykkiä".

Näitä Akkari-kuvia julkaistiin kolmen sarjoissa Corn Flakes -pakettien takana. Sieltä ne piti saksia itse irti ja liimata kansioon.

Eläinkuvat julkaistiin puolestaan pareittain Riisimuro-pakkausten takana. Niitä oli 28 erilaista. Eläinkuvat olivat kaikitenkin peräisin Disneyn luontoelokuvista.

Jos totta puhutaan, niin kyllä oma aamupalani koostui yleensä parista leivästä ja teekupillisesta. Ei siinä mitään muroja syöty. Ne syötiin iltapäivällä.

Muroja kulhoon, hiukan maitoa sekaan ja rutkasti sokeria päälle. Onneksi keksivät sitten vielä ne sokerihuurretut murotkin!